Hanna Weseliuksen esikoisromaanissa Alma! romaanihenkilö Ainon silmät vuotavat vettä, ovat kuin vereslihalla. Hän lukee internetin keskusteluketjuja eräästä yökerhotanssijattaresta.

”Vaikuttaa aivan pähkähullulta. Harkitsisi sterilisaatiota ja lobotomiaa.”

”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia, muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan.”

”Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi.”

Haukuttua tanssijatarta ei romaanissa nimetä. Hanna Weselius sanoo ettei koskaan edes harkinnut sitä.

”Minähän en sano henkilöstä mitään. Se, mitä haluan tuoda esiin, on se, miten me muut kohtelemme tätä henkilöä.”

Weselius on poiminut sitaatit romaaniin aika lailla suoraan netistä. Ilman googlaamistakin on selvää, kuka yökerhotanssijatar on. Tietenkin Johanna Tukiainen, Tuksu, jonka julkisesta haukkumisesta osa kansaa repii itselleen outoa huvia.

Weselius luki keskusteluja ja mietti: miksi ihmeessä ihmiset kirjoittavat tuollaisia.

”Kyllähän se vaikuttaa kummalliselta näytelmältä, todella kieroutuneelta. Vatsansa saa kipeäksi, kun niitä lukee ja ajattelee, että miksi tämmöistä pitää olla. Mitä hirveää energianhukkaa. Että mikä saa meidät haluamaan sanoa tällaista?”

Weselius on lehtori Aalto-yliopistossa, tohtoriksi väitellyt valokuvataiteilija sekä lehtikuvaaja. Akateeminen nainen, joka mietti Almaa tehdessään kirjoittamisen oikeutusta myös omalla kohdallaan.

Nimittäin sitä, voiko hän kirjoittaa nigerialaisista koulutytöistä.

Heistä, joita oli 129 tai 230 tai 234, ja jotka siepattiin yöllä makuusalistaan. Kuljetettiin jonnekin raiskattaviksi ja tapettaviksi ja eteenpäin myytäviksi.

Että onko siitä oikeus kirjoittaa, ihmisellä täällä meidän ensimmäisessä maailmassamme?

”Niin helposti tullaan aina siihen, että yliopistofeministi se vain istuu nojatuolissa ja kirjoittaa kauheita asioita. Että voiko se tehdä niin?”

Weselius lisää, että valokuvaajat saavat usein saman syytöksen niskaansa, jos he yrittävät näyttää karmeuksia. ”Jonkun mielestä se on aina väärin kerrottu ja kulttuurista appropriaatiota ja ties mitä.”

Tietenkin Weselius kirjoitti nigerialaisista tytöistä, kirjoitti heistä romaaninsa toisen kappaleen.

Siiderivalaaksi haukuttu suomalainen yökerhotanssijatar tai nigerialaistytöt, joiden kohtaloa on vaikea edes ajatella, eivät ole pääosassa Weseliuksen mosaiikkimaisesti koostetussa esikoisessa. Tärkeitä he romaanissa kuitenkin ovat – ja piirtyvät samalle janalle, eri kohtiin vain.

Weselius nyökkää, kyllä.

”Oikeastaan on, jossakin määrin, ihan samasta asiasta kysymys. Siitä että naisen ruumis ei ole hänen omansa.”

Naisen ruumis. Se on kaikin tavoin merkittävä osa Weseliuksen esikoisromaania – ja siitä päästään romaanin nimihenkilöön Almaan.

Siis säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) vaimoon Alma Mahleriin (1879–1964), joka joutui tukahduttamaan oman taiteellisen lahjakkuutensa ja tyytymään osaan ensin Mahlerin ja sitten muiden miesten muusana.

Weselius kertoo, että Alma löytyi kuin näkynä kuvittamaan teemoja, joita hän oli pyöritellyt pitkään mielessään.

”Radiosta tuli ohjelma joskus keväällä 2014, jossa joku kertoi tykkäävänsä kuunnella Alma Mahleria. Olin makuuhuoneessani ja kuuntelin sitä ohjelmaa ja olin että herranen aika, Alma Mahler, tästä nyt lähtee.”

”Se tuli kuin lahjana. Olin miettinyt pää kuumana, että kuinka käsitellä valtakysymyksiä ja tätä sotaa, jota käydään internetissä naisten ja miesten välillä. Että miten tätä voisi käsitellä ja ymmärtää, kun kaikki on niin kovin vereslihaista.”

Alma Mahler ruumiillisti ristiriitaiset teemat, eikä hänen elämäänsä tarvinnut luoja paratkoon kuvitella erikoisemmaksi kuin se oikeasti oli.

”Ovathan ne tarinat ihan mielettömiä. Esimerkiksi se Kokoschkan nukke, että se on oikeasti tapahtunut!”

Taidemaalari Oskar Kokoschkan, joka oli yksi Alman rakastajista, todella kerrotaan suhteen päättymisen jälkeen teettäneen Almasta mahdollisimman oikean ja elävän näköisen nuken, jota hän sitten ikuisti maalauksiinsa.

Romaanissa tätä ja muita Alman elämän kohtauksia tarkkailee varsin kovasanainen ja kiukkuinen kertoja, jolla on paljonkin mielipiteitä sekä Alman ruumiista että siitä, miten tämän olisi pitänyt elämänsä elää.

Kertoja huutelee Almalle kehotuksia säveltää, eikä säästele sanojaan etenkään kuvatessaan Alman vartaloa. Hänelle Alma on lehmä, puuterivippa, marinoitu luumu, strutsinsulkahattuinen ongelma, joka konttaa vessaan, koska on niin kännissä.

Weselius sanoo, että kertojan poliittisesti epäkorrekteja ilmaisuja oli oikeastaan hauska kirjoittaa.

”Asiahan on ihan oikeasti niin, että helvetissä on paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan. Eli tuollaisia asioitahan ei saa koskaan sanoa – paitsi kun ne panee omituisen kertojahahmon suuhun.”

Kertojan havainnot Alman vartalosta ovat Weseliuksen mukaan sellaisia, joita miehet ja naiset ovat kautta aikojen ajatelleet ja sanoneet naisista.

”Naiset jopa enemmän. Kommentit vain verhotaan johonkin sellaiseen siskokeskusteluun, että sä olet ihmisenä arvokas – vaikka sulla on tuollainen kaksoisleuka.”

Yksi Weseliuksen romaanin ilahduttavista asioista onkin se, että naisen ruumiillisuus on niin kouriintuntuvasti läsnä ja olemassa. Rapistuva kaula, laskeutuva leukalinja, verinen kohtu, joka istuu välillä yhden henkilön olkapäällä ja huutelee kuin Touretten syndroomaa sairastava.

Naisen ruumista on kautta historian katsottu, ja vaadittu siltä kauneutta. Hyväksymistä on ollut huomattavan paljon vähemmän. Naisenruumistaan ei ole paljon kannattanut tuoda esille, ainakaan jos on halunnut käydä täysivaltaisesta kansalaisesta.

Weselius nyökkää.

”Se miten painavasti ja raskaasti ruumis tuli romaaniin, oli mulle itsellekin yllätys.”

Weselius on tehnyt koko tähänastisen työuransa kuvien kanssa. Silti romaanin kirjoittaminen on pikemminkin kotiinpaluu pitkältä retkeltä kuin uusi polku.

”Joskus kolmevuotiaana se alkoi, kirjoittaminen. Minulla oli haamukirjoittaja, naapurin Minna, joka käytti kirjoituskonetta kun sanelin kummitustarinoita.”

Yliopisto-opinnotkin Weselius aloitti yleisestä kirjallisuustieteestä. Hän opiskeli kirjallisuutta kaksi vuotta ennen kuin haki ja pääsi Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan valokuvausta.

Syntyi lehtikuvia ja valokuvataidetta, kunnes väitöskirjan tekemisestä tulikin samalla ”pitkät jäähyväiset valokuvalle”. Valokuvaamisen sijaan ykkössijalle nousi kirjoittaminen.

Kahdenkymmenen vuoden kuvaamisen jälkeen siitä etääntyminen tuntui vaikealta, mutta toisaalta myös kevensi elämää. Weseliukselle kuvaaminen on aina ollut raskasta, kirjoittaminen kevyttä.

”Kuvatessa kaikkien osien saaminen omaa visiota vastaavaksi ei onnistunut oikeastaan koskaan. Kirjoittaessa on eri tavalla maailman herra.”

Väitöskirjaa tehdessä oli käydä hullusti myös lukemiselle. ”Se oli kummallinen blokki. En pystynyt lukemaan proosaa lainkaan, vain runoutta. Juoniromaanit tuntuivat sepitteeltä, eivät tosilta. Se oli hirveä tilanne, kun ihminen, joka on lukenut koko elämänsä, ei pysty lukemaan lainkaan. Ajattelin, etten selviä hengissä.”

Onneksi Karl Ove Knausgård tuli ja pelasti.

”Aloin lukea Knausgårdia ja se pelasti romaanilukemiseni. Tästähän ovat paljon muutkin tässä ajassa, Tommi Melender esimerkiksi, puhuneet. Että miten knausgårdilainen kerronta on yhtäkkiä todemman tuntuista kuin sepite.”

Weselius on miettinyt paljon, mistä tällainen fiktiivisen kerronnan uskottavuuskriisi voi johtua. Hän on päätynyt siihen, että jollakin lailla kaikki todellisuuden välittäminen on muutoksessa.

”Se näkyy dokumentaarisessa valokuvassakin, jossa on perinteisesti ajateltu, että valokuvaajan tehtävä on tarinoittaa kuviin alku, keskikohta ja loppu, tehdä niistä kaunis paketti. Se on muutoksessa myös. Kuvaajilla on nykyään paljon erilaisia keinoja kertoa tarinoita: he saattavat tehdä ihan ’merkityksettömiä’ kuvia, kummallisia videopätkiä tai mennä itse mukaan.”

Tämän saman muutoksen Weselius näkee tapahtuvan romaanissakin.

”Psykologinen realismi ei vain ole paras tämän ajan kuvaamiseen. Tarvitaan läpinäkyvämpi tapa, kerronnan ja kertojan uskottavuuden kyseenalaistaminen. Epäluotettavia kertojia on tietenkin ollut aina, mutta tässä on vielä se tarinan murtuminen, niin kuin David Foster Wallacella, että kaikki tapahtuu jotenkin alaviitteissä.”

Kuten sanottu, ei Weseliuksen esikoisromaanikaan ole ”perinteinen” juoniromaani. Yhdessä päivässä tapahtuvan tekstin rihmastomainen muoto löytyi intuitiivisesti, Weselius kertoo.

”Olisi kai tyhmää sanoa, että se syntyi helposti. Mutta intuitiivisesti kyllä. Ja onhan siinä totta kai ajateltu rakenne. Sellainen hieman virginiawoolfmainen sekoilu, jota tehdessä Mrs. Dalloway on ollut mielessä.”

Alma! on painava romaani täynnä painavia ja isoja aiheita. Naisen ruumis, taiteilijan vapaus, maailman epäreiluus, jatkuva humanitaarinen kriisi, internetin epärealistiset todellisuuskuilut.

Kaikenlainen pamflettius ja, melkein yllättäen, loputon epätoivokin on kuitenkin Almasta kaukana.

Loppupuolella romaania kaikkitietävä kertoja katsoo maailmaa jostakin yläviistosta ja näkee miten ”ne lähtevät liikkeelle”.

Parijonon edellä kulkee nainen, jolla on kädessään köyden pää, ja jonon perässä kulkee toinen nainen jonka kädessä köyden toinen pää on. Tästä köydestä ne kaikki pitävät kiinni lapasillaan, ja koko ajan niistä lähtee tuo ihmeellinen pieni ääni. Ne liikkuvat eteenpäin ja levittävät vettä tihkuvaan ilmaan pyykinpesujauheen tuoksua ja niillä on jokaisella päällään neonkeltainen huomioliivi.

Niin, ne. Lapset. Meidän tulevaisuutemme.

Vaikka kaukana neonkeltaisista toukkajonoista lapsia syntyy merikelvottomiin veneisiin ja hukkuu Välimereen, eikä sille kukaan tunnu voivan mitään, niin aivan kuin, kuitenkin, olisi... toivoa? Optimismia.

”Pakko. Pakko olla. En näe muuta ratkaisua kuin todeta asiat ja miettiä, mitä voisi tehdä. Mihinkään maailmanlopun maalaajien kuoroon en lähde.”

Weselius huomauttaa, että vaikka seuraavan sanominen ”menee helposti jeesusteluksi ja truismeiksi”, niin silti:

”All you need is love. Yleensähän kun niin sanoo, niin muut ovat, että etkö muuta keksi. Mutta niinhän se on. Ei siitä pääse mihinkään. Totta kai maailma olisi täydellinen, jos kaikilla lapsilla olisi asiat hyvin.”

”En keksi mitään muuta asiaa mikä olisi niin totta kuin se.”