Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

> Kaikki kolumnit löydät täältä
> Ykkösaamussa kuullut kolumnit Areenassa ja podcasteina

Ajattelin ensin, etten koske pitkällä tikullakaan ahdistavaan ja vaikeaan aiheeseen turvapaikanhakijoiden seksuaalirikosepäilyt. Asiaa mietittyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että keskusteluun osallistuminen on paitsi oikeuteni, myös velvollisuuteni: pitkä kokemukseni työstä turvapaikanhakijoiden ja eri kansallisuuksien parissa tuo keskusteluun toivoakseni hyödyllistä näkökulmaa.

Me kaikki olemme suurelta osin kulttuurimme tuotteita: toiset enemmän ja toiset vähemmän. Siksi on täysin mahdotonta käydä keskustelua turvapaikanhakijoiden tekemistä seksuaalirikosepäilyistä ilman, että keskustellaan kulttuurista ja sen vaikutuksista.

Suomeen tulee turvapaikanhakijoita kymmenistä eri maista – ja lähtömaan kulttuurilla on väliä, kun puhutaan erilaisista riskeistä. Esimerkiksi Saudi-Arabia ja Afganistan, sekä useimmat arabimaat ovat äärimmäisen patriarkaalisia kulttuureja. Edelleen vielä vuonna 2018 Saudi-Arabiassa naisilla ei ole ollut oikeutta tietää, ovatko he naimisissa: miehellä ei ollut velvollisuutta informoida vaimoaan avioerosta. Ääripatriarkaalisissa kulttuureissa naisen asema on erittäin heikko. Jos naiset olisivat etninen vähemmistö, jolta lainsäädännön keinoin viedään kansalaisoikeudet ja liikkumisvapaus kuten naisilta monissa Lähi-idän maissa, kansainvälinen yhteisö olisi puuttunut asiaan jo ajat sitten erilaisilla pakotteilla, ehkä jopa humanitaarisella interventiolla.

Islam ei ole kulttuuri. Islam on uskonto, jota harjoitetaan keskenään hyvin erilaisissa kulttuureissa. Esimerkiksi Suomessa on ollut islaminuskoisia tataareja jo 1800-luvulta saakka, eikä heidän sopeutumisessaan valtaväestöön ole ollut mitään ongelmia. Muistetaan myös, että maailman suurin muslimimaa on Indonesia. Kun nyt puhutaan turvapaikanhakijoiden seksuaalirikosepäilyistä, puhutaan pääosin arabien tekemistä epäillyistä rikoksista. YK:n teettämän laajan tutkimuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun)arabimiehistä vain hyvin pieni osa ylipäätään uskoo tasa-arvoon.

Kaikissa kulttuureissa miehet vastaavat leijonanosasta väkivalta- ja seksuaalirikollisuudesta.

Kulttuuria ei siis voi eikä saa sivuuttaa, kun puhutaan näistä kauheista rikoksista. Silti kuulee usein muistutettavan, että ”tekeväthän suomalaisetkin seksuaalirikoksia”. Tämä on kuitenkin samanlaista whataboutismia (suomeksi ”entäs sitten” -argumentointia) kuin mitä esimerkiksi Donald Trump harrastaa. Kun häneltä kysytään Venäjän kanssa vehkeilystä, Trumpin vakiovastaus on: ”entäs Hillary – katsokaa hänen sähköpostejaan”! Toinen ei kuitenkaan sulje pois toista. Kukaan ei ole väittänyt, että turvapaikanhakijat olisivat tuoneet seksuaalirikollisuuden Suomeen, jossa ennen ei oltu moisesta kuultukaan. Seksuaalista väkivaltaa on aivan jokaisessa maailman maassa: myös kotimaassani Sri Lankassa ja tamilien keskuudessa. Tilastot puhuvat kuitenkin aivan selvää kieltä: kysymys on nyt uudesta, erillisestä ilmiöstä. Siksi siitä pitää pystyä puhumaan myös sellaisena.

Kulttuurin lisäksi on olemassa muita tunnettuja riskitekijöitä, jotka vaikuttavat rikollisuuteen. Kaikissa kulttuureissa miehet vastaavat leijonanosasta väkivalta- ja seksuaalirikollisuudesta. Sukupuolen lisäksi riskitekijöitä ovat ikä (nuoret miehet ovat väkivaltaisimpia) sekä asunnottomuus, matala koulutus, alhainen sosiaalinen asema, pienet tulot ja naimattomuus. Yksinäisten nuorten miesten turhautumisella onkin tutkitusti (siirryt toiseen palveluun) hyvin vahva korrelaatio väkivaltaiseen käytökseen kaikissa yhteiskunnissa. Arabimaissa nuorten miesten työttömyys ylittää reilusti globaalin keskitason, ja tulevaisuudennäkymät ovat erittäin synkät. Saman ilmiön näkee, kun katsoo yksinäisten suomalaisten nuorten miesten väkivaltatilastoja 1970-luvun Ruotsissa. Kun yhtälöön lisätään vielä äärimmäisen patriarkaalinen kulttuuritausta, on resepti ongelmiin valmis.

Olin silloin nuori, yksinäinen ja turhautunut mies, ja asuin vuosia lähinnä nuorten, yksinäisten ja turhautuneiden miesten keskuudessa vastaanottokeskuksessa. Tiedän siis, mistä puhun.

Mikään näistä tekijöistä ei tietenkään tee kenestäkään raiskaajaa yksin tai yhdessäkään, mutta riskit tutkitusti kasvavat. Tämä on syytä avoimesti tunnustaa. Olen itse entinen turvapaikanhakija. Olin silloin nuori, yksinäinen ja turhautunut mies, ja asuin vuosia lähinnä nuorten, yksinäisten ja turhautuneiden miesten keskuudessa vastaanottokeskuksessa. Tiedän siis, mistä puhun.

Lisäksi olen johtanut useita vastaanottokeskuksia ja sittemmin vieraillut niissä monissa viime vuosina valmentajana ja coachina. Pitkän kokemukseni rintaäänellä voin sanoa, että on aivan päivän selvää, että eri kulttuureista tulevien ihmisten integroitumisessa on toisistaan poikkeavia haasteita. Tiedän myös, että pelko, ahdistus ja turhautuminen ovat läsnä vastaanottokeskuksissa joka päivä. Joka muuta väittää, ei yksinkertaisesti tunne asiaa, tai haluaa ummistaa siltä silmänsä muista syistä.

Yhdeksi ratkaisuksi on esitetty valistusta. Kysyn vaan, että jos ihminen on kasvanut kulttuurissa, jossa tasa-arvoa ei tunneta, on toiveajattelua ja jopa hölmöä luottaa siihen, että pari sosiaalityöntekijän (usein naisen) vetämää tasa-arvokurssia vastaanottokeskuksessa muuttaa asian. Muistan, kun toimin vastaanottokeskuksen johtajana, että vanhempi Lähi-idästä tullut mieshenkilö kertoi minulle perheeseensä kuuluvan neljä lasta. Ihmettelin kovasti, kun perhe saapui ja heitä olikin yhdeksän. Kysyin mieheltä uudelleen, että onko tässä perheesi. Hän vastasi myöntävästi. Lopulta selvisi, että heillä on tapana lukea lapsiksi vain pojat. Tyttöjä ei lasketa. Väittääkö joku vakavissaan, että varttuminen tällaisessa kulttuurissa ei vaikuta siihen, miten ihminen ymmärtää ja kokee suomalaisen yhteiskunnan? Tai että tällaiset asenteet muuttuvat valistuksella?

Myös rangaistuksen pelotevaikutus on täysi nolla, kun suomalainen vankila näyttäytyy esimerkiksi irakilaiseen vankilaan verrattuna lähinnä täysihoitolalta (tai srilankalaiseen vankilaan, josta minulla valitettavasti on omakohtaista kokemusta ja muistona edelleen näkyviä arpia). Mikä sitten ratkaisuksi? Helpommin sanottu kuin tehty. Kansainväliset sopimukset tai yleinen oikeustajukaan ei sallisi sitä, että tietyistä kulttuureista turvaan ei pääsisi, vaikka olisi sen tarpeessa. Perheiden suosiminen yksinäisten miesten kustannuksella varmasti ennaltaehkäisisi ongelmia, mutta sekin olisi eettisesti ongelmallista, ja todennäköisesti täyttäisi syrjinnän tunnusmerkit. Palautuskäytäntöjen tehostaminen ja palautuskynnyksen madaltaminen niiden henkilöiden osalta joka ei ole turvan tarpeessa ovat varmasti yksi mahdollinen keino. Yhtä ihmelääkettä ei kuitenkaan ole olemassa.

En aina edes muista olevani tummaihoinen, mutta noissa tilanteissa saan muistutuksen kuin kylmän vesisuihkun niskaan.

Rasismin lisääntyminen on ymmärrettävä mutta ei tietenkään missään nimessä hyväksyttävä seuraus Oulun tapahtumista. Monet tummaihoiset tuttavanikin kokevat, että ilmapiiri on kiristynyt – eräs kurdiystäväni kertoo korostavansa joka välissä, että ”vaikka tulen Lähi-idästä en ole arabi”. Olen itsekin huomannut tämän arjessani sydäntäkouraisevalla tavalla: kun käyn teini-ikäisen tytärpuoleni kanssa kahvilla kaupungilla, saamme joskus osaksemme todella pahoja katseita. En aina edes muista olevani tummaihoinen, mutta noissa tilanteissa saan muistutuksen kuin kylmän vesisuihkun niskaan.

Olemme keskustelleet tytärpuoleni kanssa tästä, ja myös Oulun tapahtumista. Tytärpuoli tietää nyt olla hyväksymättä uusia tuttavuuksia viestittelykavereiksi somessa, ja osaa myös varoittaa kavereitaan. Kävimme pitkän keskustelun, joka oli kaikkea muuta kuin helppo. Mutta se oli tarpeellinen. Toivoisin, että jokainen vanhempi kävisi lapsensa kanssa sen saman keskustelun. Ei ole rasismia kertoa lapselle tämän hetkisestä yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja kehottaa häntä pitämään korvat ja silmät auki.

Henkilökohtaisesti tunnen kymmeniä ja kymmeniä nuoria arabimiehiä, jotka ovat kunnollisia ihmisiä. He ovat järkyttyneitä näistä tapahtumista, ja myös kokevat suurta syyllisyydentunnetta, vaikka heillä ei ole mitään tekemistä näiden kauheuksien kanssa. Onkin tärkeää muistaa kaikkien riskitekijöiden ohella, että suurin osa Suomessa olevista arabimiehistä ei syyllisty mihinkään rikoksiin, kuten ei valtaosa muistakaan turvapaikkaa hakevista. Onkin oltava hyvin varovainen, kun puhutaan yleistäen ”turvapaikanhakijoiden rikollisuudesta”. Mutta vaikka ei ole oikein leimata kaikkia arabimiehiä rikollisiksi, asioista pitää uskaltaa ja voida puhua oikeilla nimillä.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.