Riku Korhosen kolumni: Miehet, on aika ottaa kollektiivinen vastuu käytöksestämme

Häirintää kokevat sekä miehet että naiset, kirjoittaa kirjailija Riku Korhonen.

Ikkuna on Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan palvelu, joka kokoaa yhteen mielipiteet ja näkökulmat, keskustelee ja hakee ratkaisuja. Ikkunan kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Aikuistuminen on ikävää: se tuo mukanaan havaintoja järjestelmällisestä vääryydestä.

Oma aikuistumiseni alkoi osin vastentahtoisesti. Olin luullut täysi-ikäistyneeni turvallisessa maassa, jossa sukupuolten tasa-arvo toteutui lähes ihmeellisesti. Tietenkin Kekkonen, Sorsa ja Koivisto kumppaneineen ja vihollisineen olivat enimmäkseen miehiä, mutta tytöt tekivät teinidiskoissa aloitteita, mopoilivat ja suunnittelivat lukevansa lääkäreiksi tai nousevansa politiikan huipulle.

Ensimmäisten aikuisten seurustelusuhteiden aikoihin alkoivat ensimmäiset aikuiset keskustelut. Aloin kuulla tarinoita, joiden kuuntelijaksi mikään kouluaine ei ollut valmistanut. Vielä vähemmän koulu oli valmistanut näitä enimmäkseen nuoria naisia puhumaan asioista, joista heidän oli tarpeen puhua.

Kuulin tarinoita vuokraisännästä, joka tarjosi asunnonnäytössä vuokravapaata viikoittaisesta panosta. Kalunheiluttajasta joka hyppäsi alastomana Kupittaan puistonpuskasta ja anoi: ”Auta mua.” Entisestä poikaystävästä, joka löi aurinkolasit rikki ja kasvot turvoksiin ja piti asunnossa vankina. Painostamisesta, seurailusta, vaatteiden repimisestä. Esimiehestä joka käpälöi hartioita. Veljestä joka raiskasi. En osaa aavistaa, moniako tarinoita jäi kuulematta.

En voinut kääntää noita tarinoita nopeasti sivuun niin kuin usein tein sanomalehtien rikosuutisille. Monia niistä kertoivat naiset, joille toivoin pysyvää paikkaa elämässäni. Luulen, etten aina kyennyt kuin myötätuntoiseen huokailuun. Varmasti tunsin jonkinasteista halua viedä keskustelua itseni kannalta hallittavampaan suuntaan. Mainitako jotain myös omista kurjuuksistani, jottei toisesta tuntuisi niin traagisella tavalla poikkeukselliselta?

Kun vuodet ovat kuluneet, näitä kuultuja tarinoita on kertynyt kaiken aikaa. Jossakin vaiheessa ne lakkasivat yllättämästä. Toisinaan yritin ymmärtää niitä omien kokemusteni kautta.

Olin mieheksi kasvaessani toki kokenut ahdistavia tilanteita. Vappuna 1986 olin neljätoistavuotias ja istuin Turun Kauppatorilta lähteneessä 32:n bussissa, kun vieressä istuva humalainen kolmekymppinen nainen alkoi esitellä lompakosta lastensa kuvia ja kinuta minua luokseen. Ensin hän piteli kättäni, pian kouri haarojani, kunnes Itäharjulla juoksin ulos autosta. Minua käpälöitiin parikymppisenä jonkin kerran baarissa ja myöhemmin pisuaarilla tartuttiin elimeeni. Erään opiskeluryhmäni viisikymppinen naisohjaaja soitteli toistuvasti iltaisin humalassa ja houkutteli luokseen. Reilusti yli kolmekymmenvuotiaana jouduin talviyönä kutsumaan poliisit, kun kotiini tunkeutui puolituttu nainen. Kun poliisipartio – kaksi rauhoittavasti hymyilevää miespoliisia – saapui Stålarminkadulle, koko rappu oli jo hereillä. Poliisit saattelivat naisen yöhön, ja kahden päivän päästä hän aloitti lyhyeksi jääneen puhelinhäirinnän.

Nuo ja muutamat muut kokemukset olivat ehdottoman epämiellyttäviä. Mutta en kyennyt ottamaan samastuvaa askelta omistani niihin kokemuksiin, joita kuulin naisilta. Askeleeni ja ymmärrykseni eivät kantaneet perille. Osa kokemusten sävyeroista selittyi yksinkertaisilla fyysisillä syillä. Olin 193 senttisenä miehenä kykenevä selviytymään useimmista tilanteista turvallisesti. Osalle naisista oli tehty niin törkeitä väkivallantekoja, etten tiennyt sellaisesta mitään. Osaan taas liittyi hienovaraisempia asetelma-eroja, joissa jopa nauru oli valmiiksi minun puolellani. Historia ei ollut jo kauan sitten käsikirjoittanut kaltaiselleni ihmiselle häpeän, pelon ja hiljenemisen asemaa, ja siksi selvisin kokemuksista vähäisin seurauksin. Tiesin, että olisin voinut vain kerran huutaa puhelimessa lemmekkäitä sopertelevalle ryhmäohjaajalleni, ja soittelu olisi loppunut.

Olen törmännyt siihen usean naisen kanssa, niin ystävän, sukulaisen kuin kumppanin: Vaikka olemme saattaneet saavuttaa muuten läheisen ymmärryksen, seksuaalisen vallan suhteen olemme kasvaneet erilaisiksi hahmottuvissa maailmoissa.

Vallan, halun ja väkivallan liepeillä näytellään kätkettyä koreografiaa, eleitä, tekoja, kosketuksia ja brutaaleja hyökkäyksiä. Ne voivat joskus olla välittömästi tunnistettavia mutta vaatia silti paljon aikaa, vastaanottavaista tilaa ja rohkeutta tullakseen muotoilluiksi selkeäksi puheeksi. Joskus ne ovat tapahtuessaan lähes mykkiä ja huomaamattomia, niin kuin keskiaikaisessa kuvataiteessa pelkkä ranteesta tarttumisen symboliele ilmaisee kuvasta piilotetun seksuaalisen väkivallan.

Kun julkinen puhe seksuaalisesta ahdistelusta saa aika ajoin uutta voimaa ja avaruutta, kuten se on nyt saanut, tuntuu kuin syvät kulttuuriset sedimentit liikahtelisivat ja horjuttaisivat totuttuja valta-asetelmia ja vuosisataisia koreografioita. Esiin nousee todellisuus, joka huutaa korjaamista. On tarkoituksenmukaista, että tässä keskustelussa ovat äänessä pääasiassa naiset.

Luulen, että suurin osa miehistä kokee itseni tapaan keskustelun yhtä aikaa vapauttavaksi ja ahdistavaksi. Mitä miehenä tehdä? Vähintään mielikuvituksensa voi suunnata muuhun kuin sen etukäteiseen hahmotteluun, mihin suuntaan keskustelua tulisi viedä. Toisen ihmisen ymmärtäminen on aina vaikeaa ja vaatii omista totutuista hahmotuksista luopumista. Mutta se ei ole täysin mahdotontakaan, niin kuin joskus väitetään. Joskus toisen tarkasti valitut sanat paljastavat yksityiskohtia, jotka valaisevat äkillisellä tavalla vieraan kokemuksen olemusta. Sen tapahduttua tuskin kokee enää ainakaan omaksi velvollisuudekseen selittää, suhteellistaa tai täydentää kuultua kokemusta.

Yhdessä asiassa me valtavirtamiehet voimme olla luottavaisia: väkeväksi yltynyt keskustelu ei enää ensisijaisesti kaipaa meidän säkenöivän älymme siunausta jatkuakseen ja tuottaakseen kaivattuja muutoksia. Enemmän se kaipaa tukeamme ja kollektiivista vastuunottoa käytöksestä.

Omalla kohdallani jokunen yksinkertainen erottelu on auttanut asemoimaan itseäni vaikeissa keskusteluissa. Eräät niistä ovat kirkastuneet kuuntelemalla tai lukemalla kirjoja.

Filosofi Susan J. Brison julkaisi vuonna 2002 teoksen Aftermath omasta raiskauksestaan ja murhayrityksestään. Hänen kokemuksensa ja selviytymistarinansa ovat äärimmäisiä, ja on hämmästyttävää, että hän on kyennyt kirjoittamaan niistä niin yksityiskohtaisen ja silti tiiviin, vahvan ja analyyttisen kirjan. Brison onnistuu kirjassa kuvaamaan yhtä havainnollisesti niin konkreettista julmuutta, traumatisoituneen mielen oikkuja kuin kertomisen parantavaa voimaakin.

Se on eräs kirjoista, joiden lukeminen on selvittänyt omaa asemaani. Varsinkin vakavimmasta seksuaalisesta väkivallasta keskusteltaessa kuulun kuuntelijoiden joukkoon. Olen sivunnut aihetta joissain kirjoituksissani, mutta mitään yhteiskunnallisesti olennaista en kuvittele voivani aiheesta sanoa.

Tämänhetkinen keskustelu on käsitellyt pääasiassa jokapäiväisempiä seksuaalisen ahdistelun ja painostuksen muotoja. En tunne häpeää sanoessani, että olen miehenä kohdannut sellaista. Mutten myöskään varsinaisesti usko, että kykenen omilla uhrihavainnollani liikauttamaan keskustelua lainkaan sellaisten ratkaisujen suuntaan, joita tilanne kipeimmin tarvitsee.

Miehenä olen kokenut mielenkiintoiseksi kaiken vuosien aikana kuulemani ja lukemani perusteella pohtia sitä, miten omat – humanistiköyhälistöön kuuluvana melko suhteelliset ja hajanaiset – vallantunteeni ovat vaikuttaneet käytökseeni. Miten usein olen ajanut etuani nojaamalla johonkin valmiina tarjoutuvaan malliin? Valta ja halu kietoutuvat meissä kaikissa melko epäilyttäväksi vyyhdiksi. Sen omakohtainen pohtiminen on jokaisen aikuiseksi tahtovan velvollisuus ja tekee taatusti olon levottomaksi. Huh, mitä piinaa pelkästään omien seksuaaliseen valtaan liittyvien asenteiden penkominen voi olla, ja siitä saattaa valitettavasti syntyä kirjoja, joita ei juuri myydä äitienpäivänä.

Olen saanut kasvaa emotionaalisesti melko vakaassa maailmassa, ja silti omassa menneisyydessäni on kehkeytynyt sekasotkuja, joista en ole ylpeä. Entä jos olisin joutunut täysin toisenlaiseen ympäristöön? Jos olisin ollut vaikkapa suuren isänmaallisen sodan brutalisoima 22-vuotias puna-armeijan sotilas valloitetussa Berliinissä toukokuussa 1945? Miten olisin kohdellut voitetun vallan saksalaisia vihollisnaisia? Mikä olisi estänyt minua osallistumasta seksuaaliseen väkivaltaan? Olisiko mikään? Vuosien harjoittelun jälkeenkään en tiedä, kykeneekö mielikuvitukseni lainkaan ylittämään tuollaisia etäisyyksiä.

Sen tiedän, että oma henkilöhistoriani juuri tässä kulttuurissa on jo nuorena harjaannuttanut minua samastumaan pikemminkin seksuaaliseen vallankäyttäjään kuin kuvittelukyvylläni asettumaan vallankäytön kohteen asemaan. Siitä on jo varhain tullut osa psyykeni esiasetuksia, joiden läpi olen nähnyt maailman ja ihmisryhmien väliset suhteet.

Kun keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta nousee äänekkäästi kuuluviin – yhtä vapauttavalla, pelottavalla kuin tervetulleellakin tavalla – mielikuvituksen esiasetukset joutuvat monella suunnalla haastetuiksi. Silloin jonnekin hämmennyksen, nolouden tai suuttumuksen lomaan sopii varmasti myös jokaisen miehen kohdalla silkkaa aikuista iloa siitä, että järjestelmällisistä vääryyksistä puhuvat saavat uutta järjestelmällistä tukea ja kuulijoita.