Verkkolehti SYTYKE

ILMOITUSTAULU

LIHA: Naiset, jotka eivät pidä omasta ulkonäöstään (napsauta ensimmäisestä linkistä alkuperäiseen HS:n artikkeliin)

Päivän lehti 1.9.2018

Naisia, jotka eivät pidä omasta ulkonäöstään

 
Ne nauravat minulle. Niin Katja Heikkiläinen ajatteli. Hän oli muuttanut parikymppisenä vanhempiensa luota omaan asuntoonsa Helsingin Kallioon. Samaan aikaan Heikkiläisen huomasi olevansa useammin ahdistunut, välillä jopa paniikissa. Tavallaan se oli tavallista. Ketäpä juuri kotoa muuttanutta elämä ei jännittäisi? Heikkiläisen kohdalla kaikki kuitenkin kiteytyi yhteen asiaan: hänen ulkonäköönsä.

Tai oikeastaan siihen, miltä hänen ulkonäkönsä hänestä tuntui.

Heikkiläinen tunsi olevansa niin oudon ja hassun näköinen, ettei hän huonoimpina päivinään voinut poistua kotoaan, ei edes ruokakauppaan. Hän vältteli jopa roskien viemistä. Ja kadulla joku olisi voinut katsoa häntä ja nauraa, Heikkiläinen ajatteli. Niinpä hän saattoi välillä jäädä päiviksi kotiin.

Samaan aikaan hän häpesi käytöstään ja tiesi, ettei se ollut tervettä. Silti hän ei puhunut asiasta kenellekään.
 

Nyt Heikkiläinen on 43-vuotias ja oppinut suhtautumaan ulkonäköönsä lempeämmin. Kukaan ei ole ikinä nauranut hänelle kadulla.

Toisenlaisia vaikeita hetkiä on kyllä ollut. Opiskeluaikaisessa työpaikassa vanhempi mies yritti ensin iskeä häntä, mutta kun Heikkiläinen ei suostunut ehdotuksiin, mies alkoi kiusata häntä aikuisiän aknesta.

Ja kerran, oltuaan monta vuotta parisuhteessa, Heikkiläinen kysyi miesystävältään, miksei tämä koskaan sanonut häntä kauniiksi.

Tämä vastasi, ettei pitänyt Heikkiläistä erityisen kauniina.

Valokuvaaja Outi Törmälä kirjoitti 13. syyskuuta 2016 Facebookiin:

Etsin muotokuvaprojektiani varten kuvattavaksi naisia, jotka ovat tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä.

Ensimmäinen vastaus tuli kahden tunnin kuluessa.

Luin, että etsit projektiisi kuvattavia, jotka eivät ole tyytyväisiä omaan ulkonäköönsä. Idea on loistava. Itse olen aina ollut se ”oudon ja persoonallisen” näköinen tyttö. Nuo määreet ovat vielä näin 40-vuotiaanakin suuri osa identiteettiä”, tamperelainen nainen kirjoitti.

Ihmiset jakoivat Törmälän ilmoitusta innokkaasti, ja vastauksia alkoi tulla paljon.

Monet vastaajat kertoivat yksityiskohtaisesti ulkonäköongelmistaan ja niiden taustoista. Heitä vaivasivat ihon kunto, iso nenä, paino, kasvonpiirteiden omituisuus, vanheneminen…

”Kyllähän mun leuka loksahti auki monta kertaa”, Törmälä sanoo.

”Kun ihmiset saapuivat kuvauksiin, oli usein hyvin vaikea yhdistää näitä kirjoituksia heidän ulkonäköönsä. Yllätyin monesti, että ihmisten sisäinen kokemus ei vastannut ollenkaan sitä, mitä näin”, Törmälä kertoo.

Outi Törmälä kertoo alla olevalla videolla, miten hän vangitsee valokuvattavan tunteet kameralle. Juttu jatkuu videon jälkeen.

Valitettavasti selaimesi ei tue HTML5-videoita.
 

Katja Heikkiläinen oli yksi ilmoittautujista.

Muotokuvaprojektin tarkoituksena ei tietenkään ole arvioida, onko jonkun tunne oikeutettu vai ei. Silti Törmälän hämmästyminen alleviivasi sitä, minkä hän haluaa projektillaan tuoda esiin: vaikea suhde omaan ulkonäköön ei välttämättä liity ihmisen fyysiseen olemukseen millään lailla.

Lopulta mukaan valikoitui 24 naista, jotka Törmälä kuvasi studiollaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Osa kuvista on tämän artikkelin kuvituksena.

Törmälä ei ohjeistanut naisia kuvauksia varten juuri mitenkään. Pitkien kuvaussessioiden aikana sai puhua, jos halusi, mutta usein oltiin hiljaa. Joku itki, toisen oli vaikea hengittää. Jonkun kanssa pelleiltiin.

”Tarkoitus oli, että kuvassa saivat näkyä kaikki ne tunteet, joita oma ulkonäkö ja suhde siihen herättivät. Monet häpeävät sitä, että heitä vaivaa muka niinkin pinnallinen asia kuin ulkonäkö. Nyt ei tarvinnut olla reipas, vaan surukin sai näkyä”, Törmälä sanoo.

Törmälä on muotokuviin erikoistunut valokuvaaja. Hän kuvaa lehdille, yrityksille ja viestintätoimistoille yli sata ihmistä vuodessa, on kuvannut jo 1990-luvulta asti. Viime vuosina ihmisille on tuntunut olevan vaikeampaa tulla kameran eteen. Monet ilmoittavat heti kättelyssä, että heistä ei saa hyvää kuvaa millään.

Outi Törmälä on samaa mieltä kuin monet tutkijat siitä, mikä tämän takana on.

”Some vaikuttaa selvästi. Omakuvat ovat tulleet paljon suurempaan rooliin, ja sekä ulkonäön että valokuvien merkitys on kasvanut.”

Törmälä onkin miettinyt myös sitä, kuinka paljon ihmisiä oikeastaan häiritsee heidän todellinen ulkonäkönsä ja kuinka paljon se, miltä he näyttävät valokuvissa. Yksi projektiin osallistuneista naisista kertoi olevansa usein peilikuvaansa tyytyväinen. Mutta sitten kun hän ottaa selfien, oma naama näyttääkin typerältä.

 

Raumalaisen erityisopettajan Johanna Kaisjoen, 43, suhde omaan ulkonäköön on ollut jännitteinen teini-iästä asti.

”Kaikki alkoi siitä, että minua kiusattiin koulussa. Se oli sellaista ulkopuolelle jättämistä. Olin vaikka kaveerannut jonkun kanssa, mutta kun se tyyppi järjesti kotihipat, minua ei kutsuttukaan. Sitten sitä alkoi ajatella, että minulla on liian iso nenä tai paksut reidet.”

Miltei jokainen kuvatuista tuntee, että suhde omaan ulkonäköön on vaihdellut iän mukaan. Ei ole vaikea arvata, että Kaisjoen lisäksi monelle vaikeinta aikaa on ollut yläaste.

Kaisjoki on toiselta ammatiltaan valokuvaaja. Silti hän sanoo inhoavansa lähes jokaista valokuvaa, joka hänestä on otettu. Myös Törmälän kuva oli hänelle aluksi vaikea pala – erityisesti siksi, että siinä hänen ilmeensä on vakava. Yleensä valokuvaan joutuessaan Kaisjoki pelleilee, näyttää vaikka kieltä.

”Se on keino viedä huomio pois ulkonäöstä.”

Kaisjoki ilmoittautui mukaan projektiin, koska hän on huolissaan omista tyttäristään.

”En haluaisi, että heihin vaikuttaa se, mitä heidän äitinsä ajattelee ulkonäöstään”, Kaisjoki sanoo.

Monille vaikea suhde ulkonäköön onkin syntynyt kotona. Joidenkin painoa, hiustyylejä tai yleistä olemusta omat vanhemmat ovat kommentoineet ikävästi, toisille ulkonäöstä ei ole kotona koskaan sanottu mitään. Ei siis yhtään positiivista kommenttia, ikinä.

Kun projektin osallistujilta kysyy syitä heidän ongelmiinsa, lista on pitkä. Koulukiusaamisen ja törppöjen vanhempien lisäksi he mainitsivat sellaisia asioita kuin burnout, vaikea parisuhde, suomalainen kehumattomuuden kulttuuri, kehoon vaikuttaneet sairaudet, vanheneminen, vieraiden ihmisten ulkonäön kommentointi, seksuaalinen ahdistelu, epäselvä sukupuoli- tai seksuaali-identiteetti ja riittämättömyyden tunne. Muiden muassa.

Projektin osallistujat ovat olleet taitavia kääntämään monentyyppiset vastoinkäymiset elämässä ongelmiksi omassa ulkonäössään.

Se ei ole ihme. Ulkonäkö on tunnetusti huorittelun rinnalla yleisin naisia kohtaan käytetty ase, oli kyse sitten koulukiusaamisesta tai naispoliitikkojen saamasta vihapostista.

Johanna Kaisjoki, Katja Heikkiläinen ja monet muut osallistujat kokivat, että ikääntyminen on helpottanut suhtautumista omaan olemukseen. Noin 40 ikävuoden tienoilla useimmat ovat löytäneet jonkinlaisen tasapainon.

Mutta ulkonäkö muuttuu sen jälkeenkin.

Projektin vanhin osallistuja, espoolainen Ulla-Riikka Tapionlinna, alkoi kokea vaikeita hetkiä peilin edessä vasta muutama vuosi sitten, 65-vuotiaana. Erityisen ikävä hetki Tapionlinnalle oli se, kun hän huomasi, että hän alkaa muistuttaa ulkoisesti omaa äitiään. Tapionlinnan äiti oli hänen sanojensa mukaan ”aikamoinen hapannaama”, jonka elämä ei myöskään ollut millään lailla sellainen, jota Tapionlinna soisi omansa muistuttavan.

Siksi ulkonäkö on hänen ”moottorinsa”, joka potkii pois kotoa etsimään erilaisia elämyksiä, esimerkiksi käymään rokkikeikoilla.

”Siellä voin kahdeksi tunniksi unohtaa, minkä ikäinen olenkaan”, Tapionlinna kertoo.

 

Valtaosa suomalaisista on varsin tyytyväisiä itseensä. Kun pyydetään valitsemaan asteikolla yhdestä viiteen, kuinka tyytyväisiä olemme omaan ulkonäköömme, suurin osa valitsee numeron neljä.

Näin kertoo Outi Sarpila, tutkija Turun yliopistosta. Hän on pari vuotta vetänyt Suomi ulkonäköyhteiskuntana -hanketta. Siinä on havaittu, että viime vuosina ulkonäön merkitys on kasvanut.

Tyytymättömyyden ei sen sijaan ole huomattu lisääntyneen. Sarpilan ja hänen tutkimusryhmänsä aineistossa ulkonäköönsä erittäin tyytymättömiä on vain muutama prosentti sekä miesten että naisten joukossa.

Eräässä toisessa tutkimuksessa kuitenkin 16–19-vuotiaista tytöistä tyytymättömyyttä ulkonäköönsä koki säännöllisesti 93 prosenttia.

Törmälän kuvaamien naisten haastatteluissa kävi ilmi, että vaikea ulkonäkösuhde saattaa ohjata elämää monin tavoin. Yksi kertoi, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikutti suoraan sekä siihen, että hän luki itsensä tohtoriksi (”kun en ollut nätti, niin halusin todistaa, että olen ainakin fiksu”), että siihen, kenet hän tuli valinneeksi puolisokseen.

Sarpilan tutkimusryhmän aineistossa taas on noussut esiin tapauksia, joissa ihmiset eivät ole hakeutuneet työskentelemään unelma-alalleen, koska eivät ole kokeneet olevansa ”ulkonäöllisesti päteviä”.

Yksi asia, josta lähes jokainen projektin naisista puhui, oli sosiaalinen media.

”Yritän vaihtaa Facebookin profiilikuvani mahdollisimman huomaamattomasti, vaikka keskellä yötä, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota ulkonäkööni.”

”Käyn välillä katsomassa, onko eksäni nykyisellä kumppanilla enemmän tykkäyksiä profiilikuvassaan kuin minulla. Samalla ällöttää oman käytökseni pinnallisuus.”

”Ajattelen, että erityisesti Instagramin kuvavirta vaikutti suoraan siihen, että minulle puhkesi syömishäiriö.”

Somen vaikutus ei Outi Sarpilan mukaan näy vielä isoissa kansallisissa tutkimuksissa.

”On mahdollista ja jopa todennäköistä, että tyytymättömyys ulkonäköön kasvaa koko väestön tasolla tulevaisuudessa, kun tämän päivän nuoret aikuistuvat”, hän sanoo.

”Minun puolestani koko sosiaalisen median voisi räjäyttää”, tutkija linjaa.

Joillekin osallistujille esimerkiksi Instagram on kuitenkin paikka, jossa lempeää suhdetta omaan kehoon on voinut vähä vähältä harjoitella. Vaikka monet heistä eivät tykkää ottaa selfieitä itsestään, he eivät myöskään halua tuomita ihmisiä, jotka niin tekevät. Toisen ihmisen ulkonäkö tai siihen liittyvä käytös ei kuulu kenellekään muulle, he ajattelevat. Ja sitä paitsi: usein selfieiden ottamisen takana on jonkinlainen toive tulla nähdyksi oikein.

Siitä on vaikea syyllistää ketään.

Erityisesti Instagramissa on noussut isoksi ilmiöksi kehopositiivisuus. Jotkut projektin osallistujistakin pitävät sitä tärkeänä. Toiset taas kokivat, että kehopositiivinen toiminta ja keskustelu Suomessa on vielä lähtökuopissaan – ja sen vuoksi välillä myös hieman lapsellista.

”Ei minua voimauta yhtään, jos läskit laittavat tasselit tisseihin”, totesi yksi osallistujista, joka pohti kehopositiivisuuden ja burleskin merkitystä oman ulkonäkönsä hyväksymisessä.

Monille osallistujille projekti on ollut terapeuttinen.

”Vaikka koen, että olen löytänyt henkisen kotini ja tyylini, edelleenkään en osaa suhtautua kehuihin ulkonäöstäni. Tuntuu, että en oikeasti tiedä, minkä näköinen olen. Se Outin ottama kuva oli ehkä ensimmäinen, josta jotenkin tunnistin itseni.”

Osa naisista kuvattiin jo miltei kaksi vuotta sitten. Sinä aikana heidän ulkonäköön kohdistuvat tunteensa ovat ehtineet muuttua.

”En enää ilmoittautuisi ulkonäkööni tyytymättömäksi”, yksi sanoo suoraan. Hän ei ole ainut. Ulkonäköön liittyvien tunteiden käsitteleminen projektin aikana – puhumalla, kuvattavana olemalla, antamalla haastattelun ja itse pohtimalla – on antanut monille hyväksyvämmän näkökulman itseen.

Törmälän näyttelyn nimi on Kehtaanko mennä kauppaan ulkonäköönsä tyytymättömät naiset.

Saattaa olla, että olemukseensa tyytymättömiä naisia ja miehiä on kuitenkin enemmän niiden joukossa, jotka katsovat näitä kuvia.

 
 
 
 
 

Outi Törmälän valokuvia Galleria Lapinlahdessa 5.–23.9.2018. Toimittaja Venla Rossi on kirjoittanut naisista näyttelyyn ”ulkonäköelämäkerrat”.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti