Suomen valtiollisen itsenäisyyden satavuotisjuhlinta on tuottanut sellaisenkin yllätyksen, että Tuntematon sotilas on filmattu kolmannen kerran elokuvaksi.

Miksi ihmeessä? Koska päällimmäisin kertomus itsenäisyydestämme on sotien historiaa.

Edellisestä laventaen: itse asiassa koko Suomi on rakenteeltaan kertomus. Minkä tahansa asian selitys on kertomus tuon asian alkuperästä ja synnystä. Kertomuksella on alku, keskikohta käänteineen ja loppu. Se etenee ajassa. Siinä on järjestys – vaikka kertoja voi dramaturgisesti rakentaa järjestyksen toiseenkin muotoon.

Kertomuksessa on uhka tai haaste, hyvän ja pahan kamppailu, sekä ratkaisu, johon kuulija kokee osallistuvansa. Kertomuksen rakenne pyrkii varmistamaan, että se jää kuulijan muistiin. Kertomuksilla jaetaan etuja, luodaan uusia arvostuksia, tehdään maailman säikeitä näkyväksi.

Mutta kerrommeko nyt vuonna 2017 Suomesta väärää kertomusta? Jospa sodat ja sankarihaudat eivät olekaan se suurin kertomus?

Kertomus Suomesta koskee sitä, mitä hyviä asioita olemme tehneet rauhan aikana. Väinö Linnakin kertoi toisen tarinan maalaiskylän ja kansakunnan kehitystrilogiassa Täällä Pohjantähden alla. Ja molempia suuria kertomuksia edelsi yksilöpsykologinen Päämäärä, tarina kaupungissa asuvan kirjailijan synnystä.

Asko Saatsi teki vuonna 1996 ­väitöskirjan siitä, mikä ratkaisee jonkin alueen kehityksen. Vastaus on äärimmäisyyteen asti pelkistettynä: se, millaisia tarinoita alueella kerrotaan. Tarinat ovat ikään kuin kehityksessä tarvittavia geenejä, kulttuurisesti itseään muuntelevia meemejä. Ne osoittavat, mitkä ovat mahdollisen rajat, miten toimien pärjää ja mikä on pitkällä aikavälillä totta.

Saatsin esimerkkejä olivat muiden muassa Ponsse, Olvi ja Normet. Kaikki ne ovat menestyviä yrityksiä, joiden elinkeinoelämän menestys­teologian mukaan pitäisi sijaita jossain muualla kuin Iisalmen seudulla. Ja Genelec on uusin todiste teesin oikeellisuudesta.

Kertomuksen Suomesta tulisi olla kertomus siitä, mitä hankalia asioita rauhan aikana on ratkaistu. Silloin on kysymys siitä, miten olemme kehittäneet erilaisia yhteiskunnallisia instituutioita. Alkaen ihmisoikeuksista, kansanvallasta, oikeusvaltiosta, kunnallisesta itsehallinnosta, kansakoulusta, sosiaaliturvasta tai vaikkapa jo Ruotsissa vieraasta instituutiosta, jota me kutsumme asunto-osakeyhtiöksi.

Yhtä lailla tähän kertomukseen kuuluvat valtionyhtiöt, kautta maan hajautettu yliopistolaitos, musiikkioppilaitokset, terveyskeskukset, kirjastot, Yleisradio ja jokamiehen­oikeus.

Kaikissa näissä esimerkeissä kysymys on kansalaisuuden vahvistamisesta ja jonkin julkishyödykekysymyksen taitavasta ratkaisusta.

Julkishyödyke (public good) on yhteiskunnan pysyvä ominaisuus, jota markkinavoimat eivät sellaisenaan tuota. Se on tuotettava yhteisenä valintana ja sen pysyvyys on taattava valtiollisella säädöksellä.

Tässäkin jutussa on kysymys tarinasta, jota lukijalle kerron, joten esitän ongelman kysymyksen muodossa: mikä uhkaa tätä komeaa ja moniulotteista kertomusta Suo­mesta?

Vastaan saman tien: se, ettemme tajua julkishyödykkeiden luonnetta.

Koska kohta joku katsoo netistä julkishyödykkeen määritelmää, varoitan ennalta. Se ensiksi ruudulle aukeava määritelmä on väärä. Se on olennaiselta osaltaan vajaa.

Vaikka kansalaiset vielä tunteen tasolla – viimeistään itsenäisyys­päivän puheissa – tuntisivat Suomi-nimisen summaarisen julkis­hyödykkeen, eivät taloustieteilijät paneudu kunnolla kysymykseen todellisista julkishyödykkeistä. ­Primitiivisesti luotetaan, että markkinavoimat ja kilpailu ratkaisevat kaiken.

Yhteiskunta uhkaa taantua eriskunnaksi. Kysymys julkishyödykkeistä saadaan kuulostamaan jotenkin sosialistiselta teemalta, vaikka aihe on modernin kansantaloustieteen tärkein issue.

Uusin kertomus Suomesta – modernin Suomen historia – pitäisi kirjoittaa julkishyödykkeiden kautta. Kohtalomme on se, millaisia kertomuksia kerromme.