← Verkkolehti SYTYKE

← ILMOITUSTAULU

Jatka, jatka - kirjoittaminen on kestävyyslaji. Otsikostaan huolimatta tämä juttu kannattaa lukea, ainakin jos aiot kirjailijaksi

Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta

Keskimäärin suomalaisen on helpompi päästä Voice of Finlandin tai Talentin finaaliin kuin saada kirjansa julkaistuksi.

Nyt toistetaan: Näin toteutui 25 vuoden unelma
Näin asiakirjahallintopäällikkö Tiina Lifländer kirjoitti blogiinsa 30. syyskuuta 2015 kello 16:24:

”Arvatkaa mitä arvatkaa mitä arvatkaa mitä???!!! Kustannussopimus! Kustannussopimus! Kustannussopimus!”

Kello 23:03 hän kirjoitti lisää. Silloin hän kertoi blogiaan seuraaville, että sopimuksen allekirjoittamista edeltävät viikot olivat olleet rankkoja. Jo pelkkä mahdollisuus kaksikymmentäviisi vuotta odottaneen haaveen toteutumisesta otti lujille.

”Ensimmäiset kolme päivää itkin. Ensimmäisen illan itkin ihan tosissani. Onneksi oli rakkaita pitelemässä minua pystyssä suurimman onnen hetkillä.”

”Miten on mahdollista, että kahdenkymmenenviiden vuoden äheltäminen, pään lyöminen seinään, epäonnistuminen, toivottoman toivon ylläpitäminen loppuu yhteen sähköpostiin. Uusi ajanlasku. Uusi aika. Uusi kaikki.”

Nyt edessäni istuu uusi Tiina Lifländer (s. 1976), ensimmäisen romaaninsa julkaissut kirjailija. Olemme viihtyisässä kalliolaiskahvilassa, siinä samassa, jossa Lifländer kirjoitti teostaan yli kolmen vuoden ajan. Työtä hän teki mustekynällä kierreselkäisiin vihkoihin. Sellaisiin, joissa on söpöjen eläinten kuvia.

Lopulta hän pystyi jopa arvioimaan aikaa täyttyneiden sivujen määrällä: yksi sivu, viisi minuuttia; kaksitoista sivua, tunti. Yhteensä tekstiä syntyi neljääntoista vihkoon yli 2 000 sivua.

Niistä syntyi kahden naisen tarinan kertova 343-sivuinen teos Kolme syytä elää.

Hänen esikoisensa.

”Se, blogikirjoitus ei todellakaan ollut mitään liioittelua”, äärimmäisen hillityn oloinen kirjailija vakuuttaa nyt. ”Luettuani sen sähköpostin mie todella itkin kolme päivää peräkkäin. Töissä rupesin parkumaan välittömästi ja kun tajusin, ettei tästä tuu hittojakaan, lähdin kotiin. En vain saanut sitä loppumaan.”

Sittemmin tunnevirrat ovat tasaantuneet; teoksen julkaisusta on jo nelisen kuukautta, ja siihen käytetyistä vuosista muistuttavat vain pöydällä makaavat vihot.

Miksi ihmeessä kirjoitit käsin?

”Miulla on tunne, että aivot toimii silloin eri tavalla”. Lifländer perustelee. ”Ajatus kulkee luonnollisemmin eikä kirjoittaminen muutu niin vakavaksi. Teksti rönsyilee enemmän.”

Kehun käsialaa, mutta kirjailija huitaisee kädellään. Hän ei pidä kädenjälkeään kummoisena ja isomman innostuksen tullessa teksti alkaa kuulemma levitä. Selvää silti on, että virastoissa leipätyöuransa tehnyt Lifländer on poikkeuksellisen systemaattinen kirjoittaja.

Ja sitkeä.

Ja sitkeä.

Ja sitkeä.

Minkä hän itsekin myöntää.

”Jos en olisi nyt saanut sopimusta, olisin jatkanut käsikirjoituksen työstämistä niin pitkään, että kustantamot olisivat kyllästyneet. Ja sen jälkeen olisin vaihtanut uuteen aiheeseen.”

”Ihan realistisesti uskon, että olisin vielä neljäkymmentä vuotta yrittänyt.”

Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.

Tiina Lifländer odotti kustannussopimusta 25 vuotta.

Lifländerin haave toteutui, mutta tuhansien muiden ei.

Kysyimme suomalaiskustantamoilta lähetettyjen käsikirjoitusten ja julkaistujen esikoisromaanien määrää, ja vastaukset ovat tyrmääviä. Kukin suurista kustantamoista ottaa vastaan vuosittain tuhannesta puoleentoistatuhatta käsikirjoitusta ja pienimmilläkin määrä nousee satoihin.

Niistä valikoidaan sitten ne harvat onnelliset:

WSOY poimii nipusta pari esikoista.

Otava julkaisee niitä vuosittain 2–6.

Tammi 1–4.

Siltala yhden.

Like ”muutamia.”

Ja niin edelleen.

Onhan se hurja ajatus! Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan. Onnistumisprosentti on parin promillen luokkaa, ja keskimäärin suomalaisen on helpompi päästä Voice of Finlandin tai Talentin finaaliin kuin saada kirjansa julkaistuksi.

Lifländerin omaan kustantamoon Atenaan kaunokäsiksiä saapuu vuodessa kuutisensataa, joista julkaistiin vuoden 2016 aikana ennätykselliset kolme esikoista. Hänenkin takanaan vuoroaan siis odottaa parisataa kirjailijanurasta haaveilevaa.

Osa toiveikkaista on omia kirjoittajatuttavia. Säälittävätkö he?

”Eiii...”, kirjailija empii. ”Ei sääli ole tässä tilanteessa relevantti tunne. Sen sijaan mie yritän auttaa heitä parantamaan sparrausringissä tekstejään. Siinä myö kaikki buustataan toisiamme.”

Lifländer on Imatralta kotoisin, mikä kuuluu puheessa yhä. Hän on tottunut kommentoimaan muiden tekstejä; käynyt vuoden Oriveden opistoa, tehnyt gradunsa kirjallisuudesta, osallistunut erinäisille kirjoituskursseille ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussakin.

Ensimmäisen käsikirjoitus oli hevosaiheinen Ikivihreä niitty, jonka hän lähetti kustantamoon 14-vuotiaana.

Hylsy tuli.

Kuten myös romaanista Miska.

Ja sitä seuraavasta Gammasta.

Hylätyt käsikirjoitukset on nopeasti lueteltu, mutta niihin jokaiseen on käytetty satoja ja taas satoja kirjoitustunteja.

Seuraavan viidentoista vuoden aikana Lifländer vastaanotti kolmisenkymmentä hylkäyskirjettä ja oppi jopa koelukijoiden käyttämän palautekaavan. Siinä alkuun pannaan vähän kehuja, siiten seuraa sivullinen haukkumista ja loppuun pannaan taas laimea kehu.

”Ettei jää paskan maku suuhun”, kuten hän blogissaan kahdeksan vuotta sitten kirjoitti.

Vähän katkerana.

Muttei luovuttanut.

Romaanien jälkeen Lifländer vaihtoi novelleihin. Viiden vuoden ajan hän hioi Kreikkalaiset kirjaimet -novellikokoelmaa, josta kävi kirjeenvaihtoa parinkin kustantamon kanssa.

Lopulta kaikki työ valui kuitenkin hukkaan.

”Kyllä se viimeinen hylsy veti polvilleen”, hän myöntää. ”Onnistuminen tuntui olevan jo niin lähellä.”

Yhtään ei helpottanut, että samankaltaisia kokemuksia on nimekkäilläkin kirjoittajilla. Muassa kirjailija Matti Rönkä on kertonut julkisuudessa kolkutelleensa useammankin kustantamojen ovea ennen kuin sopimus heltisi Gummerukselta.

Vastaavia esimerkkejä löytyisi paljon.

”Onhan se rankkaa”, Lifländer myöntää ja selailee vihkopinoaan hajamielisesti.

”Ja nykyisin hylsyjä kuulemma saavat monet julkaisseetkin kirjailijat.”

Harkitsitko itse missään vaiheessa lopettamista?

”En koskaan. Mikään ei vain tunnu samalta kuin kirjoittaminen. Sen aloittaminen ei aina ole helppoa, mutta aina mie odotan sitä innolla ja aina kirjoittamisen jälkeen on hirveän onnellinen olo.”

”Sitä paitsi mie oon kivempi ihminen kun kirjoitan.”

”Niin kuin varmaan monet muutkin kirjoittajat.”

Päätän tunnustaa. Kerron, että oma esikoisromaanini Vainikkala ilmestyy helmikuussa ja nyt pelottaa. Mitä jos vuosia odotetun julkaisupäivän jälkeen ei tunnukaan miltään?

Mitä jos ei tunne edes saavuttaneensa mitään?

Lifländer hymyilee ilkikurisen näköisenä.

Sitten hän armahtaa.

”Ota rauhallisesti”, hän sanoo. ”Kyllä minuakin varoitettiin antikliimaksista etukäteen. Sanottiin, ettei elämä muutu mitenkään, tulee vain tyhjyys ja masennus. No, sitä odotellessa. Eipä ole vielä tullut. Edelleen tuntuu aivan sairaan hyvältä.”

”Sen mie voin sanoa, että valmistaudu ottamaan siitä kaikki irti, valmistaudu hehkuttamaan sitä itsellesi. Se on kuitenkin jotain, mitä ei voi ottaa pois.”

Itse Lifländer jatkaa kirjoittamista. Hänen unelmansa on ollut viisivuotiaasta lähtien olla kirjailija ja julkaista kirjoja, ei yhtä kirjaa.

Tällä hetkellä koossa on tosin vasta hajanaisia sivuja uudessa kierrevihkossa, joka on järjestysnumeroltaan 41.

Ja sitten olisi saatava vielä kustannussopimus.

Se on jälleen ihan oma taistelunsa.

Vuodesta 2007 Tiina Lifländer on kirjoittanut kaikki tekstinsä aluksi käsin vihkoon. Täyteen on tullut jo 40 vihkoa.

Psykologi: Kirjan kirjoittaminen vaatii kykyä kestää epäonnistumisia

Julkaisematta jäänyt romaani voi herättää kirjoittajassaan ­voimakkaita tunnereaktioita, ­sanoo psykologi Nina Lyytinen.

On mahdollista jäädä kiinni kerta toisensa jälkeen saatuihin hylkäyksiin niin, ettei pysty ­jatkamaan elämässään eteenpäin.

”On vaara, että alkaa nähdä itsensä luovuttajana ja epä­onnistujana”, Lyytinen sanoo.

Tärkeästä asiasta luopuminen voi aiheuttaa surua, tuskaa ja ikävää.

Reaktioiden pitkittyessä tunnekuormitus saattaa aiheuttaa alakuloisuutta, ja tunteista voi olla tarpeen keskustella ­ammattiauttajan kanssa.

”On tärkeä miettiä, kuinka suuren tilan kirja vie elämässä, ja syrjäyttääkö se muita itselle mielekkäitä asioita”, hän sanoo.

Lyytisen mukaan onnistumista edesauttaa työn jakaminen välitavoitteisiin.

Myös liiallinen perfektionismi voi vaikeuttaa kirjoittamista. Tällöin kirjoittaja ei välttämättä anna teostaan kommentoitavaksi vaan työstää siitä täydellistä, virheetöntä kokonaisuutta.

”Sen sijaan, että laittaa ­kaiken yhden kirjan varaan, kannattaa pitää rinnalla myös pienempiä kirjoitusprojekteja ja asioita, joista saa onnistumisen kokemuksia”, hän sanoo.

Saara Aalto on osoittanut, että moni asia on mahdollinen, kun ei luovuta, vaan uskoo ­itsensä ja taistelee eteenpäin sinnikkäästi. Myös kirjan kirjoittaminen on pitkä ja vaativa ­prosessi, joka vaatii kykyä ­kestää epäonnistumisia.”

Kaikki eivät ole saaraaaltoja, ­eikä kustantamoja voi pakottaa julkaisemaan mitään. Jossain vaiheessa voi olla syytä todeta, ettei kirjoitusprojektia kannata enää jatkaa. Lyytisen mukaan olennaista on tehdä tietoinen päätös asiasta.

Sen jälkeen auttavat ystävät.

”Surun ja luopumisen kanssa ei kannata jäädä yksin, vaan ­jakaa tunteita ystävien kanssa. Usein ne tuolloin jäsentyvät myös itselle, ja yksinäisyyden tunne vähenee.”

”Seuraavalla kerralla ihminen sitten pystyy kohtaamaan ­vastoinkäymisen entistä vahvempana.”

Tätä kustantamot toivovat: huumoria, politiikkaa ja romantiikkaa

Millaisia käsikirjoituksia kustantamot kirjoittajilta saavat? Millaisia ne haluaisivat?

Kysyimme tätä kaikilta suurilta kustantamoilta. Kyselyyn ­vastasivat kustantaja Anna-Riikka Carlson (WSOY), kustannuspäälliköt Laura Kuitunen (Atena), Jussi Tiihonen (Teos) ja Hannu Harju (Tammi), kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper (Otava), toimituspäällikkö Sari Rainio (Siltala) ja kustannustoimittaja Jaakko Launimaa (Like).

Kaikkien mukaan tarjotut käsikirjoitukset käsittelevät usein ­sotaa, erityisesti kansalaissotaa ja toista maailmansotaa, tai ­keskittyvät kirjoittajan henkilöhistoriaan.

Tarinat kertovat usein parisuhteesta, perheestä tai yksilön vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai sairauksista.

Vahvasti edustettuina ovat useamman sukupolven tarinat ja yksilön kasvukertomukset.

Naiset ja miehet tarjoavat tekstejään suurin piirtein yhtä paljon.

Kirjoittajien keski-ikä lienee jonkin verran yli 40. ­Nuo­remmat lähettävät fantasiaa, vanhemmat kertomuksia lapsuudesta tai sota-ajasta.

Dekkareita tulee paljon kaikista ikäryhmistä.

Kustantamojen mukaan kaikki aihealueet ovat tervetulleita. Tuttuun aiheeseen ­pitäisi ­kuitenkin pystyä ­tuomaan uutta näkökulmaa tai tuoretta kerronnallista otetta, mikä tuottaa ­kirjoittajille usein vaikeuksia.

Tekstit ovat usein myös ­keskeneräisiä. Tyypillisiä ongelmia ovat henkilöiden ennalta-arvattava käytös sekä löysä ja hiomaton kieli. Hylkäyksen ­aiheuttavat myös aihepiirin ­vähäinen tuntemus, tyylilajin horjahtelu ja vähäinen jännite.

Jos haluaa menestyä, kirjoittajan on oltava valmis sitoutumaan vuosia kestävään työhön.

Entä mitä kustantamot haluaisivat enemmän?

Politiikka ja yritysmaailma ovat käsikirjoituksissa aliedustettuina, vastaa yksi. Toisen ­mukaan käsittely voisi laajentua useammin yksilöstä yhteisöön.

Useimmat vastaajat toivovat ahdistusta ja melankoliaa tihkuvien romaanien vastapainoksi humoristisia, hauskoja ja ­romanttisia tekstejä.

Tärkeintä on kuitenkin kirjoittaman oma näkemys.

”Toivomme vahvoja, oma­peräisiä ja omaäänisiä käsi­kirjoituksia. Tekstejä, joista ­välittyy se, että kirjoittajalla on sanottavaa ja kyky sanoa. Niistä syntyy kirjallisuus, eikä niitä ole ikinä liikaa”, Otavan Antti ­Kasper sanoo.

Kustantamot tiedostavat asemansa tuhansien unelmien murskaajina. Kielteisestä päätöksestä pyritään ilmoittamaan muutaman kuukauden kuluessa. Joskus harvoin vastaus saattaa tosin viipyä jopa vuoden.

Kirjoittajat reagoivat vakio­tyylillä laadittuihin vastauksiin pääosin rauhallisesti.

Poikkeuksiakin tosin löytyy.

”Arvasin että pyyhitte ­perseenne käsikirjoituksellani, kuten aikaisemminkin. Tiedän, etten ole kaunis, komea enkä ihmisenä kiinnostava. Julkkiksilta julkaisette mitä tahansa ­tuubaa. Mutta minä en luovuta!”, Tammen Hannu Harju ­kuvailee yhden pettyneen ­vastaajan reaktiota.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti