← Verkkolehti SYTYKE

← ILMOITUSTAULU

Hiihtäjä avautuu vaikeasta suhteestaan Virpi Kuituseen (Aristoteleen draaman teoria toteutuu jutussa, katso, miten!)

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen avautuu vaikeasta suhteestaan Virpi Kuituseen – ”Se ei ollut ruusuista”

Aino-Kaisa Saarinen oli pitkään naisten hiihtomaajoukkueen toiseksi tärkein urheilija. Parasta paapottiin ja kilpailu oli raastavaa. Lopulta juuri tämä teki Saarisesta voittajan.

Jouni K. Kemppainen HS

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen osoittaa vapaalla kädellään ulos hollolalaisen omakotitalonsa avaran olohuoneen ikkunasta ja sanoo: ”Tuolta se alkaa.”

Nyt siellä näkyy vain syksyn värjäämää epämääräistä pöpelikköä. Mutta kun lumi peittää Hollolan maankamaran, siihen vedetään latu-ura, joka päättyy Lahden hiihtostadionin portille.

”Matkaa on tasan kymmenen kilometriä. On laskettu”, Saarinen jatkaa.

Helmikuussa stadionilla hiihdetään maailmanmestaruudesta, ja 37-vuotias Saarinen on luonnollisesti Suomen vahvimpia mitalitoivoja. Tällä hetkellä mitalikunto on tosin vielä kuuden kilon päässä.

Syypää tilanteeseen kitisee parhaillaan Saarisen varatun käden varassa. Amanda Gustafsson putkahti maailmaan viisi kuukautta sitten ja jätti 13 ylimääräistä kiloa äitinsä teräksistä kehoa pehmustamaan.

”Puolet siitä on jo häipynyt. Ne loput kuusi kiloa on tiukassa, mutta onhan tässä kolme kuukautta aikaa”, Saarinen huokaa ja keinuttelee vauvan uneen.

Vaikka huippu-urheilija onkin merkillinen kapistus, niin jotkut lainalaisuudet siihen sentään pätevät.

”Tiedän, että kunto on hyvä ja että se hidaste on paino, mutta kyllä se pirulauta ottaa päähän, kun jäät ylämäessä omille joukkuetovereille. Minä niin odotan sitä hetkeä, kun saan sen painoliivin pois päältä ja lähden lentoon.”

Saarinen ei päästänyt kuntoaan repsahtamaan raskausaikana. Hän vetäisi vielä päivää ennen synnytystä juoksulenkin miehensä Tom Gustafssonin kanssa.

”Tom odotti koko raskausajan, että se voisi jätättää minut juoksulenkillä. Sitä hetkeä ei tullut. Viimeinen lenkkikin oli ihan reipasvauhtinen reilut viisi kilometriä. Ei se sitten pystynyt mua jättämään.”

Koska raskausaikana ei sentään aivan täysipainoinen harjoittelu onnistunut, Saarinen käytti luppoajan kirjan tekemiseen. Urheilutoimittaja Pekka Holopaisen kirjoittama elämäkerta Tahto ilmestyy ensi viikolla.

Pekka Elomaa
Hollolassa voi nähdä normaalia nopeammat lastenvaunut.
Hollolassa voi nähdä normaalia nopeammat lastenvaunut.

Tahto on oikeastaan aika itsestäänselvä nimi Aino-Kaisa Saarisesta kertovalle kirjalle.

Kun Saariselta kysyy hänen suurinta vahvuuttaan urheilijana, vastaus tulee heti: tahdonvoima. Se on tarkoittanut muun muassa sitä, että hän on ollut parhaimmillaan juuri arvokisoissa.

Hänelle on myös selvää, mistä tahdonvoima on peräisin. Hänellä on kaksoissisko Maija, jonka kanssa hän kilpaili koko lapsuutensa raivokkaasti kaikessa.

”Kilpailuviettiäni on kuvattu poikkeukselliseksi jopa huippu-urheilun mittakaavassa. Jos sellaisen haluaa itselleen kehittää, suosittelen lämpimästi kaksosuutta”, Saarinen sanoo.

Sisarusten keskinäinen kilpailu alkoi viimeistään silloin, kun vanhemmat panivat tytöille ensimmäisen kerran sukset jalkaan. Ja se tapahtui suunnilleen samalla hetkellä, kun he oppivat kävelemään.

Kisa jatkui aikuisuuden kynnykselle, jolloin kahdeksan minuuttia sisartaan vanhempi Aino-Kaisa alkoi päästä selvemmin niskan päälle.

Ammatti hiihdosta tuli vuonna 2002, kun hän ensimmäisen kerran nousi palkintopallille maailmancupin osakilpailussa Oslossa. Ammattilaisuuteen Saarisen johdatti Jarmo Riski, jonka Saarinen pyysi valmentajakseen 2003. Riski on toinen niistä valmentajista, jotka määrättiin toimitsijakieltoon Lahden vuoden 2001 MM-kisojen dopingskandaalin jälkeen.

”Jamppa sai minut ymmärtämään, että kun hiihto on työ, niin siihen pitää suhtautua vakavasti. Sulla on tulosvastuu, ja sitä kautta sä voit saada siitä myös palkan. Se oli oivallus. Siihen saakka olin wannabe-ammattilainen. Jamppa sai mut huomaamaan, että olin katsellut lillukanvarsia sitä ennen.”

Alusta saakka kävi selväksi, että hiihtomaajoukkue on kova työyhteisö.

Ensimmäisen kerran Saarinen pääsi kurkistamaan sen maailmaan vuonna 2000, kun hänet valittiin maailmancupin osakilpailuun Holmenkollenille.

”Kyllä silloin sai tuta, että ei ole ihan kärkipäässä tärkeysjärjestyksessä”, Saarinen muistelee.

Tulokas sai tulla toimeen omin avuin. Ennen kisaa huoltomies lykkäsi Saariselle sukset käteen ja komensi testaamaan niitä. Saarinen seisoi sitten huoltokopin edessä sukset kainalossa ja mietti, että mihinkähän tässä kuuluu mennä.

Saarinen oli kilpailussa noin viideskymmenes.

Seuraavana vuonna olivatkin sitten kuuluisat Lahden dopingkisat. Saarinen oli mukana ja sijoittui sprinttikisassa 11:ksi.

Dopingkäryt järkyttivät Saarista niin, että hän pohti jopa hiihtouran lopettamista. Äiti sai hänet muuttamaan mielensä. Äiti sanoi, että muiden dopingrikkomukset ovat väärä syy lopettaa.

Helppoa se ei ollut. Skandaalin jälkeen sponsorit hylkäsivät hiihdon lähes täysin. Raha oli todella kiven alla.

Ja joukkueen sisäinen kilpailu oli erittäin kovaa.

”Tulee konflikteja, mutta siellä on kovia urheilijoita, ja ne on tottuneet sellaiseen. Jos se välillä vähän kirpaisee, niin mitä sitten. Mutta jos sellaiseen ympäristöön heitettäisiin tavallinen perusjamppa, niin sellaiselle se voisi olla liikaa.”

Vieläkin kovemmaksi kilpailu muuttui, kun Virpi Kuitunen (nykyisin Virpi Sarasvuo) palasi joukkueeseen kilpailukieltonsa jälkeen vuonna 2003.

Kuitunen otti heti paikkansa Suomen ykköshiihtäjänä.

Joukkueessa oli, kuten aina, selvä hierarkia. On paras, ja sitten ne muut. Ykkönen saa parhaat huoltajat, parhaan palvelun ja erikoiskohtelun.

Myös Kuitunen oli poikkeuksellisen voimakastahtoinen huippu-urheilija.

Hän oli arvonsa tunteva ja määrätietoinen hiihtäjä, jolla oli nopea äly, terävä kieli ja pokkaa sanoa.

Ja Saarisen kohtalona oli olla se hyvä kakkonen.

Julkisuuteen he esittivät, että välit ovat kunnossa, mutta taustalla kipinöi. Nyt, vuosia myöhemmin, Saarinen näkee hyvätkin puolet.

”Ehkä se oli sellainen viha-rakkaussuhde. Se ei ollut ruusuista, mutta kehittävää se oli. Välillä oli kaikenlaista, mutta ei musta olisi ikinä tullut näin hyvää hiihtäjää ilman Virpiä. Kyllä minä sen olen velkaa.”

Saarinen korostaa, että kun joukkueessa joku menestyy, niin lopulta kuitenkin kaikki hyötyvät: ”Jos joukkueessa on selvä kärki, niin kaikkien on pakko panna parastaan. Menestys tuo lisää sponsorirahaa, ja siitä hyötyvät ehkä eniten ne, jotka on siellä joukkueessa heikommassa asemassa. Silloin pystytään järjestämään parempaa leiritystä.”

Toisaalta kurjin tilanne urheilijalle on se, että on huipulla mutta lajin ykkönen tulee samasta maasta.

”Niin, vaikka sä olisit MM-kakkonen, sä olisit vasta toiseksi paras suomalainen. Se vie kotimaassa sun mainosarvoa. Onhan siinä massiivinen hyötyero.”

”Minä olin pitkään toiseksi paras. Kyllä se otti pattiin, mutta mä otin mallia Virpistä ja katsoin, mitä se tekee paremmin. Se, että tuntuu pahalta, vie sua eteenpäin. Lopulta sitten menin ohi.”

Antti Johansson / HS
Helmikuussa 2009 Aino-Kaisa Saarinen voitti Liberecissä MM-kultaa 10 kilometrin perinteisellä tyylillä. Virpi Kuitunen (oik.) tuli onnittelemaan.
Helmikuussa 2009 Aino-Kaisa Saarinen voitti Liberecissä MM-kultaa 10 kilometrin perinteisellä tyylillä. Virpi Kuitunen (oik.) tuli onnittelemaan.

On kuitenkin asioita, jotka eivät unohdu koskaan. Saarinen muistaa ikuisesti, mitä tapahtui Liberecen MM-kisoissa, muutamaa hetkeä ennen kymmenen kilometrin starttia.

Hän oli lähtöalueella ja suoritti keskittymisrituaaliaan, jonka koko maajoukkue hyvin tunsi. Hän istui maassa, silmät kiinni, kädet kiedottuna rinnan ympärille.

Ympäröivä maailma katoaa, ajatukset keskittyvät vain tulevaan kisaan.

Yhtäkkiä hän tunsi läpsäyksen olkapäässään. Tuttu ääni sanoi: ”Aikku, ei tää niin vakavaa ole.”

Edelleen Saarinen muistelee tapahtumaa ihmeissään.

”Se ei vaikuttanut suoritukseeni, kaikki tietää, että voitin sen kilpailun. Mutta siitä en tykännyt alkuunkaan. En tiedä, mitä Virpi silloin ajatteli.”

Hurja tahdonvoima ja valtava kilpailuvietti tarkoittavat myös sitä, ettei läheisillä ole helppoa.

Saarinen kehuu vuolaasti aviomiestään Tom Gustafssonia tuesta ja ymmärryksestä.

”Se ymmärtää tarkkaan, mitä huippu-urheilijana oleminen vaatii. Hän on nähnyt läheltä sen kaiken raadollisuuden.”

Helppoa se ei aina ole ollut. Pariskunta siirsi häitään, jotka oli suunniteltu vuodeksi 2011, koska ankara harjoitusohjelma ja talonrakennus veivät kaiken ajan.

Seuraavana kesänä häitä juhlittiin. Häämatkalle he matkustivat Italiaan Toblachin talviurheilukeskukseen. Joka päivä tuore aviovaimo veti kaksi kovaa harjoitusta.

Kirjaprojektin hankalin vaihe Saariselle oli, kun hän luki, mitä hänen vanhempansa ja sisarensa olivat sanoneet hänestä.

”Vanhemmat oli järkyttyneitä, kun kysyin, että eikö teillä ollut mitään hyvää sanottavaa minusta. He kertoivat, että kun heillä on sellainen malli, että omaa lasta ei saa kehua. Asia on selvitetty, ja meillä menee ihan hyvin.”

Sisarusten, varsinkin kaksoissisaren, kitkerien kommenttien ajatteleminen panee Saarisen mietteliääksi. Syytökset itsekkyydestä ja läheisten hyväksi käyttämisestä eivät tietenkään tunnu hyvältä.

”Ehkä ne kommentit eivät kerro koko totuutta, vaan siitä sen hetkisestä mielentilasta. Aina ei muista, että olen joskus jotain hyvääkin tehnyt. Ei siihen oikein osaa muuta sanoa.”

”Mutta he vastaavat itse sanomisistaan. Niin kuin minäkin. Tiedän silti, että he ovat minun rakkaita siskojani.”

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti