Pliis, älkää olettako (musliminanen plus huivi -dilemma, aineistoa Likat-juttuun)
Alistaako päähuivi?
Kysymyksestä on tullut polttava Euroopan eri maissa. Useimmiten kysymyksen kysyy ja siihen vastauksen antaa joku muu kuin huivinkäyttäjä.
Se loukkaa suomalaista Pazilaiti Simayijiangia, huivia käyttävää nuorta naista.
”Mä koen tosi alistavana, että joku vastailee tähän kysymykseen puolestani. Pystyn kyllä puhumaan omasta puolestani.”
Pazilaiti tai ”Passu”, kuten kaverit häntä kutsuvat, on 18-vuotias abi Helsingin Vuosaaresta. Kutsumme häntä jutussa poikkeuksellisesti etunimellä, sillä se tuntuu hänestä itsestään omimmalta.
Juuri nyt Pazilaiti pänttää päivät Kaisaniemen uudessa kirjastossa oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja istuu neljä kertaa viikossa valmennuskurssilla.
Kurssin 60:stä osallistujasta Pazilaiti on toinen henkilö, joka käyttää hiukset peittävää huivia eli hijabia. Hän on käyttänyt sitä nyt kolme vuotta.
Miksi?
Ymmärtääkseen, miksi Pazilaiti käyttää huivia, on katsottava hänen perhetaustaansa.
Pazilaitin perhe muutti Suomeen Kiinasta 11 vuotta sitten työn vuoksi. Hän on viidestä lapsesta vanhin. Suku on uiguureja. Uiguurit ovat muslimivähemmistö Xinjiangin maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Pazilaiti muistaa, miten Kiinassa suvun naiset käyttivät huivia aina välillä. Molemmat vanhemmat olivat kaupungilla töissä, eikä julkisissa tiloissa, kuten kouluissa tai virastoissa, saanut näkyä uskonnollisia symboleja.
”Uskonto ei ollut hirveän näkyvässä roolissa mun elämässä ennen kuin muutettiin Suomeen”, Pazilaiti kertoo.
Se johtui siitä, että Suomessa oli jotain, mitä Kiinassa ei ollut: uskonnonvapaus.
Pazilaitin äiti alkoi käyttämään hijabia vuonna 2009. Saman vuoden heinäkuussa uiguurit kokoontuivat vanhassa kotimaassa kaduille osoittamaan mieltään vanhassa kotimaassa ja vaatimaan lisää demokratiaa. Mielenosoituksen tueksi kokoontui ihmisiä myös Suomessa.
Kiina tukahdutti mielenosoitukset väkivaltaisesti. Pazilaitin tuttavaperheistä kuoli ihmisiä. Pazilaiti muistaa surun.
”Musta tuntuu, että mutsi ajatteli, että nämä ihmiset kuolivat sen takia, että he saisivat esimerkiksi käyttää huivia jos haluavat. Mulla on täällä mahdollisuus ja meillä on sama uskonto, miksen siis pitäisi huivia”, Pazilaiti sanoo.
Uiguurien keskuudessa perheyksikkö on hyvin tärkeä ja sukusiteet ovat läheiset. Pazilaitille perhe ja uiguurikulttuuri ovat tulleet aina ykkösenä ja uskonto vasta kakkosena.
”Pikku hiljaa aloin ajattelemaan, että itsekin voisin käyttää huivia, koska mutsikin käyttää.”
Länsimaissa käytävässä huivikeskustelussa Pazilaitin valintaa ei usein pidetä valintana lainkaan.
Kärjistettynä stereotypia menee jotenkin näin: Muslimitytöt kasvatetaan pienestä pitäen niin, että he haluavat pitää huivia. Heidät siis aivopestään, koska pään peittäminen luetaan merkiksi alistumisesta eikä kukaan voi vapaaehtoisesti haluta tulla alistetuksi. Huivin käyttö merkitsee yhteiskuntaan integroitumisen epäonnistumista. Oletus keskustelupalstoilla tuntuu olevan, että huivia käyttävät naiset eivät ole itsenäisesti ajattelevia yksilöitä. Sellaiset eivät osallistu demokraattiseen päätöksentekoon, ja siksi musliminaisten ei edes oleteta tekevän niin.
Pazilaiti tunnistaa tämän itseääntoteuttavan ennusteen hyvin. Hän on mukana Suomen lukiolaisten liiton toiminnassa ja on tälläkin hetkellä Helsingin lukiolaisten varapuheenjohtaja. Kun hän saapuu paikalle mihin tahansa kokoustilaan ensimmäistä kertaa, vastaanotto on aina samanlainen: ihmiset tuijottavat häntä ihmetellen.
Mitä tuo tekee täällä?
Ristiriita omien oletusten ja todellisuuden välillä on ilmeinen, joten he pyrkivät sivuuttamaan hänet.
”Oletus on, että olen passiivinen. Toi muija on vaan eksynyt tänne, antaa sen olla”, Pazilaiti sanoo.
Kun hän avaakin suunsa, tunnelma kokee täyskäännöksen.
”Se on niin käsinkosketeltavissa se aito hämmennys, että tekee mieli paijata ja kysyä, oletko kunnossa.”
Reaktiota ymmärtää, kun katsoo päähuiviin liitettyjen merkitysten ja keskustelun kehitystä Euroopassa.
Keskiössä on suurin muslimivähemmistöinen maa Ranska, jossa on jo 1900-luvun alusta saakka vallinnut periaate nimeltä laïcité. Se tarkoittaa tunnuksettomuutta eli valtion ja kirkon erilläänpitämistä.
Periaatteen nojalla kaikkien uskonnollisten symbolien, kuten ristiriipusten tai päähuivien käyttö koulujen tai virastojen kaltaisissa julkisissa tiloissa on nykyisin kielletty. Periaate liittyy vahvasti Ranskan historiaan siirtomaavaltana ja monista eri kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten kansakuntana.
Virallinen Ranska siis harjoittaa neutraaliusperiaatetta, mutta se on kulminoitunut nimenomaan kiistaksi muslimityttöjen ja -naisten hunnuttautumisesta.
Vuonna 2004 laïcité-periaate säädettiin laiksi.
Vuonna 2010 Ranska kielsi burkan ja määräsi burkan käyttöön yllyttäjälle kymmenien tuhansien euron sakkorangaistuksen. Burka tarkoittaa muslimien päänpeittävän hijab-huivin peittävintä muotoa, täyshuntua, jonka läpi näkee vain silmien kohdalla olevan verkon avulla.
Vuonna 2016 kymmenet paikkakunnat Ranskan etelärannikolla kielsivät burkinit eli joidenkin musliminaisten käyttämät kokovartalouimapuvut, nimenomaan laïcité-lakiin vedoten, ja burkiniin pukeutuvia sakotettiin rannalla. Oikeusistuin kuitenkin kumosi kiellon ”perusvapauksia, uskonvapautta ja yksilönvapautta rikkovana”.
Burka on lailla kielletty osassa Saksaa, Italiaa ja Espanjaa, Itävallassa, Belgiassa ja Alankomaissa. Suomessa yksittäiset kansanedustajat ovat puhuneet kiellon puolesta. Esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkala (ps) teki kiellosta kirjallisen kysymyksen vuonna 2013. Tuolloin oikeusministeriö tyrmäsi sen, koska kiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin.
”En voi kannattaa, en voi edes ymmärtää”, toteaa Pazilaiti huivikiellosta ylipäänsä.
”Ranskan vallankumouksen ideana oli antaa ihmisille yksilönvapaudet. Eikö se oli sotimista sitä vastaan, jos oletetaan, että kaikki huivin käyttävät ovat alistusvallan alla ja valtion pitää suojella näitä ihmisiä rajoittamalla huivinkäyttöä?”
Kysymyksestä on tullut polttava Euroopan eri maissa. Useimmiten kysymyksen kysyy ja siihen vastauksen antaa joku muu kuin huivinkäyttäjä.
Se loukkaa suomalaista Pazilaiti Simayijiangia, huivia käyttävää nuorta naista.
”Mä koen tosi alistavana, että joku vastailee tähän kysymykseen puolestani. Pystyn kyllä puhumaan omasta puolestani.”
Pazilaiti tai ”Passu”, kuten kaverit häntä kutsuvat, on 18-vuotias abi Helsingin Vuosaaresta. Kutsumme häntä jutussa poikkeuksellisesti etunimellä, sillä se tuntuu hänestä itsestään omimmalta.
Juuri nyt Pazilaiti pänttää päivät Kaisaniemen uudessa kirjastossa oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja istuu neljä kertaa viikossa valmennuskurssilla.
Kurssin 60:stä osallistujasta Pazilaiti on toinen henkilö, joka käyttää hiukset peittävää huivia eli hijabia. Hän on käyttänyt sitä nyt kolme vuotta.
Miksi?
Ymmärtääkseen, miksi Pazilaiti käyttää huivia, on katsottava hänen perhetaustaansa.
Pazilaitin perhe muutti Suomeen Kiinasta 11 vuotta sitten työn vuoksi. Hän on viidestä lapsesta vanhin. Suku on uiguureja. Uiguurit ovat muslimivähemmistö Xinjiangin maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Pazilaiti muistaa, miten Kiinassa suvun naiset käyttivät huivia aina välillä. Molemmat vanhemmat olivat kaupungilla töissä, eikä julkisissa tiloissa, kuten kouluissa tai virastoissa, saanut näkyä uskonnollisia symboleja.
”Uskonto ei ollut hirveän näkyvässä roolissa mun elämässä ennen kuin muutettiin Suomeen”, Pazilaiti kertoo.
Se johtui siitä, että Suomessa oli jotain, mitä Kiinassa ei ollut: uskonnonvapaus.
Pazilaitin äiti alkoi käyttämään hijabia vuonna 2009. Saman vuoden heinäkuussa uiguurit kokoontuivat vanhassa kotimaassa kaduille osoittamaan mieltään vanhassa kotimaassa ja vaatimaan lisää demokratiaa. Mielenosoituksen tueksi kokoontui ihmisiä myös Suomessa.
Kiina tukahdutti mielenosoitukset väkivaltaisesti. Pazilaitin tuttavaperheistä kuoli ihmisiä. Pazilaiti muistaa surun.
”Musta tuntuu, että mutsi ajatteli, että nämä ihmiset kuolivat sen takia, että he saisivat esimerkiksi käyttää huivia jos haluavat. Mulla on täällä mahdollisuus ja meillä on sama uskonto, miksen siis pitäisi huivia”, Pazilaiti sanoo.
Uiguurien keskuudessa perheyksikkö on hyvin tärkeä ja sukusiteet ovat läheiset. Pazilaitille perhe ja uiguurikulttuuri ovat tulleet aina ykkösenä ja uskonto vasta kakkosena.
”Pikku hiljaa aloin ajattelemaan, että itsekin voisin käyttää huivia, koska mutsikin käyttää.”
Länsimaissa käytävässä huivikeskustelussa Pazilaitin valintaa ei usein pidetä valintana lainkaan.
Kärjistettynä stereotypia menee jotenkin näin: Muslimitytöt kasvatetaan pienestä pitäen niin, että he haluavat pitää huivia. Heidät siis aivopestään, koska pään peittäminen luetaan merkiksi alistumisesta eikä kukaan voi vapaaehtoisesti haluta tulla alistetuksi. Huivin käyttö merkitsee yhteiskuntaan integroitumisen epäonnistumista. Oletus keskustelupalstoilla tuntuu olevan, että huivia käyttävät naiset eivät ole itsenäisesti ajattelevia yksilöitä. Sellaiset eivät osallistu demokraattiseen päätöksentekoon, ja siksi musliminaisten ei edes oleteta tekevän niin.
Pazilaiti tunnistaa tämän itseääntoteuttavan ennusteen hyvin. Hän on mukana Suomen lukiolaisten liiton toiminnassa ja on tälläkin hetkellä Helsingin lukiolaisten varapuheenjohtaja. Kun hän saapuu paikalle mihin tahansa kokoustilaan ensimmäistä kertaa, vastaanotto on aina samanlainen: ihmiset tuijottavat häntä ihmetellen.
Mitä tuo tekee täällä?
Ristiriita omien oletusten ja todellisuuden välillä on ilmeinen, joten he pyrkivät sivuuttamaan hänet.
”Oletus on, että olen passiivinen. Toi muija on vaan eksynyt tänne, antaa sen olla”, Pazilaiti sanoo.
Kun hän avaakin suunsa, tunnelma kokee täyskäännöksen.
”Se on niin käsinkosketeltavissa se aito hämmennys, että tekee mieli paijata ja kysyä, oletko kunnossa.”
Reaktiota ymmärtää, kun katsoo päähuiviin liitettyjen merkitysten ja keskustelun kehitystä Euroopassa.
Keskiössä on suurin muslimivähemmistöinen maa Ranska, jossa on jo 1900-luvun alusta saakka vallinnut periaate nimeltä laïcité. Se tarkoittaa tunnuksettomuutta eli valtion ja kirkon erilläänpitämistä.
Periaatteen nojalla kaikkien uskonnollisten symbolien, kuten ristiriipusten tai päähuivien käyttö koulujen tai virastojen kaltaisissa julkisissa tiloissa on nykyisin kielletty. Periaate liittyy vahvasti Ranskan historiaan siirtomaavaltana ja monista eri kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten kansakuntana.
Virallinen Ranska siis harjoittaa neutraaliusperiaatetta, mutta se on kulminoitunut nimenomaan kiistaksi muslimityttöjen ja -naisten hunnuttautumisesta.
Vuonna 2004 laïcité-periaate säädettiin laiksi.
Vuonna 2010 Ranska kielsi burkan ja määräsi burkan käyttöön yllyttäjälle kymmenien tuhansien euron sakkorangaistuksen. Burka tarkoittaa muslimien päänpeittävän hijab-huivin peittävintä muotoa, täyshuntua, jonka läpi näkee vain silmien kohdalla olevan verkon avulla.
Vuonna 2016 kymmenet paikkakunnat Ranskan etelärannikolla kielsivät burkinit eli joidenkin musliminaisten käyttämät kokovartalouimapuvut, nimenomaan laïcité-lakiin vedoten, ja burkiniin pukeutuvia sakotettiin rannalla. Oikeusistuin kuitenkin kumosi kiellon ”perusvapauksia, uskonvapautta ja yksilönvapautta rikkovana”.
Burka on lailla kielletty osassa Saksaa, Italiaa ja Espanjaa, Itävallassa, Belgiassa ja Alankomaissa. Suomessa yksittäiset kansanedustajat ovat puhuneet kiellon puolesta. Esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkala (ps) teki kiellosta kirjallisen kysymyksen vuonna 2013. Tuolloin oikeusministeriö tyrmäsi sen, koska kiellolla puututtaisiin ihmisten perusoikeuksiin.
”En voi kannattaa, en voi edes ymmärtää”, toteaa Pazilaiti huivikiellosta ylipäänsä.
”Ranskan vallankumouksen ideana oli antaa ihmisille yksilönvapaudet. Eikö se oli sotimista sitä vastaan, jos oletetaan, että kaikki huivin käyttävät ovat alistusvallan alla ja valtion pitää suojella näitä ihmisiä rajoittamalla huivinkäyttöä?”
Monesti huiveja kritisoidessa vedotaan länsimaisten demokratioiden perusperiaatteisiin. Ne ovat vapaus ja tasa-arvo, ja ne nyt vain eivät sovi yhteen vain naisten käyttämän päähuivin kanssa. Huivia käyttävät naiset pitää vapauttaa huiveistaan.
Jos emme yritä tehdä niin, petämme nämä naiset ja feminismin, kuuluu perustelu.
”Mulla ei ole yhtä ratkaisua siihen, miten naisten alistaminen ja pakottaminen saataisiin loppumaan, mutta mä tiedän sen, että huivikielto ei sitä tee”, sanoo Pazilaiti.
”Muslimimaissa esiintyy tosi paljon epätasa-arvoa, siksi mä olen feministi. Ne eivät ole toisensa poissulkevia, vaan syy ja seuraus.”
Eri puolilla Eurooppaa populistiset oikeistopuolueet vetoavat ihmisten pelkoihin ja ennakkoluuloihin islamia kohtaan. Kun esimerkiksi Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa naisten asema on heikompi verrattuna miehiin, se yleistetään ongelmitta koko islamiin. Jos länsimaiset ihmiset eivät varo, kohta Helsingissä ja Lontoossa kaikkien naisten on käytettävä huivia, nettifoorumeilla pelotellaan.
Tekoa pidettiin röyhkeänä poliittisena temppuna. Toisin kuin Ranskassa, Libanonissa islamilainen huivi ei ole poliittinen kysymys. Huivia ei tarvitse käyttää, ellei halua käydä moskeijassa tai tavata suurmuftia, ja Le Pen kyllä tiesi tämän. Tempaus palveli hänen poliittisia päämääriään ja toi varmasti kosolti ääniä eilisiltanakin.
Ruotsissa nousi vuosi sitten kohu kun ympäristöpuolueen poliitikko Yasri Khan kieltäytyi kättelemästä naistoimittajaa, koska kättely oli hänelle liian intiimiä. Suomessa asiasta käytiin runsaasti keskustelua ja muun muassa Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja, nykyinen Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti aiheesta pohdiskelevan Facebook-kirjoituksen, jossa hän ei suoralta kädeltä tuominnut tekoa.
Nuoresta iästään huolimatta Pazilaiti on ollut jo mukana perustamassa Feminististä puoluetta ja ehdolla kuntavaaleissa sen listoilta. Hänen mukaansa se, ettei länsimainen feminismi sovi yhteen islamistisen häveliäisyysajatuksen kanssa, ei tarkoita sitä, etteikö muslimi voisi olla feministi.
Pazilaiti on ajatellut paljon islamia ja esimerkiksi sitä, että nainen ja mies ovat samanarvoisia jumalan silmien edessä.
”Kenenkään rukoukset eivät ole enemmän arvoltaan kuin toisen. Ei iän, sukupuolen tai esimerkiksi vamman perusteella, ei mitenkään. Se on peruslähtökohta.”
Perjantaina Ylen Pressiklubi-ohjelman lyhyessä kannanotossa toimittaja Maryan Abdulkarim sanoi, että musliminaisten huivinkäytöstä puhuminen on keppihevonen, jolla ratsastetaan omien päämäärien ajamiseksi. Huivista puhutaan joko musliminaisten puolesta ja heidän ylitseen, tai sitten musliminaiset pakotetaan puhumaan vain huiviin liittyen vaikka heillä olisi varmasti annettavaa muihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin, ja se on väärin.
Monien aktivistien mukaan huivikielto toimii itseään vastaan: se ei vaikuta mitenkään maihin, joissa alistavat rakenteet ovat käytännössä, kun taas liberaaleissa länsimaissa se voi huonontaa musliminaisten asemaa. Huivikielto on signaali siitä, että päähuivi sinänsä on paha asia. Siksi sitä käyttäviin saa suhtautua kielteisesti ja syrjien.
Pazilaiti on joutunut vihan kohteeksi huivin käyttönsä takia. Ala- ja yläkoulun taiteessa hän alkoi ”testailla” huivia. Se tarkoitti sitä, että Pazilaiti saattoi pitää huivia päässä aina kodin ulkopuolella puoli vuotta putkeen ja sitten kulkea taa seuraavat puoli vuotta huivitonna.
Koulussa ja tai kaveripiirissä, johon kuuluu sekä ei-muslimeja että muslimeja, se ei aiheuttanut ongelmia.
”Mun kaveriporukka tiesi, että mä oon muslimi ja käyn esimerkiksi islamin tunneilla, niin se oli vaan jatkumo.”
Sen sijaan kaupungilla ja joukkoliikennevälineissä häntä pelottaa. Pazilaiti on kokenut niin paljon huutelua ja ahdistelua huivinsa takia, ettei pidä sitä enää yksittäisten ihmisten tekoina vaan ajattelutapana. Se vaikuttaa hänen arkeensa esimerkiksi niin, että metrossa ei voi kuunnella musiikkia.
”Kun tuun kotiin valmennuskurssilta ysiltä, en enää laita kuulokkeita korviin ja musaa soimaan, koska mulle tulee tosi turvaton olo. En kuule, mitä ympärillä tapahtuu.”
Viime syksynä Pazilaiti oli vanhempiensa kanssa metrossa kun keski-ikäinen suomalainen nainen alkoi huudella rasistisia haukkumasanoja ja ”maassa maan tavalla”. Nainen vaikutti sekavalta ja uhkaavalta.
Hän kysyi muun muassa, onko Pazilaiti raiskattu ja yrittääkö tämän isä naittaa hänet raiskaajalle. Liukuportaissa nainen kiipesi Pazilaitin yläpuolelle ja heilutti käsilaukkuaan uhkaavasti. Ylätasanteella nainen kävi kiinni Pazilaitin päähuiviin ja yritti vetää sitä pois. Nainen irrotti vasta kun Pazilaiti huusi soittavansa poliisit.
”En siedä tollaista. En tiedä, millainen tilanne pitäisi olla, jossa voisin vain olla rauhassa, kun joku tulee koskemaan muhun, koska oli utelias”, hän sanoo.
”Kun henkilökohtaiseen tilaan tunkeudutaan, se tuntuu aina pahalta.”
Viime aikoina Pazilaiti on saanut itsensä kiinni ajattelemasta, että hän on jo tottunut tähän. Silloin hän säikähti.
”Oonko oikeasti jo tottunut tähän? Se on huono juttu! Se kertoo, miten yleistä se on. Näihin tilanteisiin turtuu.”
Silti Pazilaiti ei halua riisua päähuiviaan, koska se tarkoittaa Pazilaitille periaatetta: tästä minä pidän kiinni ja tästä asiasta vain minulla on kontrolli.
”Hijabin virallinen määritelmä Koraanissa on, ettei sen välttämättä tarvitse olla fyysinen huvi. Se on mielentila, kontrollia itsestä, että on hyvä toisille, nöyrä ja ansaitsee muiden kunnioituksen.”
Pazilaiti ei hyväksy musliminaisten arvottamista sen mukaan, pitävätkö he päähuivia vai eivät. Joskus konservatiivisemmat muslimimiehet ja myös musliminaiset huomauttelevät huivia käyttämättömille naisille.
Hän kaipaa erityisesti musliminaisten välistä solidaarisuutta.
Pazilaiti iloitsee yhdestä isosta muutoksesta: aiemmin muslimityttöjä oli melkein mahdotonta löytää populaarikulttuurista. Ei ollut ketään, kehen samastua tai jota pitää roolimallina.
Sitten tuli Skam ja muutti kaiken. Norjan yleisradioyhtiö NRK:n tuottama, lukiolaiskavereista kertova draamasarja on ollut superhitti Suomessakin ja sen suosituimpiin hahmoihin kuuluu muslimityttö Sana (Iman Meskini).
Sarjasta alkoi juuri neljäs eli viimeinen kausi ja se kerrotaan Sanan näkökulmasta. Aiempien kausien päähenkilöt ovat olleet valkoisia ja sekulaareja. Sanan kausi on otettu vastaan erityisellä innolla – myös ei-muslimikatsojien toimesta.
Sanavalmiin Sanan suosion yksi syy voi olla se, että popkulttuurissa on sijainnut tyhjiö hänen kaltaistensa feministityttöjen kohdalla. Pazilaiti fanittaa Sanaa antaumuksella, koska tunnistaa itsestään niin paljon Sanassa.
Myös Sana käyttää hijabia.
”Mulle tuli sellaisia fiiliksiä, etten tiennyt niiden olemassaolosta ennen kuin tiesin Sanasta”, hän kertoo.
”Sana ei tingi itsestään. Se on kuin kuka tahansa normaali ihminen. Mä haluan olla oman elämäni Sana!”
Sanan kovanaamaisuus ja osaavuus on myös luottavissa eräänlaiseksi käänteiseksi stereotyypittelyksi: koska länsimaissa muslimityttöjen oletetaan olevan hiljaa, Sanan rohkeus tekee niin suuren vaikutuksen. Kukaan ei varmasti sanoisi Sanan olevan alistettu, vaikka hän käyttää päähuivia.
Pazilaiti tunnistaa ilmiön. Häntäkin pidetään koviksena, joka ei koskaan itke. Osasyy on myös huivissa: huivia käyttävä joutuu kovettamaan itsensä, koska on vähemmistössä, poikkeus, kaikista niistä syistä, joita tässäkin jutussa on huiviin suhtautumisesta kerrottu.
”Mun persoona ei olisi kehittynyt tällaiseksi mitä se on, ellen olisi kokenut niitä asioita, joita olen kokenut huivinkäytön vuoksi”, hän sanoo.
Pazilaiti toivookin, että Sanan kaudella tulee vielä esiin myös hahmon herkempi puoli. Silloin päästäisiin stereotypioiden ulkopuolelle, tilaan, jossa huivipäinen muslimityttö voi olla kova ja pehmeä, rohkea ja pelokas, eli ihan mitä vain ei-muslimitytötkin voivat.
”Se on sama juttu kun multa kysellään, olenko mä lesbo, miksi mä kiroilen niin kovasti ja miksi mulla on niin paljon poikia kavereina.”
”Mä vastaan, että mä olen mä.”
Kommentit
Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin