Kun nainen kyllästyy kauniin ruumiin rooliin
Kauniin vaalean naisen ruumis makaa rannalla muoviin käärittynä.
Sitten nainen (Laura Birn) herääkin henkiin ja puuskahtaa: ”Ei oo saatana todellista, taas!”
Näin alkaa Anna Paavilaisen ohjaama Kaksi ruumista rannalla. 20-minuuttinen lyhytelokuva sai ensi-iltansa sunnuntaina päättyneillä Tampereen elokuvajuhlilla. Siellä teos sai kunniamaininnan parhaan fiktioelokuvan sarjassa.
Heti alussa tehdään siis selväksi, että nyt revitään rikki elokuvissa ja tv-sarjoissa vuosikymmeniä nähtyjä, seksistisiä ja kuluneita naisrooleja. Laskekaapa huviksenne, kuinka moni jännityssarja esimerkiksi on alkanut vastaavalla naisen ruumiin löytymisellä.
Birnin nimetön hahmo tapaa seuraavaksi rannalla Rea Maurasen esittämän, niin ikään nimettömän ”vanhemman naisen”.
Sitten alkaa kaksikon vaellus läpi eri elokuvien lajityyppien – etenkin perinteisten ”miehisten” genrejen kuten Blade Runneria muistuttavan tieteiselokuvan, Tuntematon sotilas -henkisen sotafilmin ja poliisitrillerin.
Paavilaisen ja pääosanesittäjä Birnin käsikirjoittama Kaksi ruumista rannalla sai Tampereen esityksissään yleisöltä innostuneen vastaanoton, eikä syyttä.
Se on paitsi terävä ja hauska kannanotto elokuvien homeisiin kaavamaisuuksiin, myös viihdyttävä, vauhdikas ja visuaalisesti komea: ison laajakangaselokuvan tyyliin tehty teos. Erikoistehosteita, komeita lavasteita ja räjähdyksiä riittää.
Teatterilavoille Paavilainen on jo tehnyt näytelmien naiskuvaa kritisoineita teoksia, kuten paljon huomiota saaneen Play Rape -monologin sekä Marja Salon kanssa käsikirjoittamansa ja ohjaamansa, naisten ulkonäköpaineisiin pureutuvan Sinuus-näytelmän.
Ensimmäisen elokuvaohjauksensa ideaa hän kertoo alun perin pohtineensa pohtineensa jo 2014–2015 Ruotsissa opiskellessaan. Varsinaisen lähtölaukauksen Kaksi ruumista rannalla sai 2016, kun Paavilainen ja Laura Birn istuivat Hakaniemessä Tokoinlahden rannalla juttelemassa.
”Olimme ahdistuneita elämästä, tulevaisuudesta ja taiteesta. Sanoin Lauralle, että ala sinäkin kirjoittamaan: se on niin sairaan siistiä, itselleni se muutti koko taiteilijuuden. Huomasi, että mitä vittua, mähän voin yhtäkkiä luoda kokonaisia maailmoja.”
”Olin silloin myös itse vähän jumissa oman käsikirjoituksen kanssa ja pyysin Lauraa avukseni kirjoittamaan sitä. Siitä elokuva sai alkunsa.”
Paavilainen sanoo, ettei ole itse erityisesti joutunut tuskailemaan kliseisten naisroolien kanssa elokuvissa ja tv:ssä.
”Mutta toki siitäkin puhuttiin Lauran kanssa. Hän esimerkiksi kertoi, kuinka Yhdysvalloista tulleista käsikirjoituksista tarjottiin aina prostituoidun roolia. Näyttelijänä on tietysti paraatipaikalla näkemässä, millaisia rooleja yhteiskunnassa annetaan tietynlaisille kehoille.”
”Reese Witherspoon on esimerkiksi sanonut, että hän lopettaa heti käsikirjoituksen lukemisen, jos hänelle tarjottu roolihahmo kääntyy miehen puoleen kysymään ’what do we do now’ (’mitä me nyt teemme’). Eikä ongelma ole siinä, ettei haluaisi sanoa juuri yhtä tiettyä repliikkiä. Vaan siinä, kuinka edustaa omaa kehoaan.”
Eniten Kaksi ruumista rannalla -elokuvan tarkoitus on kuitenkin käsitellä naisrooleja katsojan näkökulmasta, Paavilainen sanoo.
”Eli tarina ei syntynyt niinkään siitä tuskastumisesta, mitä rooleja meille on tarjottu, vaan siitä, mitä rooleja me katsojana nähdään.”
Hän kertoo ajatelleensa asiaa esimerkiksi nähtyään pitkästä aikaa Martin Scorsesen ohjaaman ja Robert De Niron tähdittämän Kuin raivo härkä -nyrkkeilydraamaklassikon.
”Siinä mietin, miten erilainen mun elämä olisi, jos kaikki elokuvaklassikot, joita nykyiselläänkin arvostan, olisi kertoneet naisista. Että mitä jos kaikki Tarkovskit kertoisikin vaikka mun äitisuhteesta.”
”Tulin vähän surulliseksikin, mutta samalla totesin itselleni että maailmahan on vielä nuori: tästä vaan tekemään niitä elokuvia.”
Hieman samanlaista tematiikkaa käsittelee myös Kristy Guevara-Flanaganin kanadalainen lyhytdokumentti What Happened to Her, joka kuului sekin Tampereen elokuvajuhlien ohjelmistoon. Dokumentti käsittelee sitä, millainen kulttuurinen päähänpinttymä kauniiden kuolleiden naisten esittämisestä valkokankailla on tullut.
Vaikka naiskehojen esittämistä käsittelevät ongelmat ovat olleet olemassa jo vuosikymmeniä, vasta nyt aika tuntuu kypsältä sille, että niistä voidaan puhua ainakin ilman tylyä vastareaktiota. Siitä voi Paavilaisen mukaan kiittää #metoo-liikettä.
”Nyt ei ainakaan leimata näiden asioiden esille nostajia heti mielisairaiksi.”
Kaksi ruumista rannalla oli vielä kirjoitusvaiheessa, kun #metoo alkoi ravistella koko kulttuurimaailmaa, niiden miehisiä valtarakenteita ja vallan väärinkäyttöä julkituoden. Paavilainen sanoo, että liike vaikuttikin hänen elokuvansa käsikirjoitukseen.
”Se muutti sitä tosi hyvällä tavalla. Kun esimerkiksi eri-ikäisten naisten reagointi #metoohon tuli julkiseen keskusteluun, se oli helpompi myös kirjoittaa elokuvaan.”
Paavilainen sanoo, ettei halunnut elokuvallaan osoittaa syyttävällä sormella miespuolisten tekijöiden, käsikirjoittajien tai ohjaajien suuntaan.
”Kaikki tekevät elokuvia niistä aiheista, joista parhaiten osaavat tai jotka juuri heitä riivaavat. Ei ketään voi pakottaa tekemään taideteoksia joistain aiheista tai laittamaan niihin yhtään mitään.”
”Haluaisin ajatella elokuvaa enemmän mielikuvituksen ylistyksenä tai alitajunnan tutkimisena. Sen pohtimisena, miten mielikuvitusta voisi laajentaa ja kertoa missä tahansa genressä vaikka eri-ikäisistä naisista kertovia tarinoita – sen sijaan että syyttelisi muita siitä, miksi näin tai näin on tehty.”
Paavilainen kuvailee elokuvansa kohtauksia eri lajityyppien ”haltuunotoksi”.
”Siinä akat tulevat miesten hallitsemiin isoihin tiloihin puhumaan omista ongelmistaan, eikä vain näyttämään hyvältä.”
Ja ovathan miestenkin roolit usein toiminta- ja seikkailuelokuvissa kaavamaisia. Paavilaisen elokuvassakin astronauttisankari (Tommi Korpela) huokaa eräässä kohtauksessa raskaasti, kuinka taas pitää lähteä avaruuteen pelastamaan maailmaa. ”Mä oon loppu. Mä oon niin loppu.”
Mutta mihin sen syyttävän sormen voisi sitten kääntää, jos olisi pakko: jos sillä tavoin haluaisi edistää elokuvien muuttumista sisällöltään tasa-arvoisemmiksi.
”Tuo onkin hankala kysymys. Elokuvan alaotsikko oli tosi pitkään Komedia toisin tekemisen vaikeudesta. Elokuvissa on tietty ’koodisto’, joiden mukaan ymmärretään asioita. On vaikeaa rikkoa sitä ja pitää tarina samalla ymmärrettävänä – vaikeaa, mutta silti mahdollista.”
”Eli ehkä syyttävän sormen voisi tökätä peiliin!”
Kaksi ruumista rannalla esitetään Ylen Uudessa kinossa ensi syksynä. Sitä ennen elokuvan voi valkokankaalla Season Film Festivalilla Helsingissä 30. ja 31.3.
Sitten nainen (Laura Birn) herääkin henkiin ja puuskahtaa: ”Ei oo saatana todellista, taas!”
Näin alkaa Anna Paavilaisen ohjaama Kaksi ruumista rannalla. 20-minuuttinen lyhytelokuva sai ensi-iltansa sunnuntaina päättyneillä Tampereen elokuvajuhlilla. Siellä teos sai kunniamaininnan parhaan fiktioelokuvan sarjassa.
Heti alussa tehdään siis selväksi, että nyt revitään rikki elokuvissa ja tv-sarjoissa vuosikymmeniä nähtyjä, seksistisiä ja kuluneita naisrooleja. Laskekaapa huviksenne, kuinka moni jännityssarja esimerkiksi on alkanut vastaavalla naisen ruumiin löytymisellä.
Birnin nimetön hahmo tapaa seuraavaksi rannalla Rea Maurasen esittämän, niin ikään nimettömän ”vanhemman naisen”.
Sitten alkaa kaksikon vaellus läpi eri elokuvien lajityyppien – etenkin perinteisten ”miehisten” genrejen kuten Blade Runneria muistuttavan tieteiselokuvan, Tuntematon sotilas -henkisen sotafilmin ja poliisitrillerin.
Paavilaisen ja pääosanesittäjä Birnin käsikirjoittama Kaksi ruumista rannalla sai Tampereen esityksissään yleisöltä innostuneen vastaanoton, eikä syyttä.
Se on paitsi terävä ja hauska kannanotto elokuvien homeisiin kaavamaisuuksiin, myös viihdyttävä, vauhdikas ja visuaalisesti komea: ison laajakangaselokuvan tyyliin tehty teos. Erikoistehosteita, komeita lavasteita ja räjähdyksiä riittää.
Teatterilavoille Paavilainen on jo tehnyt näytelmien naiskuvaa kritisoineita teoksia, kuten paljon huomiota saaneen Play Rape -monologin sekä Marja Salon kanssa käsikirjoittamansa ja ohjaamansa, naisten ulkonäköpaineisiin pureutuvan Sinuus-näytelmän.
Ensimmäisen elokuvaohjauksensa ideaa hän kertoo alun perin pohtineensa pohtineensa jo 2014–2015 Ruotsissa opiskellessaan. Varsinaisen lähtölaukauksen Kaksi ruumista rannalla sai 2016, kun Paavilainen ja Laura Birn istuivat Hakaniemessä Tokoinlahden rannalla juttelemassa.
”Olimme ahdistuneita elämästä, tulevaisuudesta ja taiteesta. Sanoin Lauralle, että ala sinäkin kirjoittamaan: se on niin sairaan siistiä, itselleni se muutti koko taiteilijuuden. Huomasi, että mitä vittua, mähän voin yhtäkkiä luoda kokonaisia maailmoja.”
”Olin silloin myös itse vähän jumissa oman käsikirjoituksen kanssa ja pyysin Lauraa avukseni kirjoittamaan sitä. Siitä elokuva sai alkunsa.”
Paavilainen sanoo, ettei ole itse erityisesti joutunut tuskailemaan kliseisten naisroolien kanssa elokuvissa ja tv:ssä.
”Mutta toki siitäkin puhuttiin Lauran kanssa. Hän esimerkiksi kertoi, kuinka Yhdysvalloista tulleista käsikirjoituksista tarjottiin aina prostituoidun roolia. Näyttelijänä on tietysti paraatipaikalla näkemässä, millaisia rooleja yhteiskunnassa annetaan tietynlaisille kehoille.”
”Reese Witherspoon on esimerkiksi sanonut, että hän lopettaa heti käsikirjoituksen lukemisen, jos hänelle tarjottu roolihahmo kääntyy miehen puoleen kysymään ’what do we do now’ (’mitä me nyt teemme’). Eikä ongelma ole siinä, ettei haluaisi sanoa juuri yhtä tiettyä repliikkiä. Vaan siinä, kuinka edustaa omaa kehoaan.”
Eniten Kaksi ruumista rannalla -elokuvan tarkoitus on kuitenkin käsitellä naisrooleja katsojan näkökulmasta, Paavilainen sanoo.
”Eli tarina ei syntynyt niinkään siitä tuskastumisesta, mitä rooleja meille on tarjottu, vaan siitä, mitä rooleja me katsojana nähdään.”
Hän kertoo ajatelleensa asiaa esimerkiksi nähtyään pitkästä aikaa Martin Scorsesen ohjaaman ja Robert De Niron tähdittämän Kuin raivo härkä -nyrkkeilydraamaklassikon.
”Siinä mietin, miten erilainen mun elämä olisi, jos kaikki elokuvaklassikot, joita nykyiselläänkin arvostan, olisi kertoneet naisista. Että mitä jos kaikki Tarkovskit kertoisikin vaikka mun äitisuhteesta.”
”Tulin vähän surulliseksikin, mutta samalla totesin itselleni että maailmahan on vielä nuori: tästä vaan tekemään niitä elokuvia.”
Hieman samanlaista tematiikkaa käsittelee myös Kristy Guevara-Flanaganin kanadalainen lyhytdokumentti What Happened to Her, joka kuului sekin Tampereen elokuvajuhlien ohjelmistoon. Dokumentti käsittelee sitä, millainen kulttuurinen päähänpinttymä kauniiden kuolleiden naisten esittämisestä valkokankailla on tullut.
Vaikka naiskehojen esittämistä käsittelevät ongelmat ovat olleet olemassa jo vuosikymmeniä, vasta nyt aika tuntuu kypsältä sille, että niistä voidaan puhua ainakin ilman tylyä vastareaktiota. Siitä voi Paavilaisen mukaan kiittää #metoo-liikettä.
”Nyt ei ainakaan leimata näiden asioiden esille nostajia heti mielisairaiksi.”
Kaksi ruumista rannalla oli vielä kirjoitusvaiheessa, kun #metoo alkoi ravistella koko kulttuurimaailmaa, niiden miehisiä valtarakenteita ja vallan väärinkäyttöä julkituoden. Paavilainen sanoo, että liike vaikuttikin hänen elokuvansa käsikirjoitukseen.
”Se muutti sitä tosi hyvällä tavalla. Kun esimerkiksi eri-ikäisten naisten reagointi #metoohon tuli julkiseen keskusteluun, se oli helpompi myös kirjoittaa elokuvaan.”
Paavilainen sanoo, ettei halunnut elokuvallaan osoittaa syyttävällä sormella miespuolisten tekijöiden, käsikirjoittajien tai ohjaajien suuntaan.
”Kaikki tekevät elokuvia niistä aiheista, joista parhaiten osaavat tai jotka juuri heitä riivaavat. Ei ketään voi pakottaa tekemään taideteoksia joistain aiheista tai laittamaan niihin yhtään mitään.”
”Haluaisin ajatella elokuvaa enemmän mielikuvituksen ylistyksenä tai alitajunnan tutkimisena. Sen pohtimisena, miten mielikuvitusta voisi laajentaa ja kertoa missä tahansa genressä vaikka eri-ikäisistä naisista kertovia tarinoita – sen sijaan että syyttelisi muita siitä, miksi näin tai näin on tehty.”
Paavilainen kuvailee elokuvansa kohtauksia eri lajityyppien ”haltuunotoksi”.
”Siinä akat tulevat miesten hallitsemiin isoihin tiloihin puhumaan omista ongelmistaan, eikä vain näyttämään hyvältä.”
Ja ovathan miestenkin roolit usein toiminta- ja seikkailuelokuvissa kaavamaisia. Paavilaisen elokuvassakin astronauttisankari (Tommi Korpela) huokaa eräässä kohtauksessa raskaasti, kuinka taas pitää lähteä avaruuteen pelastamaan maailmaa. ”Mä oon loppu. Mä oon niin loppu.”
Mutta mihin sen syyttävän sormen voisi sitten kääntää, jos olisi pakko: jos sillä tavoin haluaisi edistää elokuvien muuttumista sisällöltään tasa-arvoisemmiksi.
”Tuo onkin hankala kysymys. Elokuvan alaotsikko oli tosi pitkään Komedia toisin tekemisen vaikeudesta. Elokuvissa on tietty ’koodisto’, joiden mukaan ymmärretään asioita. On vaikeaa rikkoa sitä ja pitää tarina samalla ymmärrettävänä – vaikeaa, mutta silti mahdollista.”
”Eli ehkä syyttävän sormen voisi tökätä peiliin!”
Kaksi ruumista rannalla esitetään Ylen Uudessa kinossa ensi syksynä. Sitä ennen elokuvan voi valkokankaalla Season Film Festivalilla Helsingissä 30. ja 31.3.
Kommentit
Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin