Aktiivisen kansalaisuuden tukeminen

Kansalaisten aktiivisuutta pyritään edistämään monilla tavoilla. Keskeistä on mielekkäiden osallistumismahdollisuuksien luominen kehittämällä uudenlaisia vuorovaikutuksen, yhteistoiminnan ja vaikuttamisen tiloja, väyliä ja välineitä. Perustavanlaatuisempaa aktiivisen kansalaisuuden edistämistä on kuitenkin kasvatustoiminta, joka pyrkii vahvistamaan kansalaisten toimintavalmiuksia sekä kiinnostusta ja halua osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Kansalaisuuteen on sen historian alkuvaiheista lähtien liittynyt kasvatuksellisia pyrkimyksiä. Näkemykset siitä, millaista kansalaisuutta kasvatuksella pyritään tuottamaan, ovat vaihdelleet, mutta jonkinlaisen aktiivisuuden tavoite kansalaiskasvatuksen ihanteisiin on liittynyt.

Kasvatuksen tavoitteena olevaa kunnon kansalaisuutta on eri aikakausina määritelty kansalaishyveillä eli hyvän kansalaisen toiminnan ja ajattelun tavoilla, joita kansalaiskasvatuksella on pyritty kehittämään tulevissa kansalaisissa. Aristoteleen (384–322 eKr.) mukaan edellytyksenä hyvälle elämälle toimivat luonteenhyveet, kuten oikeudenmukaisesti toimiminen rauhallisuus ja käytännöllinen järki. Englantilaisen filosofi John Locken (1632–1704) mukaan kasvatuksen tuli kehittää yksilöllistä ahkeruutta, toisten kunnioittamista ja hyvää, järjen ohjaamaa käytöstä. Tarkoituksena oli kasvattaa ahkera ja taitava yksilö, joka tuottaa hyvinvointia itselleen mutta taloudellisen toimintansa välityksellä myös muille. Ranskalaisen filosofi Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) näkemyksen mukaan hyveellinen kansalainen toimii yhteisen hyvän, ei omien etujen mukaisesti. Kasvatuksen tavoitteena tulisi olla yhteiskuntaansa ja sen etuun sitoutunut kansalainen. Suomalaisen kasvatuksen oppi-isä J.V. Snellman (1806–1881) näki kasvatuksen päämääränä siveellisyyden, johon kuului hyvien tapojen ja moraalin omaksuminen, kansakunnan kulttuurin tietämys ja uudelleen luominen, lainkuuliaisuus ja isänmaallisuus. (Nivala 2006, 73–83.) Näistä varsinkin rousseaulaiset kansalaishyveet näkyvät nykyisissä – edellä käsitellyissä – aktiivisen kansalaisuuden määritelmissä.

Yhteiskunnan kasvatusinstituutioista erityisesti kouluun liitetään kansalaiskasvatuksellisia tavoitteita. Todellisuudessa aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamiseen vaikuttavat koko lähiympäristön, perheen, ystävien, koulutuksen, harrastusten ja niin edelleen, kautta opitut arvot, toimintatavat ja asenteet. Osallistumisen valmiudet opitaan paljolti osallistumalla. Koska kuitenkin kansalaiskasvatuksen ympäristöistä nimenomaan koulua on tarkasteltu paljon, tehdään tässä lyhyt katsaus koulussa tavoitteena olevaan ja toteutuvaan kansalaiskasvatukseen.

Aktiivinen kansalaisuus kuuluu tämän päivän peruskoulu- ja lukio-opetukseen laaja-alaisena osaamis- ja tietoalueena. Lukio- ja peruskouluopetuksen opetussuunnitelmissa oppimäärään kuuluvien pakollisten aineiden lisäksi opetussuunnitelmiin sisältyvät oppiainerajat ylittävät aihekokonaisuudet, joita ovat ”Aktiivinen kansalaisuus, yrittäjyys ja työelämä” lukio-opetuksessa (Opetushallitus 2015, 35), ja ”Osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen” perusopetuksessa (Opetushallitus 2014, 24). Aihekokonaisuuksien tavoitteena yleisesti on kasvattaa opiskelijoista osallistuvia, vastuuta kantavia ja kriittisiä kansalaisia, sekä kannustaa heitä osallistumaan ja vaikuttamaan poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen toimintaan sekä kulttuurielämään niin paikallisella, valtakunnallisella, eurooppalaisella kuin globaalilla tasolla (Opetushallitus 2003, 25). Lukion opetussuunnitelmien perusteiden luonnoksessa 2015 kirjatut opetuksen yleiset tavoitteet ”korostavat laaja-alaisen yleissivistyksen ja kokonaisuuksien ymmärtämisen merkitystä sekä kannustavat eettisesti vastuulliseen ja aktiiviseen toimijuuteen paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti”. Opetus antaa opiskelijoille ymmärrystä yhteiskunnasta ja kestävän elämäntavan merkityksestä, ja rohkaisee opiskelijaa vaikuttamaan ja toimimaan.

Aktiivinen kansalaisuus näkyy siis vahvasti opetuksen tavoitteissa, mutta kuinka kouluopetus konkreettisesti laittaa oppilaat liikkeelle, kokeilemaan ja kokemaan aktiivista kansalaisuutta käytännössä? Opetuksen lisäksi merkittävänä tekijänä aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamiselle pidetään oppilaitosten toimintakulttuuria. Tällöin koulu kokonaisuudessaan nähdään toimintaympäristönä, joka opettaa nuorille kansalaisille yhteiskunnassa toimimisen malleja paitsi virallisilla oppituntisisällöillään myös institutionaalisen ja arkipäiväisen toimintakulttuurinsa kautta. Useiden tutkimusten mukaan koulu onnistuu pääasiallisesti tarjoamaan oppilaille perustiedot yhteiskunnasta ja demokratiasta. Osa oppilaista pääsee myös harjoittelemaan demokraattisessa yhteisössä toimimista oppilaskuntatoiminnan kautta. Muut kansalaistoiminnan ulottuvuudet, kuten kaikkien oppilaiden vaikutusmahdollisuudet tai osallistuvan demokratian vieminen koko koulun tasolle, ovat jääneet yksittäisten kokeilujen varaan. Koulu on opittu näkemään oppimisen ja opiskelun paikkana, ei niinkään demokraattisena pienoisyhteiskuntana, tai paikkana osallistua ja vaikuttaa. Koulu näyttää pikemminkin tuottavan kuvan, että järjestelmä on jo valmis eikä sitä ole syytä muuttaa. (Gellin et.al 2012, 95–97, 100, 104, 114.) Kouluissa siis opiskellaan yhteiskunnallisia asioita edelleen pääasiassa teorian kautta liittämättä niihin henkilökohtaisia arvopohdintaa tai mahdollisuuksia osallistumisen harjoittelemiseen käytännössä. Oppilaiden omien mielipiteiden muodostaminen ja kantaaottamisen kyky eivät kehity opettajajohtoisen oppimisen seurauksena. (Ks. esim. Nivala 2006, 96.)

Niemelän (2013) mukaan kansalaiskasvatus ja yhteiskunnallinen opetus ovat sitä tärkeämpiä, mitä enemmän demokratiassa on ongelmia. Suomessa kansalaisten yhteiskunnalliset tiedot kestävät vertailun muihin demokratioihin, mutta suurimmaksi ongelmaksi voidaan nähdä asenteet ja osaaminen, jotka liittyvät kansalaisena toimimiseen. Laitinen ja Nurmi (2003) totesivat omassa tutkimuksessaan, että koulun opetuksella ja oppisisällöillä ei ole ollut juurikaan vaikutusta aktiivisen kansalaisuuden syntyyn ja vakiintumiseen. Koulujen välittämä tieto ei itsessään ole herättänyt eikä ylläpitänyt yksilöiden aktiivisuutta, vaan opiskelun ensisijaisena tavoitteena on ollut valmistaa oppilaita koulua, ei elämää varten. Sen sijaan näyttäisi siltä, että aktiiviseksi kansalaiseksi sosiaalistuminen tapahtuisi lapsesta asti seuraamalla lähietäisyydeltä aktiivisten kansalaisten toimintaa ja osallistumalla siihen. (Laitinen & Nurmi 2003, 127–128.)

Sosiaalipedagoginen ja sivistyspedagoginen näkökulma kansalaiskasvatukseen

Elina Nivalan (2008) tekemässä kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagogisessa jäsennyksessä kansalaiskasvatuksen olennaisimmiksi tavoitteiksi nousevat kansalaisen yhteiskunnallisen osallisuuden, toimijuuden ja solidaarisuuden vahvistamisen. Kasvatuksen tulee tukea kansalaisen valmiuksien ja osallistumismahdollisuuksien kehittymistä sekä vahvistaa yhteisöön kuulumisen kokemusta. Kasvatuksen tehtävänä on tukea kansalaisten toimijuuden kehittymistä eli kansalaisen kriittistä ja tiedostavaa valmiutta yhteiskunnan kehittämiseen, sekä kansalaisen valmiutta sitoutua toimintaan yhteisen hyvinvoinnin edistämiseksi. (Emt, 333–334.)

Sosiaalipedagoginen kansalaiskasvatus täyttää Nivalan mukaan globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa tarvittavan kokonaisvaltaisen kasvatustoiminnan edellytykset, jonka lähtökohtana on muun muassa käsitys kasvatuksesta kokonaisvaltaisena sosialisaatio-, sivistys- ja personalisaatioprosessin tukemisena. Sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen pyrkimyksenä on vahvistaa osallisuutta tukemalla sen sosiaalista ja kulttuurista perustaa. Sen tehtävänä on vahvistaa kansalaisten valmiuksia yhteiselämään ja osallistumiseen yhteiskunnassa sekä edistää monimuotoisesti osallistumismahdollisuuksia ja -halua. (Nivala 2008, 333–335.)

Samat kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagogiseen teoriaan kuuluvat osallistumisen ja osallisuuden, yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden elementit painottuvat myös suomalaista sivistyspedagogiikkaa, erityisesti vapaata sivistystyötä koskevissa keskusteluissa ja pohdinnoissa (esim. Harju 2005; Niemelä 2011). Vapaan sivistystyön tarkoituksena yleisesti on muun muassa järjestää aktiivista kansalaisuutta tukevaa koulutusta, ja tarjota mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle, sekä kasvattaa oppilaita yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä (Laki vapaasta sivistystyöstä 21.8.1998/632).

Ruotsissa kansansivistystyö luo Niemelän (2013) mukaan demokraattista kulttuuria muokkaamalla työtapansa, metodinsa ja pedagogiikkansa avulla maaperää, jossa ihmisistä kasvaa itsenäisiä ja kriittiseen arviointiin kykeneviä yksilöitä. Näin tulisi Niemelän mukaan tehdä myös Suomessa. Esimerkiksi suomalaisten nuorten kohdalla omaehtoinen toiminta ja kansalaisidentiteetti ovat heikkoja. Molemmat ovat sellaista nonformaalia sivistystä, jota ei voida opettajalähtöisesti opettaa. Siihen tarvitaan omaehtoista oppimista herättävää ja tukevaa yhteisöllistä sivistyspedagogiikkaa. (Emt., 50.) Vapaan sivistystyön haasteena on organisoida vapaata, mutta samalla pitkäjänteistä ja tavoitetietoista yhteiskunnallista keskustelua oman ajan ongelmista. Vapaalle sivistystyölle ominaiset lyhytkurssit olisi mahdollista järjestää niin, että niissä toteutuisivat kaikki kolme kansalaiskasvatuksen tehtävää: yhteiskunnallinen oppiminen, uusien ratkaisujen kehittäminen yhteisessä dialogissa ja vaikuttaminen vuorovaikutuksessa päätöksentekijöiden kanssa. (Niemelä 2013, 51.)

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä