Teema: Lukeminen ja kirjoittaminen 1-2/2017

Monilukua ja -kirjoitusta

Kolumni: Pia Pale

Joka paikassa mediassa puhutaan nyt lasten ja nuorten - erityisesti poikien - puutteellisesta lukutaidosta ja lukuviitseliäisyydestä. Viimeksi oli
Helsingin Sanomissa (13.4.2017) juttua siitä kuinka esimerkiksi kirjailija Anja Snellman saama posti oppilailta on vuosien kuluessa muuttunut paitsi huonosti kirjoitetuksi niin myös jopa arrogantiksi. Kirjailijat ovat nostaneet esille huolen siitä, että kenelle he kirjoittavat - jos tulevaisuudessa ei ole enää olemassa teoksille lukijoita.

Mitä me voimme kouluissa tehdä? Innostaa lapset kirjojen pariin perinteisin kirjastoreissuin ja kirjaesitelmin? Toimiiko se niin itsestään enään? Ollaanko lukutaidosta vieraannuttu jo niin kauas, että ensin pitää opetella ihan muunlaisia taitoja. Kuten keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan ja sisäisten kuvien muodostamista luetusta. Parhaimmillaanhan luettu kirja on kuin elokuvaa sielun silmille ja samalla myös mannaa sana-aistille. Tai asiatekstissä jatkuva asiakokonaisuuden hahmottaminen mielessä, lisääntyvän ymmärryksen valossa.

Sisäisten kuvien muodostamista harjoitellaan steinerpedagogiikassa ahkerasti. Kaikki varhaiskasvatuksen sadut ja tarinat, perusopetuksen sadut ja tarinat, kertomukset maailmasta ja ihmisistä pyrkivät voimistamaan lapsessa sisäistä kuvittelun kykyä. Kun se on kerran luotu, on se mahdollista siirtää myös luettuun tekstiin. Kirjoitettuun voi siis solahtaa sisälle, ensin kuvien kautta ja sittemmin tiukasti ajatuksella asiaan. Mutta tässäkin on varmasti monta monituista tapaa, miten kukin hahmottaa luetun.

Lukiessa voi keskittyä sisältöön tai muotoon. Oikoluku on ihan erilaista lukemista kuin sisällön lukeminen. Koulussa harjoitellaan molempia. Kuulin juuri eräältä opettajalta, kuinka hänen luokassaan (2.lk) oppilaat “pyydystävät korjauskohtia” toistensa teksteistä vertaisapuna toisilleen. Mainio asenne! Jokainenhan meistä tietää kuinka nopeasti sitä sokeutuu omalle tekstille. Jos kaveri auttaa hankalien kohtien pyydystämisessä, niin ehkä ne oppii saamaan kiinni ihan itsekin jatkossa.

Mutta tämä lukuhommahan ei tietenkään ole mitenkään yksinkertaista. Steinerpedagogisessa opetussuunnitelmarungossa puhutaan laaja-alaisesta monilukutaidosta. Olemme kasvattajina ison haasteen edessä, sillä kuten on myös luonnehdittu:

Lukutaitoa osaamisena ja käsitteenä on viime vuosina pohdittu paljon. Lukutaitojen kirjoon kuuluvat esimerkiksi digitaalinen lukutaito, informaatiolukutaito, interventiolukutaito, intertekstuaalinen lukutaito, kulttuurinen lukutaito, medialukutaito, monilukutaito, televisuaalinen lukutaito, teknologialukutaito, tietokonelukutaito, verkkolukutaito, visuaalinen lukutaito ja ympäristölukutaito. Seppäsen (2002) mukaan lukutaidon käsite on keskustelussa metaforisoitunut: mitä tahansa taitoa voi sanoa lukutaidoksi. Saadessaan lukemattomia merkityksiä lukutaidon käsite rapautuu ja menettää erottelukykyään.

http://appro.mit.jyu.fi/essikurssi/viestinta/t2/

Siis vaikka maailman kaikki taidot olisivatkin jonkinasteisia lukutaitoja, niin ei se vähennä sitä, etteivätkö ne olisi tärkeitä. Hiukan mietityttää että mitähän tuolla ‘interventiolukutaidolla’ oikein tarkoitetaan… ja että miksi listasta puuttuu se tärkein: toisen ihmisen ja tilanteiden lukutaito.

Mutta nyt siihen lukutaidon kaveriin - siis kirjoittamiseen. Perusopetuksen oppilaiden kirjoittamisasioista puhutaankin paljon Steinerkasvatuksen tässä uusimmassa paperilehdessä (Steinerkasvatus 1-2/2017). Mutta mitenkäs lukiossa? Miten lukiolaisten kirjallinen ilmaisu kehittyy? Ehtiikö aineopettaja opettamaan esseisiin
vastaamista? Millaisia kirjoittajia lukiolaiset steinerkouluissa ovat?

images-2.jpg

Kysyin sosiaalisen median kautta muutamalta tutulta steinerlukion opettajalta tästä asiasta:

  • Tottahan toki ilmaisu kehittyy, kun sitä harjoitellaan. Mulla kenties on liian vähän aikaa omissa oppiaineissa teettää ja lukea esseitä, mutta kyllä sen positiivisen muutoksen onneksi huomaa lukion ykköseltä kolmoselle siirryttäessä. Iso osa kunniasta äikänmaikoille. Tosi vähän otan myöskään aikaa vastaustekniikan opettamiseen, käymme toki hyvän koevastauksen kriteerit läpi. Tietosisällön lisäksi annan vähän lisäpisteitä vastauksen selkeydestä ja loogisuudesta, heikko kirjallinen ilmaisu puolestaan vähentää tietosisällöllisestikin oivan vastauksen arvoa. Mitä enemmän kirjoittaja osaa soveltaa oppimaansa tietoa (kertoo "omin sanoin") ja antaa vastausta värittäviä esimerkkejä, sitä parempi vastaus. Toki näissä luonnontieteissä voi pärjätä ihan hyvin myös opettelemalla asioita ulkoa ja oksentamalla ne paperille, mutta sen kyllä aina huomaa vastauksesta.
  • Mutta siis on vähän erilaisia kirjoittajia, osa tuuttaa pelkkää faktaa vähän listatyyppisesti, osa kirjoittaa sitten "kypsempää" tekstiä eli osaa johdonmukaisesti edetä tärkeimmistä vähemmän tärkeisiin, pitää tehtävänannon mielessä ja rajaa sopivasti. Sitten on niitä paperintäyttäjäkirjoittajia, jotka raapustelee aiheen vierestä, ohi ja ympäri. Mulla on krooninen huono omatunto liian vähäisestä esseekirjoituttamisesta. Johdonmukainen, eri näkökulmista asioita tarkkaileva, selkeä ja tehtävänannon täyttävä esseevastaus osoittaa mun mielestä ajattelun taitoja hyvin. Kirjallisessa ilmaisussa tapahtuu kyllä jonkinlainen loikka siinä lukion 1.-3.-luokan välissä mutta en ihan tiedä miten. Kyllä mä koitan siinä vastaus- ja kirjoitustekniikassa opastaa, mutta ei niillä neuvoilla yksin kehitytä. Ehkä siis on opettajien ja opiskelijan yhteistyön tulosta.
  • Esseevastaukset, ah lempiaiheeni. Hyvän esseevastauksen opettaminen ei mielestäni missään nimessä saa olla vain äidinkielen opettajan heiniä. Äidinkielessä hyvä essee voi varmasti olla aivan toisenlainen kuin hyvä esseevastaus esim. maantieteessä tai historiassa. Jokaisen reaaliaineen esseissä on omat "jipponsa". Maantieteessä näitä ovat esim. paikallinen-, alueellinen-, globaalinäkökulma sekä ajankohtaiset esimerkit. Esseeharjoitukset olen aloittanut jäsentelyharjoituksilla. Opiskelijat jäsentävät teemaa/kysymystä ja tekevät siitä mind mapin tai muun vastaavan jäsentelyn. Jäsentelyn pohjalta lähdetään kirjoittamaan. Hyvä essee pitää sisällään johdannon, toimivat asiakappaleet sekä loppukappaleen. Oma kokemukseni on, että opiskelijat sisäistävät hyvin hyvän esseen rakenteen, mutta sisältö on usein aivan liian suppeaa. Ajatustyölle ja jäsentelylle ei usein malteta jättää aikaa, vaan lähdetään kiireellä suoraan kirjoittamaan.

Eli samoja haasteita kuin jo yläkoulun puolella, joista Eeva Raunela jo puhuukin paperilehden puolella jutussaan Eloonjäämistaitoja. Otsikollaan hän viittaa mainioon Aleksis Salusjärven artikkeliin Lukeminen ei ole hauskaa, se on eloonjäämistaito (Yle 31.1.2017). Nuoren kasvussa ja kypsymisessä tapahtuu paljon lukion aikana - salaperäinen kehitysloikka kohti aikuisuutta. Yhtä salaperäinen kuin lapsen ja nuoren kasvu koko ajan.

Itselleni kirjoittaminen on tärkeä hahmottamisen ja ajattelun menetelmä. Mutta onko se sitä kaikille aikuisille? Tarvitseeko sen olla? Laaja-alainen lukutaito antaa vapautta kulkea monenlaisissa maailmoissa. Kirjoittaimistaito antaa puolestaan kyvyn toimia aktiivisesti erilaisissa yhteyksissä. Vihapuhe -– tai oikeammin ehkä vihakirjoitus – kuvastaa kirjoittamistaidon alennustilaa. Sitä missä ihmisen ajattelu ja empatia eivät pääse esiin.

Kyllä kannattaa panostaa näihin taitoihin!



Pia Pale on Steinerkasvatuksen liiton toiminnanjohtaja