Teema: Kuri ja järjestys 1/2018

Tarvitaanko häpeää?

Näyttökuva 2018-3-23 kello 10.17.20.png
Teksti: Timo Jantunen

Jokin vuosi sitten puhuttiin tyrannilapsista. Tarkoitettiin lapsia, jotka saattoivat käyttäytyä miten tahtoivat, koska heille ei ollut asetettu rajoja. Heille ei näin ollut myöskään kehittynyt häpeän tunnetta vaan he saattoivat käyttäytyä miltei häpeämättömän tyrannimaisesti, vanhempiaan ja yleensä aikuisia pompottaen. He olivat hirmuhallitsijan tavoin ottaneet vallan, joka heille oli mielisuosiolla annettu.

Taustalla tässä on virhepäätelmä, että lapsi tarvitsee ehdotonta valtaa päättää omista asioistaan ja vähän muidenkin. Tähän sisältyy tietty rajattomuus kasvatuksessa: ei tohdita käyttää valtaa lapsen ylitse, koska pelätään aiheutettavan mielipahaa lapselle. Valtaa käyttää aina joku perheessä: jos aikuinen ei sitä käytä, syntyy valtatyhjiö, jossa lapsi alkaakin käytellä valtakytkentöjä omien hentojen ja vielä syvempää ymmärrystä vailla olevien käsitystensä pohjalta. Ymmärtämättään lapsi ottaa itselleen vallan ja tekee näin itselleen ja yhteisölle hallaa.

Ja kuitenkin lapsen tulisi ennen kaikkea saada olla lapsi. Hänen olisi voitava tuntea se autuus, kun ei vielä tarvitse päättää omista eikä yhteisön asioista. Kun voi vielä rauhassa uinua turvassa muiden käyttäessä valtaa hänen ylitseen; hänen parhaakseen, koska heillä, aikuisilla on tunnesiteen ja kokemuksen kautta syvempi ymmärrys lapsen todellisesta hyvästä, siitä, mikä on lapselle oikeasti hyvästä, hänen parhaakseen. Tähän vallankäyttöön hänet oikeuttaa juuri hänen ja lapsen välinen kiintymyssuhde. Aikuinen on lapselle luontainen auktoriteetti, jonka tarjoamassa turvasatamassa hänen on hyvä kasvaa ja kehittyä.

Se häpeä

Vuonna 1985 ilmestyi suomeksi Neal Postmanin kirja Lyhenevä lapsuus. Siinä tekijä valottaa lapsuus-käsitteen syntyä ajoittaen sen samaan kohtaan kirjapainotaidon syntymisen kanssa. Kirjapainotaito lisäsi merkittävästi kirjojen levikkiä ja samalla lukutaito alkoi yleistyä. Näin syntyi myös salaisuuksia lasten ja aikuisten välille; koettiin, että lapsilta oli hyvä salata asioita, jotka kuuluivat oikeastaan vain aikuisille. Salaisuuksiin, lapsilta kiellettyihin asioihin, liittyi yleensä häpeän tunteen kehittymistä.

Postman sijoittaakin lapsuuden synnyn tähän tilanteeseen, jossa lapsia alettiin varjella salaisuuksilta. Lasten ei enää ollut hyvä olla selvillä kaikesta. Vaistomainen tunto varmaan johdatti aikuisen salaamaan lapselta jotain, mikä kuului vain aikuisen tietoisuuden piiriin. Esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvät monet asiat olivat tällaisia. Alettiin pitää arvokkaana, että lapsi vasta sukukypsyyteen päästyään alkaisi valistamisen kautta tulla tutuksi näiden asioiden kanssa. No me tiedämme, että tämä suojelu vei myös liiallisuuksiin: lapsen aivan luonnollisia ja hyväksyttäviäkin käyttäytymismuotoja alettiin torjua ja estäen ohjailla.Esimerkkejä löytyy vaikkapa lääkärileikkien kieltämisestä.

Mutta häpeä, sen kehittyminen tunteena, ei ole mitenkään yksinomaisesti huono asia. Oikeastaan se on sivistyneeksi ihmiseksi kasvamisen eräs peruselementti. Häpeän kautta suojattiin ja suojataan lapsia kielletyiltä asioilta, asioilta, jotka voisivat johtaa hänen kasvunsa väärille urille. Yleensähän häpeän tunteen kehitys liittyy ympäristön odotuksiin ja vaatimuksiin. Jos käyttäytyminen ei täytä aikuisen odotuksia ja vaatimuksia syntyy lapsessa häpeän tunnetta. Näin häpeän tunteen kokeminen ohjaa lasta oikeille, sosialisaation hyväksymille käyttäytymisurille.

Toisaalta, jos lasta esimerkiksi rankaistaan liian ankarasti tai epäjohdonmukaisesti, voi syntyä liiallista ja epäselvää häpeän tunnetta, häpeää, joka ei kohdistu selkeästi mihinkään asiaan, tai kohdistuukin väärään asiaan. Jos esimerkiksi puhun totta ja tunnustan tekemäni rikkeen ja minua rankaistaan, niin minulle,lapselle, saattaa syntyä käsitys, että minua rankaistaankin toden puhumisesta, totuudellisuudesta. Tähän liittyy myös niin sanottujen häpeärangaistusten käyttö entisaikaan ja jossain päin maailmaa edelleenkin. Tämä ei tietysti johda mihinkään hyvään, vaan saa lapsen soimaamaan itseään ja kokemaan itsensä mitättömäksi. Hyvä kasvatus nostaa, ei kaada.

Häpeän tunne herättää oman tuntomme; voisi myös ehkä ajatella toisin päin: omatuntomme aiheuttaa meille häpeän tunnetta. Ehkä ihmisen on ensin omantuntonsa kautta saatava tieto, muistutus, että olen tehnyt jotain väärää ennen kuin voin sitä hävetä. Omatunto ja häpeä ovat suuressa määrin opittuja tunteita, jotka tulevat meille ympäristöstä sisäistämisen kautta. Toiset asiat ovat sallittuja ja toiset taas kiellettyjä ja kun niistä palkitaan tai rankaistaan, opimme oikean, toivotun tavan käyttäytyä.

Jossain mielessä on oikein sanoa, että ensimmäinen omatunto on aikuisen, vanhemman omatunto, vanhempien ´ääni´ meissä. Minuuteen kasvamisen myötä tämä ´vanhempien ääni´ sisäistyy omaksi tunnoksi, tunnoksi oikeasta ja väärästä. Tällöin se saa myös henkilökohtaisen, persoonallisen luonteen, niin ettei omatunto viestitäkään kaikille ihmisille samoin, vaan joidenkin omatunto kieltää sellaista, mitä toisen omatunto sallii. Esimerkiksi asepalvelus armeijassa voi olla tällainen omantunnon kysymys.

Keppiä ja porkkanaa

Miten me lapselle viestimme, milloin hän tekee oikein, milloin väärin? Perinteinen tapa on palkita oikeasta ja rankaista väärästä käyttäytymisestä. Näin lapsi saa selvän signaalin siitä, millainen hänen tekonsa milloinkin on. Entisaikaan kuri käsitti vielä paljon suuremmassa määrin rankaisemista huonoista kuin palkitsemista hyvistä suorituksista. Kuri saattoi olla hyvinkin ankaraa ja häpeän tunnetta saattoi kertyä kohtuuttomasti, mistä esimerkkinä juuri nuo häpeärangaistukset luokassa tai kirkonmäellä.

Mutta jotainhan lapselle on viestittävä, jos hän tekee pahaa, tekee väärin, sellaista mikä ei ole sallittua. Emme voi vain silittää päätä ja jättää asiaa silleen. Se olisi väärä viesti. Asiaan on tartuttava, vaikka se ehkä aiheuttaakin lapselle ahdistusta. Lapselle on käytävä selväksi, että hänen tekonsa ei ollut hyvä, että hän teki väärin. Tämän selvittämiseen käytettiin ennen automaattisia jälki-istunto-rangaistuksia. Tämä sinänsä saatoi osua vähän harhaan, koska asiaa ei sen yhteydessä välttämättä ollenkaan käsitelty. Ajateltiin, että istunto itsessään sovittaisi tuon väärän teon.

Yleensä anteeksipyyntöä on pidetty asiallisena, sovittavana toimena, jolla väärintekijä osoittaa katuvansa ja näin sovittavansa väärää tekoansa. Päälle voidaan vielä edellyttää pyrkimystä siihen, ettei teko toistu. Tällaisten asioiden käsittelyähän kasvattamisen arki yleensä on; rikkeitä tehdään ja kysymys yleensä kuuluukin: miten tähän pitäisi puuttua? Pitäisikö rangaista vai olisiko puhuttava pikemmin ojentamisesta, siitä, että väärintekijä ohjataan esimerkiksi kasvatuskeskustelun kautta oikeille raiteille. Tällaiset kasvatuskeskustelut ovatkin yleistyneet.

Kuri ja rangaistukset

Kuri ja rangaistukset kuulostavat meistä nykyihmisistä hieman vanhahtavilta käsitteiltä. Olemme ehkä niin mukavuudenhaluisia, ettemme aina jaksaisi puuttua kaikkiin lasten tekemisiin, saammehan siinä samalla myös ikävän ´tiukkapipon´ leiman itsellemme. Emme myöskään ehkä halua aiheuttaa lapselle ´kielteisiä´ tunteita, häpeän ja ahdistuksen tunteita. Näiden tunteiden tunteminen kuitenkin on ihmisen kasvussa välttämätöntä, jotta hänen omatuntonsa kasvaisi, jotta hän oppisi säätelemään omaa käyttäytymistään empatian pohjalta.

Tämä aika haluaisi jakaa vain porkkanoita, ei keppiä. Oikeastaan tämä onkin oikea lähtökohta, oikean ja hyvän käyttäytymisen palkitseminen, mieluummin kuin väärästä rankaiseminen. Tällöin vahvistamme oikeaa ja hyvää käyttäytymisuraa antamalla rohkaisua hyvistä suorituksista. Tällainen positiivinen kasvatus myös ehkäisee samalla taipumusta tehdä väärin. Syntyy oikeanlainen myönteinen ilmapiiri, jossa lapsen on helppo ´tehdä hyviä siirtoja´. Emmehän me autoa ajaessakaan voi kaiken aikaa pelätä ojaan ajamisen mahdollisuutta; silloin ennen pitkää ajaisimme varmaan ojaan. On mukavampi pysytellä tiellä, ajella vain tietä pitkin luottaen itseemme ja omiin kykyihimme.

Mutta toivottu pedagogikka ei ole porkkanapedagogiikkaa siinä mielessä, että tekisimme oikeita asioita vain palkinnon toivossa. On pystyttävä tekemään oikeita asioita asioiden itsensä tähden. On löydettävä ilo itse asioista, sisällöistä. Voimme ajatella, että tällainen sisäinen motivaatio vahvistuu silloin kun ilo ja innostus on tekemisessä mukana. Sisäisen motivaation täyttämässä ilmapiirissä ei niin ilmene tarvettakaan rangaistuksiin ja ojentamisiin. Oppimisen ilon täyttäessä mielen ei niin jää tilaa keskinäiselle nahistelulle tai kiusanteolle.

Rangaistusten käyttämisen välttäminen ei kuitenkaan saisi merkitä sitä, että vääriin toimintatapoihin ja rikkomuksiin ei enää tartuttaisi. Ei voi olla niin, että kiusaamista vain katsottaisiin sormien välitse, jottei kiusaajalle vain aiheutuisi ahdistusta. Mutta on toki niin, että jälki-istuntojen sijaan kasvatuskeskustelulla ja vertaistoiminnalla voidaan saada aikaan kestävämpiä tuloksia itse väärinkäytösten ehkäisemisessä. Oppilaat voivat tällöin kontrolloidusti harjoitella toisen asemaan asettumisen jaloja taitoja, mitkä ovat avain hyvään, empaattiseen käyttäytymiseen ihmisyhteisössä.

Tämän päivän kasvatusongelmat eivät ratkea kuria ja rangaistuksia lisäämällä, vaan kiinnostavuutta, innostavuutta ja harrastuneisuutta viljelemällä itse oppimisessa, sen muodoissa ja sisällössä. Näiden yllä väreilee oppimisen ilon otollinen henki.

 

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kokenut peruskoulun luokanopettaja.
Kuva: PxHere