Teema: Kuri ja järjestys 1/2018

10 keinoa työrauhaan

Näyttökuva 2018-3-23 kello 10.24.37.png
Teksti: Jarno Paalasmaa

Hiljaisuus ei ole itseisarvo, vaikka sekin taito pitää osata

Kouluissa työrauhaa ei rakenneta kurilla ja rangaistuksilla, vaan lisäämällä yhdessä tekemistä ja oppilaan aktiivista roolia.  Toisaalta aikuisten maailmassakin on tietyt pelisäännöt niin liikenteessä kuin työelämässä. Ja rangaistukset siitä jos sääntöjä ei noudateta. Pitäisikö kuitenkin lapsia opettaa rangaistustenkin avulla tottelemaan ja noudattamaan sääntöjä?

Näyttökuva 2018-3-23 kello 10.24.48.pngKuopion steinerkoulu Virkkulan 5.luokan oppilaat käyttäytyivät huonosti ja dokumentoivat sen kuvin.

Sekä kasvatuksen historian klassikoiden että vaihtoehtopedagogien näkökulmasta koulua on liian pitkään vaivannut passivoiva hiljaisuuden pedagogiikka. Samaa voi ajatella lasten kotona olemisestakin. Vanhemmat ehkä arvostavat rauhallista olemista, mutta hiljaisuus kertoo usein vähäisestä vuorovaikutuksen tasosta ja jopa vähäisestä luovuudesta. Työrauha on ongelma, jos sillä tarkoitetaan sitä, että opettaja saa rauhassa luennoida luokan edessä tai kotona aikuiset saavat olla rauhassa, kun lapset pelaavat keskittyneesti digilaitteilla. Vanhempina me usein odotamme, että hyvä opettaja pitää luokan hiljaisena. Kuinka suuren menestystekijän me arvelemme hiljaa ryhmässä olemisen taidon lapsillemme tuottavan? Harva korostaa esimerkiksi työhakemuksessaan sitä, miten hyvä hän on olemaan hiljaa. Toki on tärkeää osata myös olla hiljaa, mutta yhdessä oppimisesta, luovasta tekemisestä ja oppimisen ilosta kuuluu ääniä. Oppimisen kannalta on usein hyvä, että lapsi liikkuu, keskustelee ja tarkistaa tietoja eri lähteistä.

Amerikkalaisen John Deweyn mukaan ihanteellisessa oppimistilanteessa kiinnostus ja järjestys tukevat toisiaan. Oppiminen edellyttää henkilökohtaista sitoutumista. Tähän sisältyy se, että ei motivoida lasta suoraan, vaan voit saada lapsesi tai oppilaasi kiinnostumaan ja tekemään asioita ohjaamalla lasta epäsuorasti, välillisesti, vaikkapa oman esimerkin avulla innostamalla. Rangaistukset ja ulkoinen kuri eivät toimi. Todellisen vaikuttavan kurin pitää olla positiivista, toimintaan emotionaalisesti sitouttavaa. On mielenkiintoista, miten viimeaikainen läpimurtotutkimus motivaatiopsykologian, positiivisen psykologian ja aivotutkimuksen aloilla päätyy samoihin johtopäätöksiin kuin Maailman parhaat kasvatusajatukset -kirjassani kuvaama klassinen kasvatuksen filosofiasta ja historiasta rakentuva ns. ikuinen pedagogiikka. Myönteisen ajattelun merkitys oppimiselle ja hyvinvoinnille on fakta. Huomion kiinnittäminen oppimisen sosiaalisuuteen ja vuorovaikutukseen sekä lapsi- ja ihmisuskoinen ajattelu, jossa ei korjata vikoja vaan ravitaan vahvuuksia, tuottaa hedelmää eri tutkimusperinteistä katsottunakin.

Tarvittavan kurin ja järjestyksen voi steinerpedagogiikan suhteen kiteyttää perustuvan pedagogiseen rakkauteen ja kunnioitukseen sekä opettajan sisäiseen arvovaltaan (luonnolliseen auktoriteettiin). Se taas syntyy opettajan jatkuvalla itsensä kehittämiseen pyrkivällä työskentelyllä. Etsittäessä ulkoisia työrauhakeinoja korvaavia tapoja, voidaan kuitenkin erotella konkreettisia keinoja työrauhan luomiseen. Monet oheisen listan keinoista on kirjattu myös elokuussa 2016 voimaan astuneisiin Opetushallituksen opetussuunnitelman perusteisiin, joita sain olla Opetushallituksessa mukana valmistelemassa. Toisaalta lista koostuu monista erityisesti steinerkouluissa painottuvista tavoista lisätä yhdessä oppimista ja oppilaan aktiivista roolia.

IMG_4798.JPGOpettajan pedagogisen roolin muutos. Kuva Martti Hellström, http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2017/06/onko-opettajasta-fasilitaattoriksi-osa-2.htm l


Kymmenen keinoa opettajalle työrauhan luomiseen

  1. Hyvin valmistellut tunnit ja sopivien opetusstrategioiden valitseminen edistää järjestäytynyttä tunnelmaa luokassa. Keskeinen osa steinerkoulun opettajan opetusta edeltävänä iltana tapahtuvaa valmistelua on oppilaiden ajatuksellinen läpikäyminen (ks. Kaisu Virkkusen artikkeli tässä lehdessä). Opettajien tulisi myös valmistella opetusta yhdessä ja myös opettaa yhdessä.
  2. Motivaatio ja mielekkyys heikkenevät, jos koulusta tulee paikka, jonne tullaan vain viettämään aikaa kavereiden kanssa. Psykologisten perustarpeiden täyttäminen on sisäisen motivaation ytimessä. Luodaan oppimistilanteita, joissa toteutuu sisäisen motivaation lähteet eli autonomian (vapauden) kokemus, kompetenssin (osaamisen ja aikaansaavuuden) kokemus ja yhteenkuuluvuuden (osana ryhmää) kokemus.
  3. Ulkoisten työrauhakeinojen välttäminen. Palkkiot ja rangaistukset ovat saman kolikon kääntöpuolet. Numeroarviointi, kilpailu, kokeet, jälki-istunto ym. heikentävät sisäistä motivaatiota ja luovaa ajattelua. Älä motivoi oppilaita numerolla tai kokeella.
  4. Tekemällä oppiminen. Vähennä pulpetin äärellä istumista, tehtäväkirjojen täyttöön ja muuhun valmiiseen oppimateriaaliin perustuvaa pedagogiikkaa. Suosi aktiivisuutta, toiminnallisuutta ja kokemuksellisuutta lisääviä työtapoja. Jos oppimiseen ei liity kokemuksellisuutta, se jää pinnalliseksi.
  5. Yhdessä oppiminen. Pyri vuorovaikutteisuuden lisäämiseen. Uusissa opetussuunnitelmissa tähän liittyvät muun muassa monialaiset oppimiskokonaisuudet ja oppiva yhteisö -ajatuksen korostaminen.
  6. Dialogi. Etenkin yläluokilla opetuksen on hyvä olla keskustelevaa. Asioilla on oltava kiinnekohtia oppilaan omaan elämään. Hyvä kysymys on arvokkaampi kuin hyvä vastaus. Tue kyselemistä, älä hiljaa olemista.
  7. Taiteellisuus. Taide ei ole vain oppiaineita, vaan se on myös opetusmenetelmä. Kyse on niin taideopetuksesta kuin opetustaiteestakin.
  8. Leikki, draama ja teatteri. Leikki on se opetusmenetelmä, jossa parhaiten toteutuu kohdassa kaksi mainitut autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden kokemukset. Myös draaman ja teatterin keinoja voi hyödyntää lähes kaikessa opetuksessa. Kun esimerkiksi jostain historian käänteestä tehdään yhdessä draama, ovat oppilaat aktiivisessa roolissa, ja itse asian lisäksi opitaan vuorovaikutustaitoja.
  9. Oppimisympäristöjen laajentaminen. Koulun ei ole tarkoitus kasvattaa vain elämää varten, vaan koulun itsessään on tarkoitus olla elämää. Oppiminen rajautuu yhä vähemmän koulun seinien sisällä tapahtuvaksi asiaksi. Anna maailman tulla kouluun ja vie koulu maailmaan. Hyviä oppimisympäristöjä ovat esimerkiksi luonto kuten metsät ja puutarhat, museot, yritykset ja kirjastot.
  10. Tieto- ja viestintäteknologian soveltaminen yhdessä oppimista ja oppilaiden aktiivista tuottamista lisäävästi. Älä tuo liian valmiina opittavaa ainesta.


Kirjoittaja on kahden lapsen isä, steinerpäiväkodin ja steinerkoulun vanhempi, steinerkoulun opettaja ja rehtori, tietokirjailija ja väitöskirjatutkija.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta: Paalasmaa, J. 2014. Aktivoi oppilaasi. PS-kustannus., Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus., Rawson, M. & Richter, T. (toim.) 2004. Steinerkoulun kansainvälinen opetussuunnitelma. Steinerkasvatuksen liitto.

Tarvitaanko häpeää?

Näyttökuva 2018-3-23 kello 10.17.20.png
Teksti: Timo Jantunen

Jokin vuosi sitten puhuttiin tyrannilapsista. Tarkoitettiin lapsia, jotka saattoivat käyttäytyä miten tahtoivat, koska heille ei ollut asetettu rajoja. Heille ei näin ollut myöskään kehittynyt häpeän tunnetta vaan he saattoivat käyttäytyä miltei häpeämättömän tyrannimaisesti, vanhempiaan ja yleensä aikuisia pompottaen. He olivat hirmuhallitsijan tavoin ottaneet vallan, joka heille oli mielisuosiolla annettu.

Taustalla tässä on virhepäätelmä, että lapsi tarvitsee ehdotonta valtaa päättää omista asioistaan ja vähän muidenkin. Tähän sisältyy tietty rajattomuus kasvatuksessa: ei tohdita käyttää valtaa lapsen ylitse, koska pelätään aiheutettavan mielipahaa lapselle. Valtaa käyttää aina joku perheessä: jos aikuinen ei sitä käytä, syntyy valtatyhjiö, jossa lapsi alkaakin käytellä valtakytkentöjä omien hentojen ja vielä syvempää ymmärrystä vailla olevien käsitystensä pohjalta. Ymmärtämättään lapsi ottaa itselleen vallan ja tekee näin itselleen ja yhteisölle hallaa.

Ja kuitenkin lapsen tulisi ennen kaikkea saada olla lapsi. Hänen olisi voitava tuntea se autuus, kun ei vielä tarvitse päättää omista eikä yhteisön asioista. Kun voi vielä rauhassa uinua turvassa muiden käyttäessä valtaa hänen ylitseen; hänen parhaakseen, koska heillä, aikuisilla on tunnesiteen ja kokemuksen kautta syvempi ymmärrys lapsen todellisesta hyvästä, siitä, mikä on lapselle oikeasti hyvästä, hänen parhaakseen. Tähän vallankäyttöön hänet oikeuttaa juuri hänen ja lapsen välinen kiintymyssuhde. Aikuinen on lapselle luontainen auktoriteetti, jonka tarjoamassa turvasatamassa hänen on hyvä kasvaa ja kehittyä.

Se häpeä

Vuonna 1985 ilmestyi suomeksi Neal Postmanin kirja Lyhenevä lapsuus. Siinä tekijä valottaa lapsuus-käsitteen syntyä ajoittaen sen samaan kohtaan kirjapainotaidon syntymisen kanssa. Kirjapainotaito lisäsi merkittävästi kirjojen levikkiä ja samalla lukutaito alkoi yleistyä. Näin syntyi myös salaisuuksia lasten ja aikuisten välille; koettiin, että lapsilta oli hyvä salata asioita, jotka kuuluivat oikeastaan vain aikuisille. Salaisuuksiin, lapsilta kiellettyihin asioihin, liittyi yleensä häpeän tunteen kehittymistä.

Postman sijoittaakin lapsuuden synnyn tähän tilanteeseen, jossa lapsia alettiin varjella salaisuuksilta. Lasten ei enää ollut hyvä olla selvillä kaikesta. Vaistomainen tunto varmaan johdatti aikuisen salaamaan lapselta jotain, mikä kuului vain aikuisen tietoisuuden piiriin. Esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvät monet asiat olivat tällaisia. Alettiin pitää arvokkaana, että lapsi vasta sukukypsyyteen päästyään alkaisi valistamisen kautta tulla tutuksi näiden asioiden kanssa. No me tiedämme, että tämä suojelu vei myös liiallisuuksiin: lapsen aivan luonnollisia ja hyväksyttäviäkin käyttäytymismuotoja alettiin torjua ja estäen ohjailla.Esimerkkejä löytyy vaikkapa lääkärileikkien kieltämisestä.

Mutta häpeä, sen kehittyminen tunteena, ei ole mitenkään yksinomaisesti huono asia. Oikeastaan se on sivistyneeksi ihmiseksi kasvamisen eräs peruselementti. Häpeän kautta suojattiin ja suojataan lapsia kielletyiltä asioilta, asioilta, jotka voisivat johtaa hänen kasvunsa väärille urille. Yleensähän häpeän tunteen kehitys liittyy ympäristön odotuksiin ja vaatimuksiin. Jos käyttäytyminen ei täytä aikuisen odotuksia ja vaatimuksia syntyy lapsessa häpeän tunnetta. Näin häpeän tunteen kokeminen ohjaa lasta oikeille, sosialisaation hyväksymille käyttäytymisurille.

Toisaalta, jos lasta esimerkiksi rankaistaan liian ankarasti tai epäjohdonmukaisesti, voi syntyä liiallista ja epäselvää häpeän tunnetta, häpeää, joka ei kohdistu selkeästi mihinkään asiaan, tai kohdistuukin väärään asiaan. Jos esimerkiksi puhun totta ja tunnustan tekemäni rikkeen ja minua rankaistaan, niin minulle,lapselle, saattaa syntyä käsitys, että minua rankaistaankin toden puhumisesta, totuudellisuudesta. Tähän liittyy myös niin sanottujen häpeärangaistusten käyttö entisaikaan ja jossain päin maailmaa edelleenkin. Tämä ei tietysti johda mihinkään hyvään, vaan saa lapsen soimaamaan itseään ja kokemaan itsensä mitättömäksi. Hyvä kasvatus nostaa, ei kaada.

Häpeän tunne herättää oman tuntomme; voisi myös ehkä ajatella toisin päin: omatuntomme aiheuttaa meille häpeän tunnetta. Ehkä ihmisen on ensin omantuntonsa kautta saatava tieto, muistutus, että olen tehnyt jotain väärää ennen kuin voin sitä hävetä. Omatunto ja häpeä ovat suuressa määrin opittuja tunteita, jotka tulevat meille ympäristöstä sisäistämisen kautta. Toiset asiat ovat sallittuja ja toiset taas kiellettyjä ja kun niistä palkitaan tai rankaistaan, opimme oikean, toivotun tavan käyttäytyä.

Jossain mielessä on oikein sanoa, että ensimmäinen omatunto on aikuisen, vanhemman omatunto, vanhempien ´ääni´ meissä. Minuuteen kasvamisen myötä tämä ´vanhempien ääni´ sisäistyy omaksi tunnoksi, tunnoksi oikeasta ja väärästä. Tällöin se saa myös henkilökohtaisen, persoonallisen luonteen, niin ettei omatunto viestitäkään kaikille ihmisille samoin, vaan joidenkin omatunto kieltää sellaista, mitä toisen omatunto sallii. Esimerkiksi asepalvelus armeijassa voi olla tällainen omantunnon kysymys.

Keppiä ja porkkanaa

Miten me lapselle viestimme, milloin hän tekee oikein, milloin väärin? Perinteinen tapa on palkita oikeasta ja rankaista väärästä käyttäytymisestä. Näin lapsi saa selvän signaalin siitä, millainen hänen tekonsa milloinkin on. Entisaikaan kuri käsitti vielä paljon suuremmassa määrin rankaisemista huonoista kuin palkitsemista hyvistä suorituksista. Kuri saattoi olla hyvinkin ankaraa ja häpeän tunnetta saattoi kertyä kohtuuttomasti, mistä esimerkkinä juuri nuo häpeärangaistukset luokassa tai kirkonmäellä.

Mutta jotainhan lapselle on viestittävä, jos hän tekee pahaa, tekee väärin, sellaista mikä ei ole sallittua. Emme voi vain silittää päätä ja jättää asiaa silleen. Se olisi väärä viesti. Asiaan on tartuttava, vaikka se ehkä aiheuttaakin lapselle ahdistusta. Lapselle on käytävä selväksi, että hänen tekonsa ei ollut hyvä, että hän teki väärin. Tämän selvittämiseen käytettiin ennen automaattisia jälki-istunto-rangaistuksia. Tämä sinänsä saatoi osua vähän harhaan, koska asiaa ei sen yhteydessä välttämättä ollenkaan käsitelty. Ajateltiin, että istunto itsessään sovittaisi tuon väärän teon.

Yleensä anteeksipyyntöä on pidetty asiallisena, sovittavana toimena, jolla väärintekijä osoittaa katuvansa ja näin sovittavansa väärää tekoansa. Päälle voidaan vielä edellyttää pyrkimystä siihen, ettei teko toistu. Tällaisten asioiden käsittelyähän kasvattamisen arki yleensä on; rikkeitä tehdään ja kysymys yleensä kuuluukin: miten tähän pitäisi puuttua? Pitäisikö rangaista vai olisiko puhuttava pikemmin ojentamisesta, siitä, että väärintekijä ohjataan esimerkiksi kasvatuskeskustelun kautta oikeille raiteille. Tällaiset kasvatuskeskustelut ovatkin yleistyneet.

Kuri ja rangaistukset

Kuri ja rangaistukset kuulostavat meistä nykyihmisistä hieman vanhahtavilta käsitteiltä. Olemme ehkä niin mukavuudenhaluisia, ettemme aina jaksaisi puuttua kaikkiin lasten tekemisiin, saammehan siinä samalla myös ikävän ´tiukkapipon´ leiman itsellemme. Emme myöskään ehkä halua aiheuttaa lapselle ´kielteisiä´ tunteita, häpeän ja ahdistuksen tunteita. Näiden tunteiden tunteminen kuitenkin on ihmisen kasvussa välttämätöntä, jotta hänen omatuntonsa kasvaisi, jotta hän oppisi säätelemään omaa käyttäytymistään empatian pohjalta.

Tämä aika haluaisi jakaa vain porkkanoita, ei keppiä. Oikeastaan tämä onkin oikea lähtökohta, oikean ja hyvän käyttäytymisen palkitseminen, mieluummin kuin väärästä rankaiseminen. Tällöin vahvistamme oikeaa ja hyvää käyttäytymisuraa antamalla rohkaisua hyvistä suorituksista. Tällainen positiivinen kasvatus myös ehkäisee samalla taipumusta tehdä väärin. Syntyy oikeanlainen myönteinen ilmapiiri, jossa lapsen on helppo ´tehdä hyviä siirtoja´. Emmehän me autoa ajaessakaan voi kaiken aikaa pelätä ojaan ajamisen mahdollisuutta; silloin ennen pitkää ajaisimme varmaan ojaan. On mukavampi pysytellä tiellä, ajella vain tietä pitkin luottaen itseemme ja omiin kykyihimme.

Mutta toivottu pedagogikka ei ole porkkanapedagogiikkaa siinä mielessä, että tekisimme oikeita asioita vain palkinnon toivossa. On pystyttävä tekemään oikeita asioita asioiden itsensä tähden. On löydettävä ilo itse asioista, sisällöistä. Voimme ajatella, että tällainen sisäinen motivaatio vahvistuu silloin kun ilo ja innostus on tekemisessä mukana. Sisäisen motivaation täyttämässä ilmapiirissä ei niin ilmene tarvettakaan rangaistuksiin ja ojentamisiin. Oppimisen ilon täyttäessä mielen ei niin jää tilaa keskinäiselle nahistelulle tai kiusanteolle.

Rangaistusten käyttämisen välttäminen ei kuitenkaan saisi merkitä sitä, että vääriin toimintatapoihin ja rikkomuksiin ei enää tartuttaisi. Ei voi olla niin, että kiusaamista vain katsottaisiin sormien välitse, jottei kiusaajalle vain aiheutuisi ahdistusta. Mutta on toki niin, että jälki-istuntojen sijaan kasvatuskeskustelulla ja vertaistoiminnalla voidaan saada aikaan kestävämpiä tuloksia itse väärinkäytösten ehkäisemisessä. Oppilaat voivat tällöin kontrolloidusti harjoitella toisen asemaan asettumisen jaloja taitoja, mitkä ovat avain hyvään, empaattiseen käyttäytymiseen ihmisyhteisössä.

Tämän päivän kasvatusongelmat eivät ratkea kuria ja rangaistuksia lisäämällä, vaan kiinnostavuutta, innostavuutta ja harrastuneisuutta viljelemällä itse oppimisessa, sen muodoissa ja sisällössä. Näiden yllä väreilee oppimisen ilon otollinen henki.

 

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kokenut peruskoulun luokanopettaja.
Kuva: PxHere



Rankaiseminen on 'old schoolia'! Haastattelussa Ben Furman

Näyttökuva 2018-3-23 kello 9.43.08.png
“Ratkaisuna on taitoajattelu, kun luokassa on oppilaita, joilla on vaikeata ja joiden kanssa ollaan helisemässä.”


Kun lapsi tai nuori tekee jotain kiellettyä, ei noudata sääntöjä, käyttäytyy huonosti ihan tieten tahtoen - mikä on aikuisen automaattinen ratkaisu? Psykiatri, psykoterapeutti Ben Furman tietää että kaikkialla on ihmisiä, joille tulee ensimmäisenä mieleen se, että lasta pitää rangaista, tai ainakin uhata rangaistuksella. “Kaikki kuitenkin tietävät että ei rankaiseminen auta ongelmaan. Jos auttaisi, niin kai meillä vankilat kumisisivat tyhjyyttään.” toteaa Furman.

Rankaiseminen on ikiaikainen tapa ja tottumus. Se on ihmisille reaktio, joka elää hyvin syvällä kulttuurissamme. Miksi näin? Miksi tuntuu niin oikealta ja hyvältä kun Grimmin satujen alkumuodoissa se paha äitipuoli joutuu pahan palkkana tanssimaan tulisissa kengissä? Rankaisemattomuus nähdään löperyytenä. Jos “paha ei saa palkkaansa”, niin miksi hän ei tekisi samaa uudelleen?

– Jos lapsi tekee väärin, niin auttavatko rangaistukset oikeasti lasta oppimaan mitään? Sillä oikeasti tässä on keskeisenä oppimisprosessi. Furman painottaa, että rangaistus on itseasiassa kasvattajalle helppo ratkaisu, joka ei edistä lapsen oppimista tai moraalista kehittymistä. Ja lapselle rangaistus on useimmiten tilaisuus välttää vastuu tapahtuneesta.  

– Restoratiivinen oikeuskäsitys eli “korjaava oikeus” on mullistava tapa ajatella. Vääryyden korjaaminen, hyvittäminen ja vastuun ottaminen tapahtuneesta on tekijälle ja vääryyden kokeneelle tärkeämpää kuin se, että joku saa rangaistuksen. Restoratiivisessa prosessissa tekijällä on mahdollisuus oppia. Se auttaa myös kaikkia osapuolia näkemään tulevaisuuden parempana. Furman toteaa myös, että nykyään useissa kouluissa harjoitetaan tätä mallia jo vertaissovittelun muodossa.

Ei ongelmia, vaan opittavia taitoja

Ben Furmanilla on yksi iso toive kasvattajille. Olisi päästävä pois ongelmakeskeisyydestä kaikessa kasvatustyössä. Se on iso kulttuurin muutos, joka ei todellakaan tapahdu hetkessä.

– Taustatekijät voivat halvaannuttaa kasvattajan havaitsemaan vain lapsen ongelmat, jolloin voimavarojen näkeminen ja tukeminen saattaa unohtua. Meidän tulisi kiinnostua hyvästä ihmisessä, käyttää enemmän aikaa sen pohtimiseen, mitä ihmisten tulisi oppia päästäkseen eroon ongelmastaan, kuin miettiä itse ongelmaa.

Tätä viestiä eteenpäin viedäkseen Furman on kehittänyt jo 1990-luvulla työtovereidensa kanssa Muksuopin, jossa tartutaan ongelmien sijasta taitoihin, jotka tulisi oppia.

– Muksuopin idea on varsin yksinkertainen. Prosessissa kukaan ei syyllisty minkään ongelman takia, ei lapsi, eikä vanhemmat siksi, että heidän lapsellaan olisi ongelma. On vain löydettävä taito, joka pitäisi oppia. Se on hyvin positiivinen asia, joka muuttaa hetkessä koko asetelman.

Furmanin mielestä maailmaa pitäisi katsoa enemmän sen kautta, että meillä kaikilla on kehitettäviä taitoja. Ajatusta voidaan soveltaa pottaharjoittelusta aikuisen itsekasvatukseen. Koulun arviointikeskusteluissa peruskysymyksenä voisi olla: “Mitä minun pitäisi oppia, jotta koulunkäyntini sujuu paremmin?”  Tai: “Minkä taidon tarvitsen, että olisin onnellinen ja viihtyisin koulussa?”

Kun ongelmasta tehdään oikean kokoinen oppimishaaste, on siihen mielekästä tarttua.
– Ja kun yhdessä sovittu asia on opittu, pitää sitä tietenkin juhlia!
Rangaistusten sijasta mehua ja keksejä. Kuulostaa hyvältä.

Taitoajattelu, joksi Furman lähestymistapaa kutsuu, on lapsille aivan helppo.

– Hämmästyn usein miten hyvin lapset nappaavat heti idean. He näkevät hyvin mitä taitoja heidän itsensä tai toisten lasten tulisi harjoitella ja oppia. Toinen merkittävä asia on se, miten vanhempien työskentely kasvattajien ja opettajien kanssa muuttuu sen myötä, kun aletaan keskittyä lapsen tai nuoren taitoihin.

– Välit lämpenevät vanhempien kanssa. Lähes jokaisessa luokassa on oppilas tai oppilaita, joilla on niin vaikeata, että hänen kanssaan ollaan ihan helisemässä. Silloin välit aikuistenkin välillä saattavat kiristyä ihan turhaan. Paljon on kiinni ihan siitä, että miten ihmisten kanssa puhutaan, niin että kaikilla on hyvä mieli - vaikka käsitelläänkin vakavia ja tärkeitä asioita.

Steinerpedagogiikasta Benillä on kokemusta steinerpäiväkodin vanhempana.

– Steinerpedagogiikassa käytetään lasten luontaista mielikuvituksen voimaa hienosti apuna. Muistan että lapseni tarhassa tehtiin aikuisen silmälle ihan näkymätön hiljaisuuden portti, jonka läpi jokainen lapsi kulki. Ja kas, kun kaikki olivat kulkeneet portin läpi – oli huoneessa aivan hiljaista.

Miten taitoajattelu sopii steinerpedagogiikaan Furmanin mielestä?

– Esimerkiksi temperamentit voisi nähdä erilaisina taitoina. Tasapainoisella ihmisellä on monenlaisia taitoja käytössään ja siihenhän steinerpedagogiikassakin koko ajan pyritään.


Teksti: Pia Pale


Vastuunportaat (www.muksuoppi.fi) on projekti ja verkkosivusto, joka tarjoaa kouluille käytännöllisen mallin toteuttaa restoratiivista oikeutta arjen tuoksinassa. Se opastaa kädestä pitäen niin opettajia kuin oppilaitakin ajattelemaan, että paras ehkäistä vääryyttä ja pahuutta, on puuttua siihen rakentavalla ja väärin tehneen ihmisen ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla.