Steineropettajien ajatuksia

Pitääkö opettajan elää niin kuin opettaa?

Näyttökuva 2017-12-13 kello 12.44.51.png

Teksti: Timo Jantunen

Helsingin kirjamessut kaikessa mittavuudessaan tarjoaa aina myös jotain mielenkiintoista. Tällä kertaa se jokin oli Jarno Paalasmaan haastattelu Kullervo-lavalla ja haastattelijana piispa Björn Vikström. Salissa oli kuulijoita ihan mukavasti ja haastattelu lähti käyntiin asiantuntevin kysymyksin ja vastauksin. Tässä joitakin ajatuksia, joita haastattelu Jarnon Maailman parhaat kasvatusajatukset -kirjan pohjalta minussa herätti:


On paikallaan palata aina aika ajoin kasvatusajattelijoiden viisauksien äärelle miettimään, olisiko heillä jotain annettavaa tähän päivään ja tämän päivän kysymyksenasetteluihin. Erityisesti tämä tietty pätee kolmeen kasvatusajattelijaan, joiden ajatusten pohjalta toimii maassamme myös koulu ja/tai päiväkoteja. Tarkoitan Steineria, Montessoria ja Freinet´tä. On mielenkiintoista myös nähdä, kuinka kaikkien Paalasmaan kirjan sisältämien 10 ajattelijan ajatukset leikkaavat ja yhtyvät joissain kysymyksissä. Usein yhtymäkohtia löytyy juuri lapsilähtöisyyden kohdalta.


Mielenkiintoinen on havainto siitä, että useat näistä ajattelijoista ovat edustaneet aikanaan hyvinkin kerettiläisiä ajatuksia ja silti heistä on kasvanut ´salonkikelpoisia´ kaiken kasvatuksen isiä ja äitejä. Hyvänä esimerkkinä toimii John Dewey, jonka learning by doing, oppiminen tekemisen kautta, on oikeastaan koko uusimman opetussuunnitelman taustalla oleva periaate. Niin: tarvitaanko vielä vaihtoehtokouluja? Eikö peruskoulu ole jo muuttunut aika edistykselliseksi?


Vaihtoehtokoulujen olemassaolon ehto

Yleisen koululaitoksen sisällä tarvitaan vaihtoehtoja pitämään koululaitosta virikkeellisessä liikkeessä, keskustelua yllä. Ja toisaalta on tärkeää, että tietyt, turvallisiksi ja hyviksi koetut vaihtoehdot voivat kehittää pedagogiikkaansa omalta pohjaltaan, omien ajatuksellisten virikkeidensä pohjalta. On kuitenkin selvää, etteivät vaihtoehtokoulut voi linnoittautua ja eristäytyä yleisen koululaitoksen ulkopuolelle, ja tämähän on myös niiden olemassaolon ehto. Toinen seikka, mikä varmasti velvoittaa omalla tavallaan on, että koulun pitää myös toimia tässä ajassa, sen on otettava huomioon yhteiskunnan yleinen kehitys, sen vaatimukset.

Tässä tullaankin mielipiteet herkästi jakavaan kysymykseen opetuksen luonteesta, siitä voiko opetus esimerkiksi olla digitalisaation läpäisemää; voiko kone opettaa jonkin asian jopa paremmin kuin ihminen itse? Mikä on tietokoneiden asema koulussa, onko se väline, vai annetaanko sille myös päämäärän asemaa?

On varmasti niin, ettei tässäkään pidä mennä äärisuuntiin, mutta on havaintoja siitä kuinka tietokone voi elävöittää opetusta ja tehdä siitä vuorovaikutteisempaa ja tietty myös oppilaille kiinnostavampaa. Tämä on oppimismotivaation kannalta merkittävä seikka.

Vikström asetti lopuksi mielenkiintoisen kysymyksen siitä, pitäisikö opettajan itse toimia niin kuin opettaa. Tärkeä kysymys, joka ainakin Rousseaun kohdalla jäi toteutumatta; hän antoi omat lapsensa kasvatuslaitokseen kasvatettaviksi ja jatkoi omien lapsi- ja luontolähtöisten ajatustensa kehittelyä. No hänen ajatustensa pohjalta syntyi merkittävää kasvatusajattelua, mutta tietty oman työn yksiulotteisuus aina epäilyttää: hedelmistään puu tunnetaan on sanonta, joka velvoittaa tiettyyn totuudellisuuteen sanoissa ja teoissa; niiden yhteenohjautumista.

Lähdin Jarnon haastattelutilaisuudesta hyvillä mielin; olin saanut ajateltavaa, saanut pysähtyä hyvien kysymysten äärelle. Uskon, että muut mukana olleet kokivat samaa.


Kirjoittaja Timo Jantunen on tietokirjailija ja pitkän uran tehnyt peruskoulun luokanopettaja.