Pääkirjoitukset

Pääkirjoitus: Jääkö luokkahuone museoksi?

paakirjoitus_3-17_esamakinen.jpgPäätoimittaja: Jarno Paalasmaa 20160806_213639.jpg
PÄÄKIRJOITUS
STEINERKASVATUS 3/2017



P+V.jpg



Jääkö luokkahuone museoksi?


Suomessakin on kehitetty tekoälyä, joka lisää oppimismotivaatiota, vähentää keskeyttämisiä ja parantaa oppimistuloksia, näin ainakin väitetään. Puhutaan älykkäistä oppimisalustoista ja tulevaisuuden digioppimisesta. Parhaillaan kehitetään erilaisia hybridimalleja, henkilökohtaista ohjausta yhdistettynä digitaaliseen aineistoon ja pilvipalveluihin. Tähän avuksi on kehitetty oppiva tekoäly. Siinä koneoppimis-algoritmeihin perustuva analytiikka oppii mitkä tekijät vaikuttavat opiskelijan oppimiseen. Väittäisin, että yksilöllinen oppiminen ei kuitenkaan edellytä tekoälyä. Joku oppii lukemalla, toinen keskustelemalla ja kolmas vihkotekstejä laatimalla, oli tekoälyä tai ei.

Onko kuitenkin niin, että nykymuotoisille luokkahuoneille on tulevaisuudessa käyttöä vain museoissa? Vai voiko vanhanaikainen olla uudenaikaista?

Luulen, että nykymuotoinen koulu ei katoa siksi, että oppiminen siirtyisi tietoverkkoihin. Sen sijaan jatkossa oppiminen rajautuu yhä vähemmän luokkahuoneen sisään. Maailma tulee yhä enemmän kouluun ja koulu menee yhä enemmän maailmaan. Metsät, puutarhat ja pellot, museot, kirjastot, tiedekeskukset ja yritykset ovat jatkossa yhä enemmän osa koulun arkea. Steinerkoulut ovat toimineet oppimisympäristöjen laajentamisen pioneereina. Niissä on alusta asti eli vuodesta 1919, toteutettu leirikouluja, matkoja, luonnossa oppimista ja työharjoittelujaksoja eri aloilla. Tässä on hyvät lähtökohdat kehittää oppilaiden kannalta merkityksellistä, yhä vuorovaikutteisempaa oppimisympäristöä.

Saattaa olla, että todellinen muutos edellyttää myös koulun rakenteiden ja ajankäytön muuttamista. Jaetaanko koulupäivä tulevaisuudessa esimerkiksi koulutusasiantuntija Pasi Sahlbergin ajatusten hengessä kahteen osaan?
A) muodolliseen opettamiseen: yhdessä oppimisen ja yhteisten tavoitteiden osaan, jossa korostuu inhimillisen vuorovaikutus.
B) henkilökohtaiseen opiskeluun: itsenäiseen oman mielenkiinnon mukaiseen oppimiseen, jonne siirtyisi teknologian käyttö.

Lapsen kehityksen mukaista vai yhteiskunnan tarpeiden mukaista pedagogiikkaa?

Steinerkoulut ovat perinteisesti hyvin välinekriittisiä ja kehittävät pedagogiikkaansa ensisijaisesti ihmistä ja lapsen kehitystä tutkimalla. Tämä varmistaa sen, että steinerkouluissa ei vedetä digiövereitäeikä astuta digiloikkaa yli. Muutoksen nopeus ja rajuus ympärillämme on kuitenkin niin suuri, että se vaikuttaa kaikkien koulujen opetussuunnitelmiin ja toimintakulttuuriin. Steinerkoulujen yhteisessä ops-runkoprojektissa edettiin rauhallisesti ihmiskäsitys, oppimiskäsitys ja arvopohja -keskusteluista konkretiaan. Digitaitoja tarvitaan, mutta painopiste on sosiaalisen pääoman kasvatuksessa. Moraalisen mielikuvitukseen ja sosiaalisuuteen kasvattamisen tarve on yhä silmiin pistävämpi. Siinä tietoteknologia voi olla vain yksi väline.

Tällä hetkellä steinerkoulut tulkitsevat ihmisyyteen kasvun tavoitteen niin, että painopiste on inhimillisessä, kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa ja eettisen kasvatuksen kysymyksissä. Digilaitteiden käytössä suositaan oppilasta aktivoivia ja yhdessä tekemistä korostavia muotoja. Digiteknologiaa ei kuitenkaan käytetä siksi että se on digiteknologiaa. Tieto- ja viestintäteknologia on perusteltu väline ja työkalu muiden joukossa.

Elämme sellaisessa nettimaailmassa, jossa lapset ja nuoret asettuvat sosiaalisiin suhteisiin verkossa ja digilaitteiden avulla. Tällä hetkellä myös koneet kasvattavat lapsia ja nuoria. Tulevaisuudessa ei ehkä tarvita teollisen yhteiskunnan aikana muotonsa saaneita ja edelleen tehdassaleja muistuttavia kenkälaatikko-luokkahuoneita, mutta yhteisiä oppimiskeskuksia tarvitaan, ehkä entistä enemmän ja nimenomaan sosiaalisista syistä. Kokonaisena ihmisenä kasvamiseen tarvitaan inhimillistä vuorovaikutusta ikätovereiden kanssa ja fyysistä kasvokkain kohtaamista.

Pääkirjoitus: Steinerkasvatus 3/2017
Iso kuva: Esa Mäkinen