Kolumnit ja blogit

Korkein tieto

Eero Ojanen
Filosofia
078d6a3586d359eafad71bb465e7a56354ba72c9.jpg










Onko tietomme todellisuuden ulkoista kuvaamista vai onko se sosiaalinen rakenne, jonka itse yhdessä luomme? Molempia, siis sekä-että-, ja ehdottomasti molempia yhtä aikaa. Ei siis vain toisaalta-toisaalta.

Mutta mikä on se kolmas, joka näistä kahdesta yhdessä syntyy. Se on varsinainen kysymys.

Tieto on suhteessa todellisuuteen, joka on enemmän kuin ihminen ja kuitenkin tieto on ihmisen subjektiivista toimintaa. Tieto on siis totuudellisuutta ja toimintaa yhtä aikaa. Mitä se on?

Vastaus on, että tieto on matkaa totuudessa, tai pyrkimystä totuudessa, ei niinkään pyrkimystä totuuteen.

Toisin sanoen: tieto on mukanaoloa, suostumista ja kannattelua. Tieto on aktiivista toimintaa, mutta emme me sitä omasta päästämme luo vaan tieto juuri on todellisuutta. Jos tieto on todellisuuden tavoittamista, niin silloin todellisuuden täytyy olla jotain sellaista minkä tietomme tavoittaa. Todellisuus on jotain samaa kuin tietomme, muutenhan mitään tietoa ei edes voisi olla.

Ihminen on mukana jossain itseään suuremmassa, jossa hän on osallinen, mutta ei sen keksijä ja luoja. Todellisuus on meistä riippumatta olemassa, eikä silti ole.

Korkein tieto ei silloin ole jokin määrätty lause vaan se on tieto itse, tiedon idea. Tiedon idea sisältää totuuden, hyvyyden ja kauneuden, kaikki kolme. Tieto on meille tavoite ja vaatimus, mutta myös hyvä kokemus.

Sanotaan, että absoluuttinen totuus on vaikeaa tai jopa mahdotonta, ja että totuudet ovat suhteellisia. Juuri näin asia ei nähdäkseni ole.

Totuus ei ole mikään määrätty väitelause maailmasta tai jokin oppi, vaan absoluuttinen totuus on totuus itse, siis totuuden idea. Absoluuttinen totuus on siten itse asiassa helppo asia. Suhteellinen totuus tarkoittaa juuri noita väitteitämme, jotka koskevat maailmaa, tai oppeja, joiden mukaan suuntaudumme. Ja ne ovat vaikeita asioita.

Suomen kielen idea siitä, että tieto on tie, on aika mainio juttu. Se ei tarkoita vain sitä, että olemme tiellä jonnekin ja että pyrimme jonnekin, vaan tie itse on se tieto. Mutta tie ei ole vain se kohta, jossa nyt satumme olemaan tiellä, vaan tiellä olo on aina suhteessa johonkin ulkopuoliseen. Tie ei ole tässä vaan tie vie jonnekin muualle. Tieto on sitä että olemme tässä ja siellä muualla, samaan aikaan.

Ylitajunta on tämä ihmisen suhde kokonaisuuteen, subjektiivinen ja objektiivinen yhtä aikaa.


Kirjoittaja on filosofi ja kirjailija, joka on kirjoittanut Steinerkasvatus-lehteen säännöllisesti vuodesta 2011 alkaen. Kirjoitus on julkaistu Steinerkasvatus 1-2/2017.

Eläkeläisen elämää

Kolumni: Rainer Wennström

Tätä lehteä lukiessani olen huomannut yhden puutteen. Se ei käsittele eläkeläisiä ollenkaan. Joku voi sanoa, että eihän se ole tämän lehden tehtävä, mutta näin voi ajatella asioita vain pintapuolisesti tarkasteleva. Asiaa pitää tarkastella lasten kannalta ja sehän juuri on tämän lehden tehtävä. Vielä keväällä koulun käytävillä kävelee opettaja, joka tietysti ekaluokkalaisten silmissä on vanha kuin mikä ja syksyllä häntä ei näy missään.

Mihin tämä opettaja on kadonnut? Nykyaikainen tiedostava lapsi voi ajatella, että onkohan musta aukko hänet nielaissut vai onko joutunut alkuräjähdyksen uhriksi. Tai ehkäpä on vielä niitä steinerkoululaisia, jotka uskovat lohikäärmeen nielaisseen hänet vatsaansa. Tällainen tietysti aiheuttaa ahdistusta ja lapsen opettajan tulee tietoisesti käsitellä tätä asiaa.

Tämä opettaja on vain jäänyt kotiin tai sitten muuttanut jonnekin. Lasten on helpompi ymmärtää se, että opettaja on jäänyt kotiin, koska sieltähän se aina aamuisin kouluunkin ilmestyi. Jos opettaja on muuttanut johonkin, pitää se tietysti selvittää, ettei asia jää epämääräiseksi. Opettaja on muuttanut vaikkapa Toholammille, joka on aivan eri asia kuin muuttaa Tohmajärvelle. Tohmajärvi on itäsuomessa lähellä Venäjän rajaa ja Toholampi taas Keski-Pohjanmaalla länsisuomessa. Viime aikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että itäsuomalaiset ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin vaikkapa englantilaiset ja italialaiset. Eihän englantilainenkaan tykkää siitä, että sitä luullaan italialaiseksi ja varmasti italialainen suuttuu tosissaan, jos sitä luullaan englantilaiseksi. Joten on tehtävä selvä ero Toholammin ja Tohmajärven välillä.

Mikä sitten on Keski-Pohjanmaa? Kun asioita ei tunneta, puhutaan yleisesti vain pohjanmaasta. Pohjanmaa jaetaan kuitenkin kolmeen osaan; Etelä- Keski- ja Pohjois-Pohjanmaahan. Etelä-Pohjanmaata kutsutaan myös puukkopohjanmaaksi. Nimitys tulee siitä, että aikaisemmin eteläpohjalaiset elämänahdistusta helpottaakseen puukottivat naapureitaan hengiltä. Keski-Pohjanmaalla ahdistusta purettiin paljon ympäristöystävällisemällä tavalla. Otettiin kantele esille ja soitettiin Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi tai soitettiin viululla Peltoniemen Hintriikin surumarssi. Tällainen tietysti piristi kovasti eikä tarvinnut tehdä ylimääräistä reissua Siperiaan. Pohjoispohjalaisista ei oikein ole tieteellisesti oikeaksi todistettuja historiallisia tietoja. Nykyään kuitenkin tiedetään, että niitä muuttaa sankoin joukoin töihin Ouluun ja Kempeleeseen high-tech-yrityksiin ja joku jopa pääministeriksi Helsinkiin.

Kun eläkeläinen on sitten muuttanut sinne Toholammille, hänelle järjestetään virkistystoimintaa niin kuin eläkeläisille kuuluu järjestää. Virkistystoiminta ei kuitenkaan ole täälläpäin sellaista kuin yleensä luullaan eli istutetaan eläkeläinen tuoliin ja ohjaajan käskystä eläkeläinen sitten nostaa ensin oikean käden ylös ja sitten vasemman ja tätä jatketaan niin kauan kunnes eläkeläinen on piristynyt. Ei, täällä se ei ole ollenkaan sitä. Kun eläkeläinen on muuttanut pienen kunnan pieneen syrjäiseen kylään, jossa on vain 20-30 asukasta tai eläkeläisen sinne muutettua 21-31 asukasta, hänet kutsutaan kyläkokoukseen. Kyläkokouksessa hänet eläkeläisen yllätykseksi valitaan kyläpäälliköksi ja hänelle jopa lahjoitetaan hieno polkupyörä.

Vaikka kylä on pieni, siellä olevat yritykset työllistävät pitkälle toista sataa ihmistä. Eihän tällainen ole mikään pieni juttu. Ajatellaanpa vaikka Helsingin seutua, jossa asuu noin miljoona ihmistä. Jos siellä työllistettäisiin suhteessa saman verran, olisi se noin viisi miljoonaa ihmistä. Kyllä siinä olisi Suomen työllisyysaste korjattu ja Sipilä saisi nukkua huolettomia yöunia. Rinteen täytyisi tietysti keksiä jotain uutta, millä haukkua hallitusta. Eläkeläinen on tietysti hyvin otettu tällaisen kylän kyläpäälliköksi pääsemisestä. Pian eläkeläiselle käy kuitenkin selväksi, ettei tämä olekaan mikään edustusvirka, jossa tarvitsee vain antaa haastatteluja paikallisille lehdille ja pitää silloin tällöin puhe kyläkokouksessa tai kunnantalolla.

Kokouksen jälkeen kyläläiset ilmoittavat kohteliaasti, mutta selväsanaisen tiukasti, että sillä sinun vanhalla Helkamallasi ei enää sitten kylillä ajeta eikä varsinkaan kirkonkylän reissuilla. Metsäteillä sillä voi kuitenkin vielä ajella. Kyläläiset ilmoittavat myös, että kyläpäällikön kiireisin tehtävä aluksi on hoitaa asiat niin, että läheiselle soidensuojelualueelle valmistuu kahden vuoden sisällä neljä kilometriä pitkä luontopolku pitkospuineen ja lintutorneineen. Kyllähän eläkeläinen heti tajuaa, että tämä ei ole mikään edustushomma. Ei ole mikään helppo juttu neuvotella pohjalaisen metsänomistajan kanssa luvasta rakentaa luontopolku hänen maittensa läpi. Tällaiset ihmiset voivat olla tarvittaessa tosi jääräpäitä, varsinkin kun tietävät, että vastaneuvottelija on tunnetusti luonnonsuojelijan maineessa.

Kun sitten viimein luvat on saatu, hankesuunnitelmat ja rahoitusarviot on tehty, tulee kunnalta soitto. Kunnan johto on lähdössä neuvottelemaan ministerin kanssa tehdashankkeen laajentamisesta eläkeläisen kotikylään ja kyläpäällikkö saa lähteä mukaan. Kyläpäällikkö on tietysti mielissään. Nyt pääsee edustamaan oikein ministeriöön, saa asua hotellissa ja syödä ravintolassa kunnon aterioita. Neuvottelut sujuvat hyvin ja rakennussuunnitelma pannaan vireille. Tehdas tarvitsee kuitenkin valmistuttuaan vuodessa tuotteisiinsa miljoona kiloa kauraa, joka pitää tuottaa valmistuvan tehtaan lähietäisyydeltä kuljetuskustannusten pienentämiseksi. Eläkeläisen ihmetellessä kauramäärän suuruutta, hänelle sanotaan, että sen järjestäminen on tässä kokonaishankkeessa juuri kyläpäällikön tehtävä. Eläkeläinen sai kyllä kyläläisiltä puoli hehtaaria peltoa euron vuosivuokralla omiin viljelytarpeisiinsa, mutta nopea laskenta osoittaa, ettei se riitä alkuunkaan miljoonan kaurakilon tuottamiseen.

Nyt eläkeläinen on tilanteessa, että aina puhelimen soidessa pelottaa vastata. Mistä sen enää tietää milloin puhelimen toisessa päässä on pääministeri pyytämässä mukaan vaikkapa Kiinan matkalle. Kokemuksesta viisastuneena eläkeläinen aikoo siitä ehdottomasti kieltäytyä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva steinerkoulun opettaja.