Koulun tehtävänä on ihmisyyteen kasvu. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea kykyä kunnioittaa toisia ihmisiä, luontoa ja itseä. Ihmisenä kasvaminen on varsinaisten arvojen eli totuuden, kauneuden ja hyvyyden toteutumista. Steinerkoulun kehittämistyössä lähdetään siitä, että totuudellisuus, esteettisyys ja eettisyys ovat ihmisen sivistysominaisuuksia ja hyveitä, joita kasvatuksella ja opetuksella pyritään tietoisesti vahvistamaan.

Steinerkoulussa antiikin filosofian klassiset arvot totuus, kauneus ja hyvyys painottuvat eri-ikäisten opetuksessa. Erityisesti pienen lapsen kasvulle on tärkeää perusluottamuksen tunne ja kokemus siitä, että maailma on hyvä. Lapsuus on luontaisesti myös toiminnan, leikin ja tekemisen aikaa, ja nimenomaan teoissa pyrimme hyvyyteen. Hyvyyteen kasvamisessa on suurelta osin kyse toisten huomioimisesta, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisista kyvyistä ja teoista. Rudolf Steinerin^[1] mukaan hyvää voidaan tehdä aidosta rakkaudesta hyvää kohtaan. Alaluokkien oppilaille on tärkeätä saada vahva tuntuma maailman kauneudesta, siksi opetussuunnitelmassa ja menetelmissä korostuu taide. Erityisesti murrosiästä alkaen voimistuu omakohtainen ajattelu, joten yläluokkien pyrkimyksenä on painottaa erityisesti totuudellisuutta, arvostelukyvyn kehitystä ja ajattelun johdonmukaisuutta.

Steinerpedagogisessa kasvatustraditiossa korostuu moraalisen hyveen kehittäminen kasvatuksen tärkeimpänä tehtävänä. Taloudellisen ja mitattavan tehokkuuden sijaan kasvatus ja opetus suunnitellaan edistämään moraalisuuden ja oikeudenmukaisuuden hyveitä.

Steinerkoulu on kasvatusyhteisö ja arvoyhteisö. Kasvatus on prosessi, jolla on suunta ja päämääriä. Näiden päämäärien arvioiminen nähdään oppivassa yhteisössä jatkuvana filosofisena tehtävänä. Varsinaiset arvot totuus, kauneus ja hyvyys ovat filosofiaa. Esimerkiksi kauneutta ei tulkita vain sopimuksenvaraiseksi asiaksi eli subjektiiviseksi mielipiteeksi. Kauneudentaju on ihmisen olemukseen olennaisesti kuuluva ominaisuus, ja pedagogiikassa sen vaikutukset näkyvät taiteen merkityksellisyytenä. Toisin sanoen taiteen avulla kehittyy kauneusaisti ja korkeampi rakkauden taju.^[2]

Koulun tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Kasvatuksen ja opetuksen päämääränä on hyvä elämä. Hyvän elämän voi määritellä vain arvojen kautta. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyyteen kasvaminen eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Eettinen yhteisöön kasvun ulottuvuus on siis välttämätön osa omaksi itseksi kasvamisessa eli yksilöllistymisessä.

Steinerkoulun olemassaolo itsessään on ruohonjuuritason kansalaisaktiivisuutta. Myös koulun ensisijaisena pyrkimyksenä on synnyttää aktiivista toimijuutta ja tulevaisuuden maailman rakentajia, eikä pelkästään järjestelmään sopeutujia ja vallitseviin oloihin mukautujia. Kasvatus ja opetustyö ovat yhteiskunnallista toimintaa, jonka tavoitteena on vastuullinen osallisuus.

Opetus on oppilaita uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Koulu ei pyri välittämään tiettyä maailmankatsomusta oppilaille. Tärkeää on, että kukin oppilas tulee omaksi itsekseen ja luo itse oman ihmiskäsityksensä ja maailmankuvansa. Toisaalta kasvatuksen idean mukaista on myös, että nuorten ihmis- ja maailmankäsityksestä kehittyy eettinen eli toiset ihmiset ja luonnon huomioon ottava.

Rudolf Steiner katsoi, että luonnontieteen todellisuutta tulee täydentää sellaisella hengentieteellä, jossa otetaan huomioon ihmisen ja maailman sielullinen (tajuinen) ja henkinen (itsetajuinen) puoli. Steiner otti käyttöön jo 1800-luvun alkupuolella esiintyneen antroposofia-sanan (viisaus ihmisyydestä). Antroposofia on tietoteoreettisena ja ihmiskäsityksellisenä perustana steinerpedagogiikassa, vaikka sen sisältöjä ei opeteta koulussa^[3]. Antroposofiaa sovelletaan steinerkouluissa opettajan yksityisenä ja kollegiaalisena itsekasvatusvälineenä. Steiner^[4] kuvasi antroposofian ja steinerpedagogiikan suhteen puheessaan ensimmäisen steinerkoulun alkamisen yhteydessä:

”Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä, että tekisimme tästä koulusta yhtä määrättyä filosofiaa edustavan koulun, tai että me takoisimme lasten päihin antroposofiaa tai jotain muita dogmeja. Se ei ole aikomuksenamme. Jokainen, joka väittää meidän yrittävän opettaa lapsille antroposofista vakaumusta, erehtyy. Sitä vastoin pyrimme kehittämään kasvatustaidetta sen pohjalta, mitä antroposofia meille itsellemme merkitsee. Pyrimme löytämään henkisestä ymmärtämisestä kasvatuksellisen ”miten”, emme suinkaan täyttämään lasten päitä omilla mielipiteillämme. Me uskomme kuitenkin hengentieteen eroavan muista tieteistä siinä, että se ottaa huomioon koko persoonan lisäämällä ihmisten taitoja kaikilla alueilla, mutta ennen kaikkea ihmisluonnon huomioonottamisessa. Tähän ”miten” -puoleen kiinnitämme huomiomme, emme niinkään siihen ”mitä” lapsille opetetaan. ”Mitä” on riippuvainen sosiaalisista välttämättömyyksistä; meidän on mitä suurimmalla kiinnostuksella johdettava se siitä, mitä luemme ympäristöstämme, mitä ihmisen on tiedettävä ja taidettava, jotta hän voi täyttää paikkansa omassa ajassaan pystyvänä yksilönä. ”Miten” taas, miten opetamme lapsille jotain, voi nousta ainoastaan perinpohjaisesta, syvällisestä ja rakkaudellisesta ihmisolemuksen ymmärtämisestä. Tämän ajatuksen on tarkoitus toimia ja vallita meidän Waldorf-koulussamme.” ^[5]

^[1] (1979, 109–113; 1988a, 13)

^[2] (Steiner 1988a, 1988b, ks. myös Paalasmaa 2009, 2014, Skinnari 2004.)

^[3] (Rawson & Richter 2003)

^[4] (1996b)

^[5] (ks. myös Rawson & Richter 2003, 22)