16. Hyvinvointivaltio

Mitä tarkoitetaan hyvinvointivaltiolla?

​Hyvinvointivaltion syntyä ja rakennetta tutkiva sosiaalipolitiikka määrittelee hyvinvoinnin kansalaisten elämänlaadun turvaamiseksi kaikissa elämäntilanteissa. Määrittelystä seuraa se, että valtion tarjoaman sosiaaliturvhyvinvoinnin-osatekijat-taitto.pngan tulee olla niin laajaa ja kattavaa, että sen varassa elävä kansalainen selviää jokapäiväisistä menoistaan, kykenee harrastamaan ja pysyy yhteiskunnan jäsenenä. Pyrkimys perustuu ajatuksen, jonka mukaan ihmisen elämänlaatu koostuu taloudellisesta hyvinvoinnista, ystävyyssuhteista ja itsensä toteuttamisen mahdollisuudesta.

Hyvinvointivaltio on valtio, jossa valtio huolehtii näistä kolmesta ihmisen elämänlaadun perustekijöistä, esimerkiksi vanhuuden, työttömyyden, tapaturman tai läheisen kuoleman sattuessa. Joidenkin mielestä hyvinvointivaltion sijasta pitäisi puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, koska käsitteen arvostelijoiden mielestä (hyvinvointi)valtio holhoaa ja passivoi kansalaisiaan. Kritiikkiin sisältyy myös ajatus, että tulevaisuudessa niin sanottu kolmas sektori eli kansalaisyhteiskunnan eri toimijat osallistuvat nykyistä enemmän hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen tuottamiseen.

shutterstock_3261744_hyvinv_p.jpgHyvinvointivaltion taustalla oleva ihmiskäsitys painottaa sitä, että ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus. Kotona asuvalla huonokuntoiselle eläkeläiselle ei riitä se, että lähihoitaja käy aika ajoin mittaamassa hänen verensokerin tai ateriapalvelu tuo kolme kertaa viikossa ruoan. Se lisäksi hän kaipaa pitempiaikaista ja pysyvämpää seuraa, jotta hän ei tuntisi itseään yksinäiseksi ja hylätyksi. Jos taas hänen asumisensa kotona käy mahdottomaksi, on kunnan tarjottava hänelle laitospaikka. Voidakseen hyvin ihmisen tulee olla siis ruumiin ja hengen puolesta terve, häntä pitää kuunnella ja yhteiskunnan tulee auttaa häntä tilanteissa, joissa hänen omat voimansa eivät enää riitä.

Hyvinvointivaltion ideaalimallit

Sosiaalipolitiikan tutkijat jakavat hyvinvointivaltiot kolmeen ideaalityyppiin: institutionaaliseen, residuaaliseen ja korporatiiviseen. Mallit poikkeavat toisistaan tausta-aatteen, ihmiskuvan ja kaikille tarjottavien etuuksien laajuuden suhteen. Ne ovat teoreettisia yleistyksiä, joihin kunkin maan konkreettista hyvinvointivaltion sisältöä verrataan.


hyvinvointivaltion-ideaalimallit-800x600.png

Institutionaalinen malli

Suomen hyvinvointivaltiomallia on kutsuttu institutionaaliseksi, joissakin yhteyksissä myös pohjoismaalaiseksi tai universaaliksi malliksi. Suomessa ihmisten sosiaaliturvasta vastaavat valtion laitokset eli instituutiot. Esimerkiksi kunnan velvollisuutena on järjestää samantasoinen perusopetus kaikille kuntalaisille. Universaalilla tarkoitetaan sitä, että valtion tarjoama sosiaaliturva on pääsääntöisesti maksutonta ja se tarjotaan kaikille kansalaisille asuinpaikkaan, sukupuoleen, ikään tai varallisuuteen katsomatta. Esimerkiksi kaikilla kansalaisilla on oikeus lähes maksuttomaan perus- ja erikoissairaanhoitoon kaikkialla Suomessa.

Pohjoismaalaiseksi mallin tekee se, että se on käytössä kaikissa pohjoismaissa. Mallin tausta aate on sosialidemokratia, Suomessa sosialidemokratian ohella myös maalaisliittolainen alkiolaisuus ja reformistinen kommunismi. Tasa-arvo ja yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen elämässä kaikille kansalaisille perhetaustasta riippumatta on mallin keskeisiä aatteellisia lähtökohtia. Sosiaaliturvan kustannukset katetaan verovaroin. Ajatuksena on että ne jotka omistavat ja ansaitsevan enemmän osallistuvat suuremmalla panoksella hyvinvointivaltion rahoittamiseen kuin varattomat ja pienituloiset.

Residuaalinen malli

shutterstock_1361067_koyha_new_york_p.jpgResiduaalinen eli pohjoisamerikkalainen malli on institutionaalisen mallin vastakohta. Sana residuaalinen viittaa siihen, että valtiollisen sosiaalipolitiikan kohteena ovat tietyt “jäännös” väestöryhmät. Esimerkiksi Yhdysvalloissa osavaltiot ja liittovaltio avustavat verovaroin tiettyjä kohderyhmiä, kuten työttömiä, sotaveteraaneja, suurperheitä, varattomia tai köyhiä eläkeläisiä.

Pääsääntöisesti “tavalliset” kansalaiset huolehtivat sosiaaliturvastaan itse ostamalla yksityisiltä vakuutusyhtiöiltä erilaisia vakuutuksia, esimerkiksi sairauden varalta. Sosiaaliturva kustannetaan siis yksityisille vakuutusyhtiöille maksettavilla vakuutusmaksuilla. Joissakin tapauksissa suuret työnantajat kustantavat työntekijöilleen vakuutusturvan. Mallin tausta-aatteena ovat liberalismi ja konservatismi. Yrittäjyyttä ja yksilön vastuuta korostetaan. Jokainen on itse viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Valtion sijasta hädän hetkellä tukeudutaan perheen, suvun tai oman uskonnollisen yhteisön apuun.

Korporatiivinen malli

Korporatiiviivinen eli mannereurooppalainen malli on käytössä esimerkiksi Saksassa, jossa kansalaisten sosiaaliturva perustuu pääasiassa työsuhteeseen. Esimerkiksi työttömyys- ja eläketurvan vakuutusmaksut kerätään työntekijöiltä ja työnantajilta. Järjestelmä luotiin jo 1880-luvulla, jolloin säädettiin Saksan keisarikunnassa edellä mainittu sosiaalilainsäädäntö.

shutterstock_190415273_Martin_ Schulz_saksa_TomaszBidermann_p.jpgKoska järjestelmä perustuu lainsäädännön lisäksi työsuhteeseen ja työmarkkinajärjestöjen keskinäisiin sopimuksiin puhutaan korporatiivisesta eli etujärjestö vetoisesta järjestelmästä. Järjestelmälle on ominaista niin sanottu ansaintaperiaate, mistä syystä sitä kutsutaan myös suoritusperustaiseksi hyvinvointivaltioksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että etuuden taso, esimerkiksi työttömyysturvan määrä, määräytyy palkan suuruuden ja maksetun työttömyysvakuutusmaksun mukaan. Järjestelmän tausta-aatteena on kristillinen konservatismi ja sosiaalidemokratia. Saksassa vahva katolinen kirkko on aina korostanut yhteisön ja perheen merkitystä. Yhteisöllä on sen mukaan velvollisuus auttaa yksilö tämän hädässä ja tukea perheitä, jotta nämä pystyisivät auttamaan jäseniään. Sosiaalidemokratia taas on korostanut yhteiskunnallisten ongelmien yksilöstä riippumatonta luonnetta ja yhteiskunnan vastuuta jäsenistään.

Konservatiivinen malli

Eräät sosiaalipolitiikan tutkijat ovat halunneet erottaa korporatiivisesta, mannereurooppalaisesta mallista vielä välimerenmaiden mallin eli konservatiivisen tai perifeerisen mallin. Tyypillistä tämän mallin hyvinvointivaltiolle on, jos hyvinvointivaltiosta enää voidaan puhua, sosiaaliturvan alhainen taso ja perheen sekä kirkon keskeinen rooli hyvinvointipalveluiden tuottajana. Esimerkkimaina on käytetty Espanjaa ja Kreikkaa.

Jokaisessa hyvinvointivaltio mallissa on epäilemättä jotain hyvää ja jotain huonoa, Pohjoismaalaista institutionaalista mallia on moitittu siitä, että se passivoi yksilöä. Sen hyvänä puolena on taas pidetty sitä, että se edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa ja lisää yhteiskunnan kiinteyttä. Pohjoisamerikkalaisen mallin hyvänä puolena on pidetty sitä, että se korostaa vapauden ja vastuun keskinäistä riippuvuutta. Sen huonona puolena on taas pidetty sitä, että todellisuudessa sen lupaama vapaus on hyvätuloisten vapautta valita itselleen muita parempaa terveydenhoitoa ja koulutusta. Korporatiivisen mallin hyvänä puolena on taas pidetty yksilöä hyödyttävän ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnan vastuuta korostavan välittämisen periaatteen yhdistämistä. Jos kohta mallia on arvosteltu siitä, että se tukee vallitsevaa sukupuolijärjestelmää, koska naisten osuus työelämässä oli varsinkin aikaisemmin Saksassa alhaisemmalla tasolla kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.
sosiaalipolitiikan-ihmiskuva-taitto.png

Hyvinvointivaltion tulevaisuus

Lehtikuva_Helsinkimissio.jpgSuomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus kuvataan nykyään melko synkäksi. Mielipidekyselyissä kansalaiset arvostavat hyvinvointipalveluja, mutta talouden asettamat reunaehdot ovat viime vuosina tiukentuneet.

Synkille tulevaisuuden näkymille on useita syitä, joista merkittävin on yleinen taloudellinen globalisaatio. Suomalaisyritykset voivat tällä hetkellä melko vapaasti valita, mihin valtioihin ne siirtävät tuotantoaan ja muita toimintojaan. Suomen kannalta tämä on näkynyt esimerkiksi paperi- ja elektroniikkateollisuuden siirtymisenä halvemman verotuksen ja -työvoiman maihin.

Vuonna 2008 alkanut maailmantalouden laskukausi ja yleinen talouden globalisaatio ovat pienentäneet val­ti­on yhteisövero­tu­lo­ja eli yritysten Suomeen maksamia veroja. Valtion verotulot ovat vähentyneet myös harjoitetun talouspolitiikan seurauksena: palkansaajien ostovoimaa on lisätty keventämällä verotusta aina 1990-luvun alun lamasta lähtien.

Vero­tu­lo­jen pie­ne­ne­mi­nen aset­taa voi­mak­kai­ta pai­nei­ta jul­ki­sen sek­to­rin eli val­ti­on- ja kun­tien hal­lin­non kar­si­mi­sel­le, esi­merk­ke­jä teh­dyis­tä toi­mis­ta ovat ol­leet kun­tien mää­rän kar­si­mi­nen sekä edellisen ja nykyisen hallituksen toimet sosiaali- ja ter­veys­pal­ve­lu­jen uu­dis­ta­mi­seksi.

Mut­ta mikä pe­las­tai­si suo­ma­lai­sen hy­vin­voin­ti­val­ti­on? Riittääkö aloitettu sosiaali- ja terveydenhoidon uudistus kustannusten säätämiseksi vai aiheuttaako se lisäkustannuksia. Johtaako julkisen terveydenhuollon avaaminen kilpailulle parempaan hoitoon vai hoidan tuotteistamiseen, yritysten keskittymiseen ja kansainvälisten terveysalan suuryritysten rantautumiseen Suomeen.

Pitäisikö kansalaisen vastuuta lisätä omasta elämästään ja karsia etuisuuksia tai muuttaa niitä tarveharkintaisiksi vai pitäisikö päinvastoin korostaan ongelmien yhteiskunnallista luonnetta ja toteuttaa kaikille maksettava perustulouudistus. Tulisiko kansainvälistä kilpailua ja globalisaatiota lisätä entisestään vai pitäisikö sitä jollakin tavoin Yhdistyneiden kansakunnan tai Euroopan unionin toimesta rajoittaa. Nämä kaik­ki ky­sy­myk­set ovat niin sa­not­tu­ja po­liit­ti­sia ky­sy­myk­siä. Toi­sin sa­no­en suo­ma­lai­sen hy­vin­voin­ti­val­ti­on tu­le­vai­suus ei ole pel­käs­tään ta­lou­del­li­nen, vaan myös po­liit­ti­nen ky­sy­mys.

Eräiden tutkijoiden mukaan Suomalainen hyvinvointivaltio on muuttunut kilpailuvaltioksi, jossa globalisaation paineessa valtiovallan tärkeimmäksi tehtäväksi on tullut suomalaisten vientiyritysten kilpailukyvystä huolehtiminen. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltio ajatteluun kuuluneet täystyöllisyyden tavoittelu, naisten työelämään osallistumisen tukeminen, kansalaisten koulutusmahdollisuuksien edistäminen ja työnantajien ja työntekijöiden tasaveroiseen neuvottelujärjestelmään tukeutuminen ovat jääneet yhteiskunnallisessa keskustelussa taka-alalle.