12. Suomi on suomaa

Suo on suokasvien aikaansaannos

Mistä tietää seisovansa suolla? Ellei tilanne ole muutenkin selvä, asian voi selvittää puisella kepillä. Jos sen saa ongelmitta työnnettyä maahan vähintään 20 cm syvyydeltä, kyseessä on varmasti suo. Jalkojen alla on pehmeää turvetta. Suon voisi määritellä niin, että se on kostea, turvetta muodostava ekosysteemi. Turvetta syntyy, kun viileän kosteassa, vähähappisessa maassa hajotustoiminta on hidasta. Tällöin kasvien, erityisesti rahkasammalien, kuolleet tyviosat eivät maadu kokonaan. Hajoamaton kasviaines muodostaa ajan mittaan paksunevan turvekerroksen. Näin suokasvillisuus vähitellen tekee itse oman kasvupaikkansa.

Suomi on pinnanmuodoiltaan suhteellisen tasainen maa, jonka ilmasto on viileän kostea. Vettä sataa enemmän kuin haihtuu. Lisäksi Suomessa on viimeisen jääkauden jäljiltä paljon erikokoisia altaita ja painanteita, joihin vettä ja kosteutta voi kertyä. Näistä syistä Suomessa on paljon soita, liki kolmannes maa-alasta. Tuolla soiden osuudella Suomi on maailman soisin maa.Umpeenkasvu.JPG

Suomen suot syntyvät kolmella eri tavalla. Järvien umpeenkasvaessa suokasvillisuus leviää vähitellen reunoilta alkaen. Kirkasvetisissä järvissä umpeenkasvu voi olla pohjanmyötäistä, jolloin runsastuva vesikasvillisuus vaihtuu suokasveiksi. Tummavetisissä järvissä valo ei pääse järven pohjaan asti, joten pohjalla ei ole kasvejakaan. Järvi voi silti kasvaa umpeen siten, että reunoilla kasvavat rahkasammalet alkavat levittäytyä pinnanmyötäisesti järven keskustaa kohti.

Myös metsämaa voi joskus muuttua suoksi. Kosteissa painanteissa, joissa pohjavesi yltää lähelle maan pintaa, rahkasammalet ja muut suokasvit alkavat vallata alaa. Niistä muodostuva turve tukahduttaa metsäkasvit alleen, ja painanteesta alkanut soistuma leviää hitaasti korkeammalle.

Kolmas suon syntytapa on merestä kohoavan maan soistuminen. Jääkauden aikana mannerjäämassa painoi kallioperää alaspäin. Jäätikön sulettua maa on noussut takaisin, ja tuo kohoaminen jatkuu edelleen. Nopeinta maankohoaminen on Pohjanlahden rannikolla, noin 8 mm vuodessa. Kun uutta, kosteaa maata paljastuu meren rannoilla, se usein soistuu.

Suo on kasveille haastava ekosysteemi

Soilla on yleensä silmämääräisesti katsottuna vähemmän kasveja kuin metsissä. Lajeja voi olla paljonkin, mutta ne ovat suurelta osin pieniä sammalia ja matalia saroja, ruohoja ja varpuja. Etenkään kosteimmilla soilla suurikokoisemmat puut ja pensaat eivät menesty.

Kasvien elämää vaikeuttavat suolla monet tekijät. Pitkälehtikihokki.JPGVetisessä ympäristössä hapesta on pulaa, mistä erityisesti kasvien juuristot voivat kärsiä. Hapen niukkuuden vuoksi hajotustoiminta on hidasta, joten kuolleesta kasviaineksesta ei vapaudu ravinteita kasvien käyttöön. Ravinteet ovat sitoutuneena turpeeseen. Turve itsessään on hapanta, mikä myös vaikeuttaa kasvien ravinteiden saantia. Märässä ympäristössä myös talvinen jäätyminen tuo omat vaikeutensa. Vesi laajenee jäätyessään, jolloin märkä turve liikkuu ja rikkoo kasvien juuria ja maavarsia. Tämä haittaa erityisesti suurikokoisia kasveja, joiden juuristot syvemmällä. Niitä haittaa myös se, että turpeen eristäessä lämpöä tehokkaasti jäätynyt suo sulaa keväällä hitaasti.
Suokasveja3.png
Soilla elää vedenpinnan korkeuden suhteen eri tavoin sopeutuneita kasvilajeja. Kuivimmilla mätäspinnoilla kasvuolot voivat muistuttaa metsien olosuhteita. Niillä kasvaa usein pitkiä maavarsia muodostavia saroja ja varpuja. Esimerkiksi suokukka, suopursu ja tupasvilla ovat tyypillisiä mätäspintojen lajeja. Hiukan kosteampaa, 5-20 cm korkeudella vedenpinnasta olevaa suon tasoa kutsutaan välipinnaksi. Siinä ravinteiden saanti on helpompaa, mutta kasveja haittaa märkyys ja vedenpinnan vaihtelu. Välipinnan kasvilajeja ovat esimerkiksi karpalo ja monet pienikokoiset sarat, kuten riippasara. Rimpipinnaksi kutsutaan kaikkein märintä suon tasoa. Siinä kasvaa pääasiassa lähes kokonaan veden peitossa kasvavia rahkasammallajeja. Myös jotkut ruohot ja sarat ovat sopeutuneet kasvamaan märillä rimpipinnoilla. Tällainen laji on esimerkiksi raate.

Metsäisiä soita

Soista voidaan erottaa kasvillisuuden perusteella erilaisia tyyppejä, aivan kuten metsistäkin. Eri suotyyppien taustalla ovat erilaiset kasvupaikkatekijät, kuten ravinteiden määrä, vedenpinnan korkeus ja turvekerroksen paksuus. Soiden tyypittelyssä tutkitaan koko kasvillisuutta aina puustosta sammaliin.

BI8_korpi_liesjarvenkansallipuisto_oharma_1657.jpg​Korvet ovat ohutturpeisia, puustoisia soita, joissa runsaimpana puulajina kasvaa kuusi. Myös koivut ja pajut sekä eteläisessä Suomessa tervaleppä ovat tavallisia korpien puita. Kenttäkerroksessa kasvavat tuoreiden kangasmetsien lajit, kuten mustikka ja metsätähti. Suokasveista sarat ovat korvissa yleisiä. Pohjakerroksesta voi löytää erilaisia rahkasammalia, kynsisammalia ja korpikarhunsammalta. Kasvit saavat ravinteita turpeen alla olevasta maasta, joten kasvillisuus voi olla rehevää.

BI8_rame_oharma_8621.jpg

Jos puustoisen suon pääpuulajina on mänty, kyseessä on räme. Rämeet ovat paksuturpeisia soita, joissa ravinteita on kasvien saatavilla vähemmän kuin korvessa. Puustossa on vain vähän lajeja. Männyn lisäksi hieskoivua ja kuusta esiintyy. Kenttäkerroksessa ovat näkyvimpiä isokokoiset varvut, kuten vaivaiskoivu, juolukka, suopursu ja suokukka. Ruohovartisista kasveista esimerkiksi suomuurain ja tupasvilla ovat tyypillisiä rämeille. Pohjakerrosta peittää kauttaaltaan rahkasammalmatto.

Nevat, letot ja luhdat

Nevat ovat niukkaravinteisia avosoita. neva.jpg Jos puita kasvaa lainkaan, ne ovat useimmiten kituliaita mäntyjä. Kostean rahkasammalmaton päälle kohoaa erilaisia saroja, kuten mutasara ja riippasara. Korkeammilla mätäspinnoilla kasvaa rämeiden lajeja. Nevoista, kuten muistakin suotyypeistä, voidaan erottaa lukuisia alatyyppejä. Osa nevoista on hyvin vetisiä ja upottavia, toiset kuivempia. Toisilla nevoilla ravinteita tulee ympäristöstä ja pohjamaasta, jolloin esimerkiksi isokokoisia saroja esiintyy runsaasti. Karuimmilla nevoilla ravinteita tulee vain sadevedestä.

Letot ovat runsasravinteisia soita. Niitä esiintyy vain alueilla, joilla maaperässä on kalkkia. Osa letoista on puustoisia, kuten korvet ja rämeet, osa nevojen tapaisia avosoita. Usein suon tunnistaminen letoksi edellyttää kasvilajien tarkkaa tutkimista. Lettosoilla tavataan monia ravinteisuudeltaan vaativia, usein harvinaisia lajeja, jotka eivät muilla soilla menesty. Esimerkiksi orkideansukuisia kämmeköitä tavataan erityisesti letoilla. Tavallisista metsäkasveistamme esimerkiksi kataja ja karhunputki kertovat suolla kasvaessaan, että ravinteita on runsaasti.

BI8__kataja_lettomaisuus_viiankiaapaoharma_8583.jpg

Lettosuot ovat maassamme harvinaisia. Etelä-Suomessa niitä ei ole juuri lainkaan, ja Pohjois-Suomessakin alle 2 % suoalasta. Kalkkipitoista maaperää ei graniittisen kallioperämme päällä ole kuin paikoitellen. Lisäksi vähistä lettosoistamme suurin osa on kuivattu pelloiksi.

Monien järvien ja lampien rannat ovat soistuneita. Tällaista rannan soistumaa, johon viereisessä lainehtiva pintavesi tuo lisää ravinteita, kutsutaan luhdaksi. Sille tyypillistä on, että suokasvien joukossa on runsaasti matalilta rannoilta tuttuja vesi- ja rantakasveja, sekä paljon suurikokoisia saroja.

Kuvassa nevaa ja rämettä

suo_tehtava.JPG

1= neva-avosuota, 2=räme (mäntyvaltaista suota), 3=mänty, 4=turve-maalajia. Koska suon keskiosat ovat reunoja ylempänä, kyse on koho- eli keidassuosta.

Soiden luokitus pinnanmuotojen mukaan

BI3_suot.png.jpgSuot luokitellaan pinnanmuotojen mukaan kolmeen suotyyppiin.

Koho -eli keidassuossa suon keskiosa on reunoja korkeammalla. Monet Etelä-Suomen suot ovat kohosoita.

Aapasuossa suon keskiosa on reunoja alempana. Suon keskiosaan valuu ravinteikkaita sadevesiä. Aapasuot ovatkin kasvillisuudeltaan kohosoita rikkaampia. Aapasoita on paljon Keski- ja Pohjois-Suomessa.

Tunturi-Lapissa on palsasoita. Niissä on ikiroutaisia turvekumpuja. Ikirouta tarkoittaa jäätä, joka ei sula edes kesällä.

Suo eläinten elinympäristönä

shutterstock_74730130_sisilisko_p.jpgRavinteiden vähyyden vuoksi soilla on vähän kasvilajeja. Tämä vaikuttaa edelleen kasvinsyöjien vähäiseen määrään ja petojen määrään. Suon ekosysteemi on niukka lajimäärien suhteen, mutta tiettyjen lajien yksilömäärät ovat paikoitellen suuret.

Suon ravintoketjut jäävät lyhyiksi ja ravintoverkot yksinkertaisemmiksi kuin metsien ravintoverkot.


Soiden linnusto

BI8_liro_oharma_8505.jpgSuon lintulajisto muotoutuu sen mukaan, onko suo metsäinen vai aukea suo. Kuusivaltaisilla korpisoilla elää tuoreen kangasmetsän lintulajeja, kuten pajulintu ja peippo. Lahopuihin saavat pesäkoloja tiaiset ja kirjosieppo. Puustoisista soista rämeet eivät houkuttele lintuja. Ne ovat korpisoita avoimempia ja niillä tavallisin lintulaji on metsäkirvinen. Lapin rämeillä yleisiä lintuja ovat riekot. Petolinnuista rämeellä voi tavata kalasääsken, joka tekee pesäpuunsa männyn latvasta saalistusreissuja läheisille järville ja lammille.

Rikkain lintulajisto on Pohjois-Suomen aukeilla nevoilla. Vetisillä nevoilla hyönteisiä ja muita selkärangattomia eläimiä riittää ravinnoksi yllin kyllin. Lammissa viihtyy metsähanhia, laulujoutsenia ja sorsia. Runsaimmin avosoilla on kahlaajia, jotka nappaavat pitkällä nokallaan selkärangattomia eläimiä matalista rantavesistä. Lirot ja taivaanvuohet tunnistetaan parhaiten äänistään. Suokukkokoiraat värittävät keväällä suoekosysteemejä koreilla soidinasuillaan.

Kurki on soidemme näyttävimpiä lintuja. Keväällä kurkiauroja voi nähdä eri puolilla Suomea, sillä laji pesii soiden lisäksi jo merenlahtien ja järvien ruoikoissa. Kurkien äänet kaikuvat keväisin ja syksyisin muuttomatkoilla auroissa ja niitä kuulee pesimäalueilla koko kesän ajan. Kurkien soidinmenot ovat oikea luonnonnäytelmä. Kurjet pyörähtelevät, hypähtelevät ja hulmauttelevat tuuheaa pyrstöröyhelöään. Levällään olevat isot siivet antavat ylvään vaikutelman lintujen kävellessä uhkaustarkoituksissa toisiaan kohden. Kanta on kasvanut siinä määrin, että loppukesällä muuttomatkoilla pysähtyvät kurkiparvet voivat aiheuttaa jopa vahinkoa viljapelloilla. Kesällä ne ovat saaneet soilta monenlaista ravintoa: hyönteisiä ja niiden toukkia, sammakoita, etanoita ja pikkujyrsijöitä. Keväällä ravintokohteissa on ollut tyytyminen talven yli säilyneisiin karpaloihin ja variksenmarjoihin.

Soiden selkärangattomat ja niiden saalistajat

Verta imevät hyönteiset, hyttyset ja mäkärät koettelevat suolla kulkijoita kesällä. Muista selkärangattomista eläimistä suolla voi nähdä runsaasti myös perhosia. Perhostoukat saavat ravintoa varpukasvien lehdistä. Esimerkiksi suokeltaperhosen toukka syö juolukan lehtiä ja aikuiset yksilöt saavat varpujen kukista mettä ja vievät samalla siitepölyä eteenpäin.

BI8_vaaksiainen_oharma_8265.jpg


Hyönteisiä käyttävät lintujen lisäksi ravintonaan sammakot ja sisiliskot. Sammakot tarvitsevat märkiä soita kutupaikoiksi. Sisiliskot ovat yleisiä avoimien soiden kuivilla varvikoilla ja rämeillä. Soilla niitä näkee varsinkin aurinkoisilla mättäillä päivää paistattelemassa.

Ravintoketju

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämä lomake

Kirjoita oikeisiin kohtiin ravintoketjua.

liro, muuttohaukka, vaaksiainen

suon kasvi --> --> -->

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämä lomake

Soiden nisäkkäät

karhu_sneuvonen.jpgNisäkkäitä soilla liikkuu varsin vähän. Pienistä nisäkkäistä suolla elää myyriä ja päästäisiä. Myyriä saalistavat niin kärpät kuin kyyt ja rantakäärmeet.

Suurimmat soilla liikkuvat nisäkkäät ovat hirvi, metsäpeura ja poro. Hirven elinympäristö vaihtelee vuoden mittaan ja kesällä ne oleilevat mielellään juuri soilla ja liikkuvat syksyn aikana talvilaidunalueilleen.

Suurpedoista ahma, susi ja karhu liikkuvat Itä- ja Pohjois-Suomen soilla. Karhu käy suolla loppukesällä hillansyönnissä. Sudet kulkevat matkoillaan soiden läpi.