≡ Navigointi

9. Metsien uhanalaiset lajit

Uhanalaisuuden perusteita

BI8_naali_shutterstock_2290352_peda.jpgUhanalaisella lajilla tarkoitetaan lajia, joka on vaarassa kuolla sukupuuttoon tai hävitä joltakin alueelta. Ihminen on ollut aiheuttamassa suuren osan lajien sukupuutoista ja lisää monissa tapauksissa lajin uhanalaisuutta omilla toimillaan.

Esimerkiksi naalin kohtaloksi on koitunut kaunis turkki. Ihminen on turhamaisuudessaan romahduttanut naalikannat sukupuuton partaalle. Kesy ja utelias eläin on ollut turkismetsästäjille helppo saalis. Metsästys on esimerkki ihmisen välittömästä vaikutuksesta naalin uhanalaistumisessa. Ihminen aiheuttaa myös välillisesti naalin uhanalaistumiseen, sillä ilmastonmuutoksen myötä naalin elinalueet kaventuvat.

BI8_keltarihmakaapa_oharma_kuvia 043.jpgUhanalaisimpia ovat luonnontilaisten metsien lahopuustosta riippuvaiset eläimet, kasvit ja sienet.

Suomen kaikista uhanalaisista lajeista 36 % elää metsissä. Uhanalaisista metsälajeista yli 82 % elää vanhoissa kangasmetsissä ja lehdoissa. Eniten uhanalaisia lajeja on selkärangattomien ja sienten ryhmissä.

Kuva (vasemmalla): Keltarihmakääpä on erittäin uhanalainen kääpälaji.

Monet kovakuoriaiset esiintyvät ainoastaan vanhoissa kangasmetsissä. Vanhoissa lehdoissa on paljon tatteja, helttasieniä, kääväkkäitä ja kovakuoriaisia. Nuorissa lehdoissa on lisäksi paljon perhosia ja putkilokasveja. Paloalueilla ovat runsaimpina erilaiset hyönteiset: perhosia, kovakuoriaisia, pistiäisiä ja luteita.

Lajien uhanalaisuuden arviointi

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on määritellyt uhanalaisluokitukset. Luokitus jakaa eliöt ryhmiin häviämisvaaran mukaan (lyhenteet englanninkielen mukaan):
  • hävinneet (EX)
  • äärimmäisen uhanalaiset (CR)
  • erittäin uhanalaiset (EN)
  • vaarantuneet (VU)
  • silmällä pidettävät (NT)
  • elinvoimaiset (LC)
  • puutteellisesti tunnetut (DD)

Kukin luokka tarkoittaa tietyn suuruista todennäköisyyttä sille, että laji häviää Suomesta tai muulta tarkasteltavalta alueelta. Lajin uhanalaisuusluokitus perustuu levinneisyysalueen kokoon, populaation kokoon sekä populaatiokoon seurannassa selvitettyihin muutoksiin.

Uhanalaisuutta arvioitaessa arviointi toteutetaan hallinnollisin perustein rajattulla alueella. Tyypillisesti arviointi toteutetaan valtiokohtaisesti. Tästä johtuen laji voi olla tietyssä valtiossa esimerkiksi tehometsätalouden vuoksi häviämässä ja erittäin uhanalainen, mutta naapurivaltiossa se on runsaslukuinen ja elinvoimainen. Valtioiden sisällä uhanalaisuutta tarkastellaan alueellisesti, toisinaan hyvinkin pienillä alueilla. 

Arvioinnin myötä tehtävä luokitus on siis lajitason peruskatsaus luonnon tilaan. Se tuo esille myös ihmisen vastuuta luonnosta.

Uhanalaisuutta ei tule tulkita siten, että pelkästään harvinaisimmat ja varsinaisiin uhanalaisluokkiin kuuluvat lajit olisivat suojelun tarpeessa. Suojelutoimet auttavat myös niitä lajeja, jotka ovat nykyisellään elinvoimaisia ja runsaita.

Seuraavaksi tutustutaan metsäpeuran, naalin ja valkoselkätikan avulla siihen, miten uhanalaisuus voi muuttua.

Metsäpeura katosi ja palasi valtaamaan asemaansa takaisin

Metsäpeura on Suomessa arvioitu silmälläpidettäväksi lajiksi, eikä se enää kuulu varsinaisiin uhanalaisiin lajeihin. Metsäpeuran tarina on kuitenkin varsin mielenkiintoinen.

Vielä ennen 1800-lukua metsäpeuraa esiintyi laajalla alueella Suomessa aivan pohjoisimpia Lapin alueita lukuun ottamatta. Se oli tärkeä riistaeläin. Metsästyksen vuoksi metsäpeuran kanta väheni voimakkaasti 1800-luvun loppuun mennessä. Lopulta metsäpeura rauhoitettiin Suomessa vuonna 1913, kun se oli ehtinyt jo kadota maamme lajistosta.

BI8_metsapeura_kari_kemppainen_0302-S9SRz0GS-vastavalo-467063.jpg

Kymmenien vuosien poissaolon jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla  metsäpeuroja vaelsi Suomeen itärajan takaa silloisesta Neuvostoliitosta, mutta kannan elpyminen oli aluksi hidasta. Kuitenkin jo 1980-luvulla metsäpeuroja oli Suomessa jo yli 500 yksilöä. Metsäpeuroja siirrettiin aikanaan muutamia yksilöitä Suomenselän alueelle, jonne on muodostunut elinvoimainen pysyvä kanta.  Nykyisin metsäpeuroja elää Kainuussa, Suomenselällä ja Lieksan alueella. Siirtoistutukset ovat olleet varsin onnistuneita.

Ihminen on vuosisatojen aikana vaikuttanut voimakkaasti metsäpeuran esiintymiseen. Suomella on erityisasema metsäpeuran suojelussa, sillä lajia tavataan maailmanlaajuisesti nykyisin vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Metsäpeuran selviytymishistoria on perusesimerkki siitä, miten lajin luokittelu on muuttunut häviämisvaaran mukaan ja miten uhanalaisuutta tarkastellaan alueellisesti valtion sisällä. Tämänhetkisenä luokituksena on silmällä pidettävä, vaikka maailmanlaajuisesti levinneisyysalue ei ole laaja eivätkä yksilömäärät suuret.

Palaako naali enää?

BI8_naali_shutterstock_53967775_peda.jpgVielä sata vuotta sitten naali oli yleinen Lapissa. Metsästys oli kuitenkin 1900-luvun alussa niin voimakasta, että laji taantui nopeasti. Naali rauhoitettiin vuonna 1940. Pelkät rauhoittamistoimet eivät ole riittäneet elvyttämään lajin kantaa. Naalin uhanalaisluokitus on äärimmäisen uhanalainen ja se on Suomen uhanalaisin nisäkäs. 

Syitä sille, miksi laji ei ole elpynyt, on selvitetty monin tutkimuksin. Ilmaston lämpeneminen ei yksin riitä selittämään tilannetta. Myös tunturialueiden ravintotilanteen heikentymisen, perinnöllisen rappeutumisen ja lähisukulaisen ketun yleistymisen arvioidaan vaikuttavan kannan nykytilaan.  

Yhteispohjoismaisten selvitysten mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa elää yhteensä noin 200 naalia, joista suurin osa on Ruotsissa. Maamme pohjoisimmista kunnista on laskettu viime vuosina noin kymmenen naalia, jotka ovat todennäköisesti reissulaisia rajan takaa. Viimeisin pesintähavainto on Utsjoelta vuodelta 1996.

Valkoselkätikan rummutus kaikuu taas

BI8_valkoselkatikka_oharma_IMG_1128-2.jpgValkoselkätikan tilanne on luonut uskoa luonnonsuojelutöitä tekevien keskuuteen. Voitiinhan viimeisimmässä uhanalaisarvioinnissa luokitus vaihtaa äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi.

Kannassa tapahtuneet muutokset ovat määrällisesti huomattavat, kun vertaa pesimäaikaisten reviirien määrää:  1990-luvulla Suomessa oli alle 30 paria, vuodelta 2004 pesimäreviirejä oli vain 66, kun vuodelta 2009 niitä oli jo noin 160. Viime vuosiin nähden tilanne on pysynyt samoissa lukemissa; vuoden 2013 seurannoista löytyi 165 pesimäreviiriä. Kanta on kasvanut etenkin tikkojen elinympäristöjen suojelun ansiosta. Myös itärajan takaa on lentänyt lajikumppaneita maamme itä- ja kaakkoisosiin. Valkoselkätikan levittäytymisestä on havaintoja jo lännen suunnassa. Pesintöjä on varmistettu mm. Uudellamaalla. Kannan kasvua rajoittaa kuitenkin sopivien elinympäristöjen vähyys.

Suojelutoimista elinympäristöjen suojelu ja lahopuun lisääminen ovat ensiarvoisia, sillä valkoselkätikka etsii ravinnokseen varsinkin lahoissa lehtipuissa elävien hyönteisten toukkia. Myös vähäiset havupuiden raivaukset ovat osoittautuneet onnistuneiksi hoitotoimiksi. Metsiin on saatu puuston keskelle valkoselkätikan suosimia avoimia ja valoisia paikkoja. 

Valkoselkätikkojen esiintymisalueiden suojelu ja niillä toteutettavat hoitotoimet lisäävät monimuotoisuutta, sillä muutkin eläin- ja kasvilajit hyötyvät toimista. Elinympäristöissä lahopuun määrän lisääminen on parantanut esimerkiksi uhanalaisten kovakuoriaisten selviytymistä. 

Uhanalaisten lajien elinympäristöjen suojelu ja lainsäädäntö

BI8_suojelualuemerkki_oharma_DSC04243.jpgSuurin osa Suomen suojelluista metsistä on Pohjois-Suomessa, jossa sijaitsee laajat valtion erämaa-alueet ja useita suuria kansallispuistoja. Metsätalouden kannalta lähes puolet Pohjois-Suomen metsistä on huonotuottoisia kitu- ja joutomaita. Metsäelinympäristön muutokset ovat näissä vähäisiä ja lajistolle tästä on etua.

Etelä-Suomen metsät ovat maamme monimuotoisinta metsäluontoa ja ne ovat pääosin yksityisomistuksessa. Etelä-Suomessa metsätalouden vaikutus on huomattavan suurta mm. hakkuiden vuoksi. Alueet ovat myös pirstaloituneet entisestään metsäautoteiden sekä muun rakentamisen vuoksi ja lajeihin kohdistuvat uhat ovat näistäkin syistä suuremmat kuin Pohjois-Suomessa. Etelä-Suomen luonnonsuojelualueet ovatkin kuin pieniä saaria metsätalouden suuressa meressä.

Suomessa uhanalaisten lajien määrä on kasvanut nopeimmin erilaisissa perinneympäristöissä Etelä-Suomessa, esim. puustoisilla hakamailla ja laitumilla.

BI8_metsa_suojelualue_oharma_98A1481.jpgSuojeltuja metsiä on eteläisessä osassa maata prosentuaalisesti alle kaksi prosenttia, joka ei riitä hidastamaan useiden lajien uhanalaistumista. Suojellut alueet ovat verrattain pieniä ja vain murto-osa alueen metsistä on luonnontilaista suojeltua metsää. Näiden suojeltujen metsien ulkopuolella hakkuut kohdistuvat mm. vanhoihin kuusivaltaisiin metsiin. Erityisen uhanalaisia metsiä ovat reheväkasvuiset lehdot ja vanhat aarniometsät.

Suomessa luonnonsuojelua toteutetaan luonnonsuojelulainsäädännön avulla sekä EU:n luontodirektiivien myötä. Lisäksi metsälaissa on määritelty suojeltavia elinympäristöjä.

Riistaeläinten kohdalla metsästyslainsäädäntö rajoittaa metsästettävien lajien vähenemistä. Lajeja saa metsästää kestävän käytön periaatteen mukaisesti ja siten, että metsästys ei vaaranna riistaeläinkantoja.

Metsätaloudella on vaikutusta uhanalaisiin eliöihin

BI8_hakkuu_oharma_98A1765.jpgMetsätalouden hoitotoimet ja perinteisten maatalousympäristöjen muutokset ovat olleet keskeisiä syitä eliölajien vähenemiselle uhanalaisluokituksen eri tasoille.

Talousmetsässä puut korjataan pois ennen kuin ne kuolevat ja hajottajaeliöille ei jää hajotettavaa lahopuuta. Juuri lahopuun puuttuminen on keskeisin uhkatekijä selkärangattomille ja sienille.

Puulajisuhteiden erot luonnonmetsien ja talousmetsien välillä ovat suuret. Yhden tai kahden puulajin istutusmetsät ovat kaventaneet lajiston monimuotoisuutta voimakkaasti. Sekametsissä esimerkiksi haapa on keskeinen laji, sillä se antaa suojaa, ravintoa ja kasvupaikan eri lajeille.

Soita ja kosteita metsämaita on kuivattu ojituksilla pelloiksi maatalouden tarpeisiin jo satoja vuosia. Metsätalouden tehostamiseksi Suomessa soita ojitettiin metsiksi vauhdilla, 1950-1990 -luvuilla Etelä-Suomen soista puolet. Suoluonnon lajisto kärsi muutoksesta ja suunta talousmetsäksi ei vienyt kehitystä lajien monimuotoisuuden kannalta parempaan suuntaan.