Professori Anu Lahtisen puhe 5.12.2018

Hyvät kanssajuhlijat!

Sata vuotta sitten suurin osa Eurooppaa oli liekeissä, ja nuori Suomen valtio tempautui heti tähän suureen mullistukseen. Ensimmäisen maailmansodan myötä suuri osa vanhoja Euroopan mahtivaltioita mureni, ja monet uudet kansallisvaltiot näkivät päivänvalon. Monien uusien maiden alkutaival oli myös väkivaltainen. Venäjän ja Itävalta-Unkarin romahtavista keisarikunnista irtautui lukuisia pieniä valtioita, joissa syntyi sisäisiä yhteenottoja tai taisteluita naapurivaltoja vastaan.

Suomen ja sen asukkaiden olisi ollut hyvin vaikea pysyä täysin erillään näistä valtavista mullistuksista. Kun Venäjä vuonna 1917 oli ajautunut sekasortoon, Suomessa heräsi yhtäältä suuria toiveita suuresta muutoksesta – itsenäisyydestä, kansanvallasta, kuka nyt mitäkin eniten toivoi. Mutta unelmien lisäksi tarvittiin jokapäiväistä leipää, ja siitä oli huutava pula.

Samanaikaisesti Venäjän romahdus ajoi Suomen työttömyyden, ruokapulan ja inflaation kurimukseen, ja kasvavan pelon ja epäluulon ilmapiirissä ajauduttiin toisaalta kohti itsenäisyyttä, toisaalta kohti sisäistä valtataistelua. Epäluulo, vihapuhe ja kasvavat, riitaiset leipäjonot ajoivat ihmisiä väkivallan pyörteeseen, joka ruokki itseään. Monet niistäkin, jotka vuonna 1917 tervehtivät itsenäisyyttä innolla, olivat vuoden 1918 lopussa puutteen ja väkivallan uuvuttamia.

Kun sata vuotta sitten ensimmäinen itsenäisyysjulistuksen vuosipäivä valkeni, sitä ei vielä erityisesti juhlittu. Toisille vuoden 1918 loppu oli toki sinällään valkoisen Suomen voitonjuhlaa, mutta monille se oli myös epätoivon ja puutteen aikaa. Tuhannet suomalaiset olivat kaatuneet taisteluissa, tuhannet punakaartilaiset tai punakaartilaisina vangitut olivat menehtyneet vankileireille tai odottivat niissä yhä kohtaloaan.

Valkealan sotasurmatiedotkin kertovat omaa murheellista tarinaansa: satoja silloisia valkealaisia oli kuollut taisteluissa, teloituksissa tai vankileireillä. Pohjois-Kymenlaaksossa oli koettu sekä punaista että valkoista terroria. Kuolema korjasi satoaan osin mielivaltaisesti – pahimmat pukarit osasivat myös varmistaa pakoreittinsä, kun taas maltillisemmat saivat surmansa epäluulojen ja koston ilmapiirissä.

Suomessa ei itse asiassa oltu juuri sodittu yli sataan vuoteen, joten sisällissodan tapahtumat olivat monella tapaa järkytys. Monet uhrit olivat nuoria ihmisiä, hädin tuskin kahdeksantoista tai yhdeksäntoistavuotiaita nuoria, jotka olivat tarttuneet aseisiin. Toiset olivat joutuneet yleisen epäluulon ilmapiirissä tuomiolle, vaikka olisivat hädin tuskin tarttuneet aseeseen. Seppo Aallon vastapalkittu Tieto-Finlandia -voittaja ”Kapina tehtailla” kuvaa erästä tällaista miestä, punakaartin keittäjänä toiminutta Verneri Granqvistia, joka pakeni teloitusrivistä juosten ja pelastui kuin ihmeen kaupalla.

Nyt tiedämme, että tasaisempia aikoja kohti oltiin silti menossa. Tulossa olivat myös ensimmäiset kunnallisvaalit, joissa toteutui yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Suomi otti askelia demokratian tiellä, vaikka horjuen ja epäluulon kytiessä mielissä. Sadan vuoden takaiset Kouvolan Sanomat tiesivät myös kertoa punavankien armahduksista, niin että moni vanki pääsi kohti kotia. Tehtaat ja maatilat tarvitsivat työvoimaa; poliittisen vihanpidon täytyi antaa tilaa arkisille tarpeille. Maanviljelijät ja tehtaan virkailijat menivät takuuseen lukemattomista entisistä punakaartilaisista ja saivat heitä näin vapautettua vankileiriltä.

Joulukuun alussa Kouvolan Sanomatkin kirjoitti nälkäisistä koululaisista, joilla ei ollut juuri suuhun pantavaa, lämpimästä ruoasta puhumattakaan. Lehden numeroissa pohdittiin niin valkoisten kuin punaistenkin leskien ja orpojen kohtaloa. Samaan aikaan, kun uutiset kertoivat sekä armeijalle että kouluille tehdyistä lahjoituksista, tunnelma oli yhä epävarma: mitä talvi toisi tullessaan, riittäisikö ruoka, säilyisikö rauha, mitä tapahtuisi vallankumouksen riepottelemalle Venäjälle? Suomi oli sata vuotta sitten vielä monarkian tiellä, mutta oli lähinnä ajan kysymys, milloin valittu saksalaissyntyinen kuningas luopuisi kruunustaan.

Vuonna 1918 kohtalo riepotteli monia ihmisiä hyvin sattumanvaraisesti. Niin Keski-Euroopan taistelukentillä kuin Suomenkin rintamalinjoilla saattoi olla aivan tuurista kiinni, kenen kohdalle osui ammus tai armahdus. Silti Euroopan, Suomen tai Pohjois-Kymenlaakson asukkaat eivät olleet vain tahdottomia sätkynukkeja. He tekivät kaoottisessa tilanteessa päätöksiä: auttaako vai kääntyäkö pois, ampuako vaiko armahtaa, puolustaako vaiko hylätä, piiloutuako vai kohdata vihollinen silmästä silmään.

Samoja ratkaisuja jouduttiin tekemään seuraavina vuosina. Entiset valkoiset ja punaiset kohtasivat toisensa kunnanvaltuustoissa, koulujen johtokunnissa, kirkolla ja työpaikoilla. Jotkut valitsivat vihanpidon, mutta kyllin moni päätti tehdä yhteistyötä. Vaikka sota haavoitti yhteiskuntaa vakavasti ja kansa jakautui syvästi urheiluseuroja ja kauppoja myöten, tiedämme nyt, että pahemminkin olisi voinut käydä. Sisällissota jäi vuoteen 1918, ja myöhemmät yritykset horjuttaa valtiovaltaa, oikealta tai vasemmalta, jäivät yrityksiksi.

Riittävän moni suomalainen halusi pitää kiinni rauhasta ja yhteiskuntajärjestyksestä, ja riittävän moni tunsi, että nuori Suomen valtio oli kuitenkin parempi kotimaa kuin moni muu. Suomi oli Euroopan nuorista valtioista poikkeus, koska se vältti diktatuurin harha-askelet.

Euroopan yleinen kehitys vei kohti toista maailmansotaa, eikä Suomi voinut välttää näitä suuria mullistuksia, kuten ei vuoden 1917 tapahtumiakaan. Mutta paikallisesti onnistuttiin kuitenkin tekemään päätöksiä, jotka säästivät pahimmalta. Sopiminen, tietynlainen kohtuullisuus, ja ymmärrys siitä, että pienessä maassa tarvittiin kaikkien työpanosta. Ei oikeastaan ollut varaa hukata ketään. Yhteinen kansakoululaitos ja yleinen asevelvollisuus toivat yhteen kaikki saman ikäiset. Niinpä talvisodan syttyessä riittävän moni suomalainen ajatteli, että kotimaa oli puolustamisen arvoinen. Muitakin vaihtoehtoja olisi voinut olla.

Sata vuotta myöhemmin Suomi on monin tavoin odottamaton menestystarina. Samanaikaisesti voi kuitenkin nähdä, että vastakkainasettelu maassamme on taas kasvamassa. On epäluuloa, on vihapuhetta, on kasvavia leipäjonoja. Eurooppa ja maailma muuttuvat nopeasti, ja Suomi tai yksittäiset ihmiset voivat vain rajallisesti vaikuttaa. Tuntuu myös siltä, että osa ihmisistä on unohtanut, miten pahasti asiat voivat mennä pieleen, kun ovat mennäkseen.

Samalla pitää yhä paikkansa, kuten vuonna 1918, että myös yksittäisen ihmisen ratkaisuilla on merkitystä. Auttaako vai kääntyäkö pois, rakentaako yhteisymmärrystä vai pilkata ja hajottaa. Ei meillä edelleenkään olisi varaa hukata ketään, sillä Suomi on edelleen pieni maa, jonka itsenäisyys koskettaa eniten maan omia asukkaita. Suomen itsenäisyyden paras tuki on edelleen se, että yhdistetään vastuu itsestä ja toisista. Se tekee itsenäisestä Suomesta ja meistä sen asukkaina myös itsenäisyyden arvoisia.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä