Sota näkyy meissä

Suomen viime sotien päättymisestä on yli 75 vuotta, mutta henkisiä sota-arpia kannamme yhä. Sota teki suomalaisista työkeskeisiä ja sulkeutuneita pärjääjiä, kertovat tutkijat.

Ei ihme, että Kari Tapion tulkitsemasta ja Raul Reimanin sanoittamasta kappaleesta on tullut Suomessa klassikko. Siinä kiteytyy sodan henkinen perintö: On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä. Sen tietää vain yksin suomalainen. Tuo perintö on työkeskeisyys. Meillä Suomessa rämmitään eteenpäin sisulla, vaikka keho olisi puhki ja psyyke koetuksella. Talvisota on painanut suomalaisuuteen ja suomalaisten psyykeen syvät jäljet.

Taisteluista kotiin palanneet miehet vaipuivat usein puhumattomuuteen ja terapoivat itseään ruumiillisella raatamisella. Traumat olivat liian vaikeita puhumalla käsiteltäviksi. Jotkut isät taas tilittivät jälkeläistensä kuullen liikaakin. Osa lotrasi haavoihinsa alkoholia, toiset saivat raivokohtauksia. Vaimot yrittivät hoitaa miehiään ja lapset pärjätä arvaamattomassa tunneilmapiirissä. Kiireessä solmitut avioliitot murenivat. Ja kun kipeät asiat jäivät käsittelemättä, ahdistava tunnekokemus siirtyi lapsille. Ehkä vielä heidän lapsilleenkin.

Nyt sotien päättymisestä on yli 75 vuotta. Olemmeko vihdoin toipuneet niistä, vai onko meissä edelleen henkisiä sota-arpia?

Keskeisin talvi- ja jatkosodasta selvinneiden tunne oli syyllisyys. ”Henkiinjäämissyyllisyys”, tarkentaa sodasta selviytymistä tutkinut historioitsija ja tietokirjailija Jenni Kirves. Sodissa suomalaisia ikäluokkia verotettiin kovalla kädellä. Rauhan alkaessa vuonna 1944 miehiä oli jäljellä noin 90 000 vähemmän kuin ennen talvisotaa.

Henkiin jääneet kokivat paitsi kiitollisuutta myös ahdistusta. He eivät tunteneet olevansa sankareita vaan ”ohiammuttuja”, kuten Kirves muotoilee. Miksi luodit olivat tappaneet toiset mutta antaneet heidän elää? Se piti hyvittää jotenkin. Ratkaisuksi löytyi työ. Mitä fyysisempi, sitä parempi. Ja sellaistahan jälleenrakennuksen alussa riitti. Elimistön väsyttäminen auttoi unohtamaan menetykset ja kalvavan syyllisyyden. Ahdistus ikään kuin sidottiin työllä.

”Töitä tehtiin kuolleidenkin puolesta”, Kirves sanoo.

Niinä aikoina elämä ei ollut lahja vaan velvollisuus. Iso kansallinen kysymys oli, olivatko kaikki kuolonuhrit turhia, kun Suomi kuitenkin hävisi sodan. Suomen voittona voitiin sentään nähdä se, ettei maata miehitetty. Saimme pitää vapauden.

Sotien jälkeen suomalainen työeetos, jonka juuret ovat syvemmällä historiassa, vahvistuikin huomattavasti. Ja sodista selvinneet vanhemmat siirsivät ajatuksen lapsilleen: työ on ihmisen elämän tärkein päämäärä.

Siitä ei ole päästy kovin kauas. Kirves antaa esimerkin: Suomessa kysytään heti tutustumisen alussa, mitä ihminen tekee työkseen. ”Jossain muussa maassa voidaan kysyä vaikkapa, millainen perhe sinulla on. Suomalaiset ovat enemmän työ- kuin perhekeskeisiä.” Työtä kyllä tehtiin perheen, erityisesti omien lasten, vuoksi. Seuraavalle sukupolvelle haluttiin parempaa kuin itsellä oli ollut.

Raatamisen hyvä puoli oli sen voimaannuttavuus. Kirves kertoo, että ihmiset kokivat työnsä autonomiseksi. Heillä oli päätösvaltaa ja mahdollisuus rakentaa itselleen mukavampaa tulevaisuutta. ”Sanottiin, että oma apu, paras apu ja oma tupa, oma lupa.”

Työn jälki myös näkyi. Raivattiin peltoja ja pystytettiin rintamamiestaloja. Uutta sotaa pelättiin pitkään, ja moni koki, että vain omiin kykyihin saattoi luottaa.

Jenni Kirves kuvaa suomalaisten ajatusmaailmaa lainaamalla runoilija Yrjö Jylhää: ”Onnellinen se, joka vaihtaa kiväärin kuokkaan ja saa otsaansa työn, ei tuskan hien.”

Kun vanhemmat rauhan tultua keskittyivät työhön, lapset jäivät oman onnensa nojaan. Niin kuin myös sodan aikana. ”Kaikissa sodissa lapset ovat kärsijöitä”, sanoo sosiologi ja tietokirjailija Sari Näre. Hän ja Kirves ovat tehneet teoksen Ruma sota – talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. ”Sota merkitsee lasten kannalta sitä, että he joutuvat siirtämään tarpeitaan sivuun.”

Lapset tunnistavat vanhempiensa tunnetilat ja huomaavat, milloin nämä ovat äärirajoilla. Silloin roolit vaihtuvat ja lapsista tulee aikuisten kannattelijoita. Ylikuormittuneet vanhemmat saattavat menettää kykynsä hoivata.

Talvisodan aikoihin ei vielä laajasti tunnettu kehityspsykologista ajattelua, joten sitä ei lasten kasvatuksessa osattu ottaa huomioon. Mutta nykypäivänäkin lasten suojeleminen sodan vaikutuksilta on vaikeaa. Näre ei ole varma, onnistuttaisiinko varjelussa yhtään paremmin, vaikka sota tapahtuisi nyt.

Näre on tutkinut niitä, jotka elivät lapsuuttaan juuri talvi- ja jatkosotien aikana. Hän kutsuu heitä kannattelijasukupolveksi. Tämä sukupolvi ei Näreen mukaan ole pitänyt kovin suurta ääntä itsestään. Sota-ajan lapsista kasvoi velvollisuudentuntoisia ja työteliäitä aikuisia, joiden on vaikea pyytää apua.

Sodan jaloissa joutui varautumaan menetyksiin ja vanhempien poissaoloon, eikä luottamuksen rakentaminen ollut helppoa. ”Luottamusvaje voi siirtyä ihmissuhteisiin, joissa voi tulla houkutus hylätä ennen kuin itse tulee hylätyksi. Monet sotaorvot ovat tulleet yhteisön ja valtionkin hylkimiksi.” He ovat voineet olla alttiimpia hyväksikäytölle ja kaltoinkohtelulle, koska ovat tottuneet keskittymään toisten tunteisiin omien sijaan.

Näre nostaa esiin myös evakot, jotka jäivät sodassa juurettomiksi. ”Heillä koko elämä on voinut kulua oman paikan etsimiseen.”

Kannattelijasukupolvea seurasivat suuret ikäluokat, veteraanien lapset. He repäisivät itsensä irti vanhempiensa eetoksesta ja ryhtyivät esimerkiksi taistolaisiksi.

Näre kuvailee, miten veteraanit yrittivät tallentaa lapsiinsa kärsimystään, aatettaan ja pettymystään. Lapset kapinoivat. Monet heistä olivat nähneet sodan traumatisoimien isien kipuilun.

”Sota jätti kaikkiin vammoja, vähintään henkisiä”, Näre toteaa.

Veteraani-isien toisessa ääripäässä olivat hiljaiset vetäytyjät, toisessa aggressiiviset purkajat. Näreen oma 16-vuotiaana ilmatorjuntaan määrätty isä kuului vetäytyjiin. Tällä ryhmällä vuorovaikutus oli puhumatonta. Purkajat taas saattoivat saada raivokohtauksia, ryypätä holtittomasti ja käyttäytyä väkivaltaisesti.

Kummankaan ryhmän kohdalla ei ajoissa ymmärretty, mistä on kyse. Traumaperäisestä stressireaktiosta alettiin puhua vasta Vietnamin sodan jälkeen 1970-luvulla, kun yhdysvaltalaissotilaat tekivät paljon itsemurhia.

Mielenterveysongelmia pidettiin pitkään heikkoutena, joka ei johtunut sodasta vaan ihmisestä itsestään, vaikka psykiatriseen hoitoon joutuneita oli paljon, talvi- ja jatkosodan jäljiltä melkein 20 000. Ville Kivimäen väitöskirjaan pohjautuvassa Murtuneet mielet -teoksessa kuvataan, miten virallinen Suomi vieritti traumat sotilaiden omaksi syyksi.

Näre kertoo, että miesten epävakaus vähensi heidän arvovaltaansa kotioloissa. Perheen pää -roolin ylläpitäminen oli vaikeaa, kun psyyke rakoili.

Vaimot olisivat kenties toivoneet, että heillä olisi ollut joku, johon nojata. Sen sijaan heillä oli lasten lisäksi perheen toinen aikuinen hoidettavana. Naisten kuitenkin odotettiin kestävän sodan seuraukset.

Kaiken tämän keskellä lapsille ei liiennyt tarpeeksi aikaa. Sodan ja jälleenrakennuksen ajan ideaalilapsi oli vaivaton ja kärsivällinen. Lapsen toivottiin odottavan vuoroaan ja pärjäävän omillaan. Sari Näre kertoo yhden haastateltavansa nauraneen sanalle ”kasvatus”. ”Ei silloin ehditty kasvattaa lapsia.”

Lapset päätyivät kehittämään omaa, keskinäistä kulttuuriaan. Vertaiset toivat turvaa, kun vanhemmista ei ollut huolehtijoiksi. Esimerkiksi 1950- ja 1960-luvun Helsingin Kalliota on kuvattu lasten kaupunginosana ja valtakuntana. Näre muistaa oman lapsuutensa 1960-lu­vulla vapaana ja menevänä. Ei ollut koulujen iltapäiväkerhoja. ”Mentiin pitkin Haagan metsiä. Olen avainkaulalasten sukupolvea.”

Kulttuurin muutos on ollut suuri: nykyään useimmat vanhemmat tietävät, missä heidän lapsensa liikkuvat. Iso syy siihen on kännyköiden tulo, mutta myös kasvatus on kehittynyt. Jälkeläisistä pidetään parempaa huolta.

Vaikka muista lapsista oli seuraa, jotain tärkeää jäi monelta sodan aikana ja sen jälkeen varttuneelta uupumaan: vanhemman syli. Aikuiset olivat liian kiireisiä, ja koska naisten täytyi kannatella miehiään, äidin syli oli ikään kuin varattu. ”Monille lapsille muodostui välttelevä kiintymyssuhde”, Jenni Kirves kertoo.

Lapset oppivat, että heiltä toivottiin kiitollisuutta ja kiltteyttä. Heistä kasvoi aikuisia, joiden on vaikea saada yhteyttä tunteisiinsa.

Varovaisuus oli tarpeen, sillä sodasta palanneet isät olivat toisinaan arvaamattomia. Isien oli ehkä vaikea kestää negatiivisia tunteita kotioloissa. Jotkut olivat ärsykeherkkiä ja reagoivat voimakkaasti esimerkiksi lapsen itkuun.

Lapset vaistosivat vanhempiensa hädän.

Monessa perheessä lasten haluttiin välttyvän sodan järkytyksiltä, mikä tarkoitti, ettei sodasta keskusteltu. Silloin sotaan liittyvät asiat saattoivat paisua lasten mielissä paljon suuremmiksi kuin ne alkujaan olivat. Osa lapsista esimerkiksi näki painajaisia taisteluista.

”Eivät vanhemmat pahuuttaan siirtäneet traumojaan eteenpäin”, Kirves lisää. ”Pikemminkin hyvyyttään. He halusivat suojella lapsia kaikelta pahalta. Vaikeneminen vain kääntyi itseään vastaan.”

Tutkimusten pohjalta tiedetään, että välttelevästi kiintyneiden vanhempien lapsi saa itsekin helpommin välttelevät kiintymyssuhteet. Hän ei uskalla luottaa toisiin niin kuin turvallisessa tunneympäristössä kasvanut. Tällä tavoin käyttäytymismallit ovat voineet periytyä sukupolvelta toiselle, aina näihin päiviin saakka.

Sylin korviketta alettiin sodan jälkeen rakentaa poliittisesti. Syntyi hyvinvointivaltion idea, jonka edistämiseen osallistuivat niin veteraanit, sota-ajan lapsuuden eläneet kuin suuret ikäluokat. ”Hyvinvointivaltio oli näille ihmisille se, joka otti vastaan ja vähensi turvattomuuden tunnetta.”

Suomalaisten päihteidenkäyttö oli jo kieltolain jäljiltä hieman vaarallisella tolalla, mutta sota lisäsi ongelmia. ”Kieltolain aikana opittiin juomaan teräviä ja paljon. Asemasodassa opeteltiin turruttamaan hermoja päihteiden avulla”, Kirves kertoo. Käytössä oli väkevä viina. Oluen raaka-aineet menivät sota-aikana ruoantuotantoon.

Iso osa sotilaista oli virallisesti liian nuoria juomaan alkoholia, alle 21-vuotiaita. Suomessa juominen oli vähäistä verrattuna vaikkapa Neuvostoliittoon, Kirves huomauttaa. ”Alkoholia ei jaettu hyökkäys- vaan palkintovaiheessa.”

Silti lukuisat nuoret miehet harjoittelivat juomista juuri rintamalla. Viinanhimo saattoi olla äärimmäisen kova ja keinot alkoholin hankkimiseksi vähissä. Kirves kertoo ääri­esimerkin: jotkut sotilaat tekivät tiettävästi kiljua omasta ulosteestaan.

Alkoholi ei tietenkään ollut kovin toimiva selviytymiskeino, mutta sodan jälkeen sitä käytettiin yleisesti ahdistuksen hallintaan. ”Aiemmin Suomessa juotiin ehkä enemmän iloon kuin ahdistukseen.”

Alettiin puhua juoksuhautoihin jääneistä miehistä, jotka ryyppäsivät elämänsä menemään. Lapset ja vaimot pääsivät todistamaan alkoholin haittavaikutuksia, kun isät hoitivat traumojaan nestemäisin konstein.

Miesten ja naisten rooleja sota muutti perustavanlaatuisesti.

Varsinaisen sodan aikana naiset hoitivat niin sanottuja miesten töitä, koska miehet olivat rintamalla. Samalla he huolehtivat kodista ja mahdollisista lapsista tai kenties värväytyivät lotiksi. ”Naiset kantoivat pahimmillaan kolmenlaista taakkaa”, sanoo Sari Näre. ”He tekivät miesten töitä, rehkivät kotona ja ehkä vielä osallistuivat maanpuolustustyöhön. Jatkosodan aikana naisilla oli työvelvollisuus, mottitalkoita ja sellaista.”

Näre kuvailee asetelmaa kohtuuttomaksi.

Tilannetta ei helpottanut sekään, että kunnollisia ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla. Epävarmana ja vaarallisena aikana moni nainen pelkäsi raskautta. Tämä saattoi aiheuttaa riitoja pariskuntien välille.

Toisaalta sota oli seksuaalisen vapautumisen alkuaikaa. Agraarikulttuurin sosiaalinen kontrolli heikkeni äärimmäisten olojen vuoksi: kyläläisten valvonta ei onnistunut kuten aiemmin. Tarjoutui yllättäviä mahdollisuuksia kohtaamisiin toisen sukupuolen kanssa. ”Liberalisoituminen pääsi vauhtiin”, Näre sanoo.

Sekä nopeita avioitumisia että nopeita avioeroja tapahtui.

Jenni Kirves kertoo, että pariutumisen syyt olivat toisinaan pragmaattisia, jopa raadollisia. Sotilas sai naimisiinmenoa varten kymmenen päivän ”naimaloman”, ja sotilaan vaimo sai sotakuukausipalkkaa.

Kirves siteeraa kirjallisuudentutkija Pertti Lassilaa: sota vei pojilta nuoruuden antamatta korvaukseksi aikuisuutta, mutta tytöistä se teki naisia.

Sota siis kasvatti naisten ja miesten välistä kuilua. Elämättä jäänyt nuoruus ilmeni joillakin miehillä myöhäisenä murrosikänä.

Moni mies ajatteli, ettei naisille kannattanut puhua sotakokemuksista. Eivät he ymmärtäisi.

Kun taistelut rintamalla päättyivät, naisten sota jatkui. Heidän oli oltava vahvoja miestenkin puolesta. Siihen kannusti myös puhetapa mediassa. Esimerkiksi naistenlehdet kirjoittivat, ettei pidä ottaa avioeroa liian herkästi. ”Vaikka olisi ollut toisia naisia tai mies olisi muuttunut äreäksi ja vaikeaksi. Naisen kuului vain kestää”, Kirves sanoo.

Sota ensin vahvisti naisten asemaa, mutta sitten otettiin takapakkia. Naisten sodan aikana tekemää työtä ei arvostettu.

Miehistä oli myös paha pula. Heistä 90 000 oli kuollut. Se tarkoitti, että leskeksi jääneitäkin oli paljon. ”Sotaleskien pelättiin vievän naimattomat miehet markkinoilta”, Kirves kertoo. ”Heitä yritettiin kontrolloida. Sanottiin, että ei saa antaa polun sankarihaudalle kasvaa umpeen.”

Leskien olisi siis pitänyt pyhittää elämänsä avioliitolleen. Se oli kova vaatimus nuorille, miehensä kenties vain joitakin kuukausia tunteneille naisille.

Kirves puhuu myös ”piilosotaleskistä” eli niistä, jotka eivät koskaan ehtineet tavata puolisoa. He menettivät mahdollisuuden perheeseen ja omistautuivat työlleen. Monet heistä olivat sairaanhoitajia ja opettajia.

Sotaan osallistuneille miehille maksettiin rintamamieslisää, mutta naiset eivät saaneet korotusta, vaikka olisivat olleet rintamalla.

Kirves arvelee, että tämä sodan perintö näkyy 2010-luvun työmarkkinoilla. ”Naisten töitä”, kuten hoitoalan tehtäviä, pidetään vähemmän arvokkaina eikä niistä vieläkään makseta tarpeeksi. Lisäksi naiset saavat samasta työstä edelleen vähemmän palkkaa kuin miehet.

Sodan jälkeen myös stereotyyppiset miesten työt kärsivät arvostuskadosta. Koska naiset olivat sodan aikana opetelleet esimerkiksi ajamaan raitiovaunuja, miehet eivät enää halunneetkaan ”naisille sopivia” tehtäviä.

Naisten toivottiin väistyvän työmarkkinoilta ja jäävän kotiin hoitamaan perhettä, mutta kotirouvaihanteen saavuttaminen ei ollut kaikille taloudellisesti mahdollista. Käytännössä monet naiset, perheellisetkin, jäivät sodan aikana opettelemiinsa töihin.

Ihanteet ja todellisuus olivat muutenkin ristiriidassa. Taistelujen keskellä naiset oli nostettu pyhyysasteikossa niin korkealle, että arki saattoi tuottaa miehille pettymyksen.

”Nämä idealisoidut ja kaivatut naiset olivatkin ihan tavallisia”, Kirves sanoo.

Joskus jopa ”löyhämoraalisia”: oli sotavankien morsiamia ja saksalaissotilaiden kanssa suhteisiin päätyneitä. Se oli joillekin miehille sokki. Naistenhan piti olla pidättyväisiä.

Naisten sodanaikainen emansipaatio osoittautui kaksiteräiseksi miekaksi. Toisaalta naiset oppivat luottamaan pärjäämiseensä ja työkykyynsä, toisaalta sodan jälkeen yhteiskunta vaati naisia tekemään tilaa miehille. Lisäksi sota vahvisti hyvä veli -verkostoja, jotka pitivät naiset vallakkaiden piirien ulkopuolella. ”Aseveljet keskustelivat keskenään.”

Suomi on omillaan pärjääjien maa. Viime kädessä meillä nojataan itseen, ei muihin. Heikkous on helposti häpeä. Talvisota voimisti sisun kulttuuria. ”Tunnistan sen itsessänikin”, Sari Näre sanoo. ”On vaikea luopua sellaisesta ajattelusta, että on itsensä varassa.”

Nykyään pakonomaisesssa jaksamisessa nähdään myös ongelmia, mutta yhä työ palvelee monen elämässä eräänlaisena terapiana.

Näreen mielestä on ymmärrettävää, että sodan kokenut piiloutui kovaan työntekoon sen sijaan, että olisi käsitellyt tunteitaan avoimesti. Traumaattisten asioiden sanallistaminen on hyvin hankalaa. Voi mennä vuosikymmeniä ennen kuin se onnistuu. ”Niin kuin meidän yhteiskunnassamme on mennytkin. Sotaa on käsitelty tunnetasolla vasta tällä vuosituhannella.”

Sotaoloissa piti siirtää tunteet sivuun. Siinä ilmastossa menestyivät kuuliaiset ja tunnolliset. Massasta ei saanut poiketa.

Nykyään työelämän ideaali on ekstrovertti – muttei liian ekstrovertti – ja itseohjautuva pärjääjä. Yhdenmukaisuuden vaatimus on säilynyt, muuttanut vain hieman muotoaan. ”Oikeasti tiedetään, että parhaat tulokset työyhteisössä saadaan, kun mukana on keskenään erilaisia ihmisiä”, Näre sanoo.

Sodan kaikuja on Näreen mukaan myös työelämän muutosvimmassa, joka vallitsi erityisesti vuosituhannen alkupuolella. Uudistuksia, yllätyksiä ja menetyksiä on tullut tiheään, ja ihmisten oletetaan vain sopeutuvan tilanteeseen. Kuin sodassa. ”Ehkä siinä on yritetty siirtää sodasta periytynyt, käsittelemättä jäänyt tunnetila seuraavalle sukupolvelle.”

Vaikka lasten kasvattamisessa on päästy kauas sodan jälkeisten vuosien sylittömyydestä, Näre on huolissaan siitä, mitä lapsilta tätä nykyä päiväkodeissa ja kouluissa vaaditaan, nimittäin itseohjautuvuutta ja itsearviointia. Omillaan pärjäämistä.

Esimerkistä käy ilmiöoppiminen. Itsenäisen lapsen on mahdollista sopeutua siihen, että täytyy etsiä oma paikka ja opiskelutapa, mutta jokaiselle se ei sovi. ”Se vaatii itsesäätelyä. Kaikki eivät pysty keskittymään isossa tilassa, jossa on paljon ihmisiä.”

Jos hyvinvointivaltiota pystytettäessä keskeistä oli riskien jakaminen ja turvallisten rakenteiden luominen, nyt on menty toiseen suuntaan. ”Ihmiset koulutetaan sisäisen yrittäjän eetokseen. Siihen, että riski pitää kantaa itse, kuten sodassa. Rakenteisiin ei voikaan välttämättä luottaa.”

Onneksi vanhempien ja lasten suhteet ovat kehittyneet. Näre pitää myönteisenä myös sitä, että miehet ovat tulleet perheissä tasavertaisiksi toimijoiksi naisten kanssa.

Erityisen pahat arvet sota jätti sotalapsiin, joita oli noin 80 000. Heidät lähetettiin ”turvaan” naapurimaihin, pääasiassa Ruotsiin. Tarkoitus oli hyvä, mutta lopputuloksena suuri osa sotalapsista on kärsinyt sodan jälkeen merkittävistä terveysongelmista.

Psykologian akatemiaprofessori Katri Räikkönen tutkimusryhmineen on perehtynyt vuosina 1934–1944 syntyneiden helsinkiläisten sodan aikaisiin kokemuksiin. Kohorttitutkimuksessa on tunnistettu ne lapset, jotka siirrettiin Ruotsiin tai Tanskaan talvi- tai jatkosodan aikana ja palautettiin myöhemmin Suomeen. Heitä on noin 13 000 ihmisen aineistosta tarkalleen ottaen 1 781.

Lapset olivat Suomesta lähetettäessä eri-ikäisiä keskenään: jotkut vauvoja, jotkut jo murrosikäisiä. Varsinkin pieninä perheestään erotetut kokivat lapsuudessaan kaksinkertaisen trauman. Ensin heidät irrotettiin biologisista vanhemmistaan. Ruotsissa tai Tanskassa lapset kiintyivät uusiin läheisiinsä. Sitten edessä olikin jälleen irtautuminen ja paluu unohdettujen, vieraalta tuntuvien vanhempien luokse.

Osa sotalapsista muistelee Ruotsin- tai Tanskan-vuosia hyvällä, mutta useampi on kärsinyt kokemuksesta. ”Keskimäärin vaikutukset ovat olleet epäedullisia”, Katri Räikkönen sanoo. Esimerkiksi vakavia mielenterveyden ongelmia on ollut sotalapsilla useammin kuin niillä, jotka saivat viettää sota-ajan omissa perheissään.

Sotalapsilla on ollut myös enemmän päihderiippuvuuksia, diabetesta, sydän- ja verisuonitauteja ja kognitiivisen kehityksen ongelmia. Heidän sosioekonominen asemansa on jäänyt matalammaksi kuin muulla ikäluokalla. Heidän työuransa ovat lyhyempiä, ja sairauseläkkeelle jääneitä on enemmän.

”Sotalapsuus heijastuu heillä koko elämänkaareen ja sen yli.”

Räikkönen kertoo, että tutkimuksen tulokset ovat linjassa alan kirjallisuuden kanssa. Muutkin lapsuuden traumaattiset kokemukset, kuten väkivalta tai seksuaalinen hyväksikäyttö, voivat aiheuttaa tällaisia seurauksia.

Lisäksi tukena ovat eläinkokeista saadut tulokset. On huomattu, että emonriisto tekee eläinten pennuille saman kuin sotalapsuus ihmiselle. ”Mikä voisi olla suurempi ja traumaattisempi kokemus kuin joutua eroon omasta äidistä ja isästä?” Räikkönen kysyy.

Tästä näkökulmasta sotalapset ovat kuin hyvin epäeettiseen koeasetelmaan joutuneita tutkimuskohteita. Luultavasti ”kokeen” seuraukset ovat ylisukupolvisia. Lapsuuden traumoista tiedetään, että niiden vaikutukset voivat periytyä seuraavalle sukupolvelle.

Räikkösen mukaan haittoja on mahdollista myös torjua. Riittää, että ne tiedostetaan ja niitä aletaan ennaltaehkäistä varhain. Terveyttä voidaan edistää esimerkiksi hyvillä elämäntavoilla, ja lapsille voidaan tarjota psykososiaalista tukea. Näin ylisukupolviset seuraukset voitaisiin katkaista.

Sota-aikana lastenpsykiatria ei ollut vielä kovin pitkällä Suomessa. Lisäksi sotalasten traumaattisia kokemuksia ei otettu vakavasti, koska se ei ollut poliittisesti suotavaa. Ruotsia ei haluttu suututtaa, joten lastensiirroista ei lehdistössä saanut kirjoittaa negatiiviseen sävyyn. ”Ja koska haittavaikutukset sensuroitiin, niihin ei myöskään puututtu.”

Talvisodasta ”yli pääseminen” on ollut suomalaisille pitkä prosessi. Sotavuodet ovat kantautuneet sukupolvelta toiselle henkisinä tai fyysisinä oireina tai vähintään toimintamalleina.

Sari Näre arvioi, että 2000-luvun aikana on tapahtunut paljon edistystä, mutta yhteiskunnallinen käsittely on yhä kesken. ”Tekisi mieli sanoa, että sodasta on päästy eteenpäin vasta silloin, kun ihmisillä on oikeasti mahdollisuus toteuttaa omia potentiaalejaan ja osallistua yhteiskuntaan riippumatta siitä, mistä lähtökohdista he ovat.”

Näre viittaa sodan aiheuttamaan yhdenmukaisuuden vaatimukseen ja omien tarpeiden sivuuttamiseen. Ne ilmenevät hänen mukaansa esimerkiksi nykypäivän äärioikeistolaisessa liikehdinnässä, jossa yhteiskunnallinen agenda on tunnepohjainen: vihainen. ”Näen siinä jatkumon”, Näre sanoo.

Kirves muistuttaa, että sodista on vasta yhden ihmisiän mittainen aika. Historioitsijan näkökulmasta se on hyvin vähän. ”Kyllä näiden asioiden kanssa saadaan vielä työskennellä.”

Kirjoitus on julkaistu alun perin HS Teema -lehden numerossa 5/2019, jossa aiheena oli talvisota. Lisätietoja Teema-lehdestä osoitteessa HS.fi/Teema.