2. oppitunnin tehtävät

Konteksti ja intertekstuaalisuus

Millaisia konteksteja ja intertekstuaalisia viittauksia on Sirpa Alalääkkölän Aino-triptyykissä (1988)? Listaa havaintosi ja palauta palautuskansioon.

Tyyli: maagista realismia

Lue Särmästä, miten tyyli määritellään.

Lue Gabriel García Márquezin novelli Valo on kuin vesikin. Erittele, millaisia realistisia ja millaisia maagisia piirteitä novellissa on. Palauta vastauksesi palautuskansioon.

Valo on kuin vesikin (1978)

Jouluksi pojat pyysivät taas soutuvenettä.

”Sovitaan niin”, sanoi isä, ”ostetaan se kun palataan Cartagenaan.”

Yhdeksänvuotias Totó ja seitsenvuotias Joel olivat päättäväisempiä kuin heidän vanhempansa luulivatkaan.

”Ei”, he sanoivat kuorossa. ”Me tarvitaan se täällä ja nyt.”

”Ensinnäkin”, sanoi äiti, ”täällä ei ole muuta veneilyvettä kuin se mikä suihkusta tulee.”

Sekä äiti että hänen puolisonsa olivat oikeassa. Cartagena de Indiasin talossa heillä oli pihassa merenlahdelle työntyvä laituri ja turvasatama kahdelle isolle huvijahdille. Kun taas täällä Madridissa he asuivat ahtaasti Paseo de la Castellana neljäkymmentäseitsemän viidennessä kerroksessa. Mutta lopulta ei isä enempää kuin äitikään voineet kieltäytyä, sillä he olivat luvanneet pojille soutuveneen sekstantteineen ja kompasseineen päivineen, mikäli nämä selvittäisivät kiitettävästi ala-asteen kolmannen luokan, ja sen he olivat tehneet. Niinpä isä osti koko hoidon mainitsematta mitään vaimolleen, joka oli vastahakoisempi maksamaan pelivelkojaan. Se oli viehkeä alumiinivene, jonka vesilinjaa koristi kullanvärinen viiva.

”Vene on autotallissa”, paljasti isä. ”Pulma on siinä että sitä ei pysty tuomaan ylös hississä sen enempää kuin portaitakaan myöten, eikä autotallissa ole sille enää vapaata tilaa.”

Seuraavana lauantai-iltapäivänä pojat kutsuivat kuitenkin koulutoverinsa kantamaan venettä portaikon kautta, ja he onnistuivat tuomaan sen palvelijanhuoneeseen.

”Onnitteluni”, sanoi isä heille. ”No entä nyt?”

”Nyt ei mitään”, sanoivat pojat. ”Ainoa mitö me halusimme oli saada vene sisään asuntoon, ja täällä se nyt on.”

Keskiviikkoiltana, kuten kaikkina keskiviikkoiltoina, vanhemmat menivät elokuviin. Talon herroina ja valtiaina pojat sulkivat ovet ja ikkunat ja rikkoivat kuoren yhdestä palavasta olohuoneen lampusta. Raikas kullanvärinen valosuihku alkoi vuotaa rikotusta lampusta kuin vesi, ja he antoivat sen valua kunnes sen pinta nousi neljän vaaksan korkeudelle. Sitten he katkaisivat suihkun, kiskoivat veneen vesille ja purjehtivat sydämensä kyllyydestä asunnon saarten keskellä.

Tämä satumainen seikkailu oli seurausta minun ajattelemattomista sanoistani kerran kun osallistuin kodin kapistusten runoutta käsittelevään seminaariin. Tóto kysyi minulta, miten valo syttyi noin vain kun painoi nappia, eikä minulla ollut otsaa miettiä asiaa kahteen kertaan.

”Valo on kuin vesikin”, minä vastasin. ”Kun avaa hanan niin sitä tulee.”

Niinpä pojat jatkoivat purjehduksiaan keskiviikkoiltaisin opetellen käyttämään sekstanttia ja kompassia, aina siihen saakka kun vanhemmat palasivat elokuvista ja löysivät heidät nukkumasta kuin kaksi maissa asustavaa enkeliä. Kuukausia myöhemmin, innokkaina edistymään puuhassa, he pyysivät saada vedenalaiset kalastusvälineet. Kaikki tyynni: naamarit, räpylät, happisäiliöt ja paineilmaharppuunat.

”On huono juttu että teillä on palvelijanhuoneessa soutuvene jolla ei ole mitään virkaa”, sanoi isä. ”Mutta vielä pahempi jos te lisäksi haluatte sukellusvälineet.”

”No, entä sitten jos me saamme kultamerkin ensi lukukaudelta?” sanoi Joel.

”Ei”, sanoi äiti säikähtäen. ”Ei nyt enää.”

Isä moitiskeli hänen jyrkkää asennettaan.

”Mutta kun nämä lapset eivät voita rautanaulaakaan tekemällä mitä heidän pitää”, penäsi äiti, ”mutta jonkin oikkunsa takia ne pystyvät viemään vaikka viran opettajaltaan.”

Vanhemmat eivät loppujen lopuksi sanoneet juuta eikä jaata. Mutta Tóto ja Joel, jotka kahtena edellisvuonna olivat olleet vihoviimeisiä, saivat kesäkuussa kumpikin kultamerkin sekä rehtorin julkisen erikoismaininnan. Ilman että olisivat pyytäneet niitä uudestaan he löysivät samana iltana makuuhuoneestaan sukellusvälineet alkuperäispakkauksissaan. Joten seuraavana keskiviikkona vanhempien katsellessa Viimeistä tangoa Pariisissa he täyttivät huoneen sylen korkeudelle, sukeltelivat kuin kesyt hait tuolien ja sänkyjen alla ja pelastivat valon pohjalta esineitä jotka olivat vuosien varrella hukkuneet pimeyteen.

Koulun päättäjäisissä veljekset julistettiin esimerkeiksi koko koululle ja heille annettiin erikoisdiplomit. Tällä kertaa heidän ei tarvinnut pyytää mitään, vaan vanhemmat kysyivät heiltä mitä he halusivat. He olivat niin kohtuullisia että halusivat vain pitää juhlat kestitäkseen luokkatovereitaan.

Jäätyään äidin kanssa kahden isä säteili tyytyväisyyttään.

”Tämä osoittaa kypsyyttä”, hän sanoi.

”Suokoon luoja”, sanoi äiti.

Seuraavana keskiviikkona vanhempien katsellessa Algerin taistelua Castellanalla kulkevat ihmiset näkivät valoputouksen ryöppyävän vanhasta puiden kätköissä olevasta talosta. Se hyökyi parvekkeilta ja valui virtoina pitkin julkisivua ja kulki suuren puistokadun uomassa kullanvärisenä vuona joka valtasi kaupungin Guadarramaan saakka.

Paikalle hälytetyt palokuntalaiset mursivat viidennen kerroksen oven ja löysivät asunnon kattoon asti valon vallassa. Sohva ja leopardinnahkatuolit ajelehtivat eri korkeuksilla olohuoneessa, ympärillään baarin pullot ja flyygeli ja sen manilapeite joka heilutteli eviään valoveden keskellä kuin kultainen jättiläisrausku. Kodin kaikki kapistukset lentelivät runollisuutensa yltäkylläisyydessä omin siivin keittiön taivaalla. Torvisoittokunnan instrumentit joilla pojat soittivat tanssimusiikkia leijuivat tuuliajolla äidin akvaariosta vapautuneiden värikkäiden kalojen kanssa, jotka olivat ainoat elävät ja onnelliset uiskentelijat tässä avarassa valorämeikössä. Kylpyhuoneessa lilluivat kaikkien hammasharjat, isän kondomit, äidin voidepurkit ja varaproteesi, ja ison makuuhuoneen televisio kellui kyljellään ja esitti vieläkin viimeistä kohtausta lapsilta kielletystä puolenyön elokuvasta.

Käytävän päässä, kahden veden välimailla istui Tóto veneen perässä airoihin tarrautuneena ja sukellusnaamari kasvoillaan, tähyillen sen sataman majakkaa johon saakka hänen säiliöittensä happi riittäisi, ja Joel nuokkui keulassa hakien yhä pohjantähden korkeutta sekstantilla, ja pitkin koko huoneistoa ajelehtivat heidän kolmekymmentäseitsemän luokkatoveriaan, kuka ikuistuneena hetkeen jona pissasi kukkaruukkuun, kuka laulamaan koulun tunnuslaulua jonka sanat oli väännetty rehtorin pilkaksi, kuka juomaan salaa lasillista isän brandypullosta. He olivat näet avanneet sellaisen määrän valoja yhtä aikaa että talo oli täyttynyt ääriään myöten, ja koko Pyhän Julián Hospitalarion koulun ala-asteen neljäs luokka oli hukkunut Paseo de la Casrellanan numeron 47 viidenteen kerrokseen. Espanjan Madridissa, hehkuvien kesien ja hyisten talvien kaukaisessa kaupungissa, merettömässä ja joettomassa, jonka lujaan kamaraan tottuneet alkuasukkaat eivät ole koskaan hallinneet kunnolla valossa purjehtimisen taitoa.

Gabriel García Marquez: Oudot vaeltajat . Kaksitoista kertomusta. (1992)

Runsasta tyyliä

Lue Pablo Nerudan Oodi sipulille (1954). Mistä syntyy runon runsas tyyli? Palauta vastauksesi palautuskansioon.

Oodi sipulille

Sipuli,
mahakas valopullo,
terälehti terälehdeltä
muotoutui sinun kauneutesi,
kasvoit kristallisista suomuista
ja tumman mullan kätköissä
pyöristyi sinun kastevatsasi.
Maan alla tapahtui ihme
ja kun putkahti esiin
sinun tylppä vihreä vartesi
ja lehtesi syntyivät
kuin miekat kasvitarhaan,
maa kokosi kaiken mahtinsa
ja kohotti esiin sinun kuultavan alastomuutesi,
ja niin kuin kaukainen meri
kohottaessaan Afroditen rinnat
jäljensi magnolian,
samoin
teki maa sinut,
sipuli,
kirkas kuin planeetta
jonka määrä
on sädehtiä
pysyvänä tähdistönä,
pyöreänä vesiruusuna,
köyhien ihmisten
pöydällä.

Jalomielisesti
sinä annat tuoreutesi pallon
muhentua
ruokapadan
hehkuvassa kadotuksessa
ja tulistunut öljy
muuttaa kristallilohkon
kähertyneeksi kultaiseksi sulaksi.

Aina muistan myös miten voimallinen
on rakkautesi teho salaattiin,
ja näyttää kuin itse taivas
antaisi sinulle rakeiden hienon muodon
juhliakseen hienoksi pilkottua kirkkauttasi
tomaatin puolipallojen päällä.
Mutta kansan käsien
ulottuvilla,
öljyllä kasteltuna,
suolalla
kevyesti pölytettynä
sinä nujerrat nälän
kivisen tien päiväläiseltä.
Köyhien tähti,
kummihaltija,
hienonhienoon
paperiin käärittynä
sinä ilmaannut maasta
ikuisena, koskemattomana, puhtaana
kuin planeetan siemen,
ja kun veitsi
keittiössä leikkaa sinut
vuotaa maailman ainoa
tuskaton kyynel.
Sinä itketit meitä surua tuottamatta.
Kaiken ikäni sinua ylistän, sipuli,
koska minulle olet
kauniimpi kuin yksikään
häikäiseväsiipinen lintu,
minun silmilleni olet
taivaspallo, platinamalja,
lumesta tehdyn vuokon
liikkumaton tanssi

ja sinun kristalliolemuksessasi
elää maan kaikki tuoksu.