+22 Eläinkunnan pääjaksot

Luvun sisällys

2017-01-22T08:12:44+02:00

Johdanto
22.1 Sienieläimet
22.2 Polttiaiseläimet
22.3 Kampamaneetit
22.4 Laakamadot
22.5 Nivelmadot
22.6 Nilviäiset
22.7 Niveljalkaiset
22.8 Piikkinahkaiset
22.9 Kaikki selkärankaiset ovat selkäjänteisiä

22.9.1 Kalat: Luukalat ja rustokalat
22.9.2 Sammakkoeläimiä elää maalla ja vedessä
22.9.3 Matelijat ovat sopeutuneet hyvin maaelämään
22.9.4 Linnut: Rakenteellisia sopeumia lentämiseen
22.9.5 Nisäkkäät synnyttävät yleensä eläviä poikasia

Johdanto

2017-01-22T07:38:44+02:00

Eläinkuntaan kuuluu yli 30 pääjaksoa, joista tässä luvussa esitellään keskeisimmät. Samaan pääjaksoon kuuluvien eläinten perusrakenteet ovat samankaltaisia. Eri pääjaksoihin kuuluvien eläimien välillä on eroja muun muassa ruumiin muodossa, hermostossa, aisteissa, hengitystavassa, verenkierto- ja ruuansulautuselimistössä sekä lisääntymisessä.

Kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät kuuluvat selkäjänteisten pääjaksoon. Luokittelussa "kalat", "sammakkoeläimet", "matelijat", "linnut" ja "nisäkkäät" ovat luokkia.

22.1 Sienieläimet

2017-11-05T13:55:15+02:00

Sienieläimet on maapallon vanhimpia eläimiä. Niitä aikaisemmin pidetty kasveina niiden ulkonäön ja näennäisen liikkumattomuuden takia. Ne ovat yksinkertaisia eläimiä, sillä niillä ei ole eri tehtäviin erikoistuneita kudoksia ja elimiä. Lisäksi ne koostuvat vain kahdesta solukerroksesta. Niillä ei ole hermostoa, verenkiertoelimistöä eikä kehittyneitä aisteja. Sienieläinten rakenne on säkkimäinen, tynnyrimäinen tai putkimainen. Niillä on sisäinen kalkista tai piistä muodostunut tukiranka, jonka koostumuksen mukaan sienieläimet jaetaan edelleen luokkiin.

Sienieläimet muodostavat runkokuntia, joissa yksilöitä on vaikea erottaa toisistaan. Ne kiinnittyvät tyviosallaan pohjaan, joten sienieläimillä ei ole eläimille tyypillistä liikkumiskykyä. Sienieläimen yläosassa on suuaukko, jonka kautta vettä virtaa sienieläimen sisäkerrokseen. Sienieläimen keskellä olevan ontelon sisäpinnan solujen siimat saavat aikaa veden virtausta, minkä avulla sienieläimen solut saavat vedestä ravinnoksi planktoneliöitä. Sienieläimet lisääntyvät suvullisesti sukusolujen avulla. Hedelmöityksen tuloksena kehittyneet, vedessä uivat toukat kiinnittyvät pohjaan ja kasvavat uudeksi yksilöksi. Sienieläimet voivat lisääntyä myös suvuttomasti kuroutumalla.

Järvisienen runkokunta.

Sienieläimet elävät pääasiassa suolaisissa merissä. Sienieläimet ovat usein myrkyllisiä, koska paikallaan elävinä eliöinä ne olisivat muutoin helppoa saalista. Niihin koskeminen voi aiheuttaa voimakkaita iho-oireita.

Suomessa esiintyvä järvisieni ja Välimeressä elävä pesusieni ovat esimerkkejä sienieläimistä. Pesusientä käytetään nimensä mukaan pesuvälineenä. Nykyään myytävät pesusienet ovat usein viljeltyjä tai vaahtomuovista valmistettuja jäljitelmiä.

Pesusieni on Välimeressä elävä sienieläin. Se on saanut nimensä käyttötarkoituksensa mukaan. Useimmat myytävät pesusienet ovat viljeltyjä tai vaahtomuovisia jäljitelmiä.

22.2 Polttiaiseläimet

2017-11-05T13:55:40+02:00

Polttiaiseläimiin kuuluvat meduusat, korallit ja polyypit. Polttiaiseläinlajeja ovat esimerkiksi korvameduusa, lampipolyyppi ja merivuokko. Suurin osa polttiaiseläinlajeista on säteittäissymmetrisiä. Polttiaiseläimet ovat vesieläimiä. Niitä esiintyy pääasiassa suolaisissa ja lämpimissä merissä, mutta korvameduusaa tavataan myös Itämeren murtovedessä.

Polttiaiseläimet ovat selkärangattomia. Niiden rakenne on yksinkertainen. Polttiaiseläinten ruumis koostuu sisä- ja ulkokerroksesta, joiden välissä on tukiainetta. Polttiaiseläimillä on alkeellinen hermoverkko, eikä niillä ole erillistä verenkierto- ja ruoansulatuselimistöä.

Niillä on yksiaukkoinen ruoansulatuskanava. Suuaukko toimii sekä ravinnon otossa että jätteiden poistossa. Suuta ympäröivissä lonkeroissa on lamauttavaa myrkkyä sisältäviä poltinsoluja, joiden avulla ne saalistavat.

Meduusat ovat polttiaiseläimiä.

Polttiaiseläimet ovat petoja ja ne pyydystävät selkärangattomia eläimiä sekä kaloja. Polttiaissoluista erittyvä myrkky voi aiheuttaa ihmiselle tuskallisia iho-oireita.

Polttiaiseläimiin kuuluvat korallit muodostavat runkokuntia. Koralliriutat ovat yksi maapallon monimuotoisimmista ekosysteemeistä, joita uhkaa muun muassa ilmaston lämpeneminen.

Korallieläinten runkokuntien muodostamat riutat ovat maailman monimuotoisuuskeskuksia.

Monilla polttiaiseläinlajeilla on kaksi elämänkierron vaihetta: vedessä vapaana liikkuva ja alustaan kiinnittyvä vaihe. Polttiaiseläinten lisääntymisessä vaihtelevat suvullinen ja suvuton lisääntyminen.

Esimerkiksi meduusoilla on sukupolvenvuorottelua. Naarasmeduusan munasolut hedelmöittyvät koirasmeduusan siittiösoluilla. Tämä on suvullista lisääntymistä. Hedelmöityksen tuloksena muodostunut toukkavaihe kiinnittyy pohjaan polyypiksi, josta kuroutuu suvuttomasti uusia meduusoja.

Meduusan kaksivaiheinen elämänkierto.

22.3 Kampamaneetit

2017-01-22T07:39:50+02:00

Kampamaneetit ovat hyytelömäisiä, hauraita, läpikuultavia ja vedessä vapaasti uivia eläimiä. Monet kampamaneettilajit ovat ulkonäöltään meduusamaisia, mutta ne kuuluvat kampamaneettien pääjaksoon. Kampamaneetteja tavataan kaikilla merialueilla. Suurin osa lajeista esiintyy lämpimissä vesissä, mutta Suomessakin on tavattu pikkumaneettia, amerikankampamaneettia (tulokaslaji) ja arktiseen kampamaneettisukuun kuuluvaa lajia. Pienikokoisia yksilöitä ei voida tunnistaa lajilleen mikroskooppitutkimuksen avulla, joten kampamaneettien lajimäärityksen avuksi tarvitaan geneettisiä analyysejä.

Kampamaneetit jaetaan kahteen ryhmään: lonkeromaneetit ja myssymaneetit. Lonkeromaneeteilla on nimensä mukaan lonkerot, kun taas myssymaneeteilta ne puuttuvat. Lonkeromaneetit saalistavat pyyntilonkeroiden avulla. Pyyntilonkeroissa ei ole poltinsoluja kuten polttiaiseläimillä. Kampamaneetit syövät esimerkiksi eläinplanktonia ja kalan poikasia. Kampamaneeteilla on ruumiin pinnalla kampamaisia levyjä, joiden avulla ne liikkuvat. Osa kampamaneetteihin kuuluvista lajeista tuottaa itse valoa (bioluminesenssi-ilmiö). Ne käyttävät bioluminesenssiä muun muassa saalistukseen. Bioluminesenssi-ilmiötä esiintyy myös monilla muilla eliöryhmillä.

22.4 Laakamadot

2017-01-22T07:40:40+02:00

Laakamadot ovat matomaisia selkärangattomia eläimiä. Ne ovat kaksikylkisiä, jaokkeettomia, liikuntakykyisiä ja alkeellisen hermoston omaavia eläimiä. Alkeellisina piirteinä voidaan pitää sitä, että niillä ei ole ruumiinonteloa eikä hengitys- ja verenkiertoelimistöä. Hengityskaasujen vaihto tapahtuu suoraan ulkopinnan kautta. Suurin osa laakamadoista on loisia, kuten veri- ja heisimadot.

Esimerkiksi lapamato on kalaa syövien nisäkkäiden (esimerkiksi ihminen) suolistoloinen, jonka väli-isäntänä ovat kalat. Monet lajit (esimerkiksi lattana) elävät vapaina vedessä. Laakamadot ovat kaksineuvoisia, jolloin sama yksilö tuottaa sekä naaras- että koiraspuolisia sukusoluja. Siten laakamadot lisääntyvät suvullisesti sukusolujen avulla. Osa laakamadoista pystyy lisääntymään suvuttomasti jakautumalla kahtia.

Lapamadon eli leveän heisimadon elinkierto ihmisen ollessa isäntälajina.

22.5 Nivelmadot

2017-01-22T07:56:23+02:00

Nivelmatoihin kuuluvat lajit jaetaan kolmeen luokkaan: harvasukasmatoihin, monisukasmatoihin ja juotikkaisiin.

Nivelmatojen ruumis koostuu nivelikkäistä jaokkeista. Tunnetuimpia nivelmatoja ovat harvasukasmatoihin kuuluvat kastelierot ja juotikkaat.

Kastelierot syövät kuollutta ainesta ja toimivat siten hajottajina samalla kuohkeuttaen maaperää.

Verijuotikkaat (”iilimato”) ovat nisäkkäistä verta imeviä loisia. Jotkut monisukasmadot ovat petoja.

Nivelmadoilla on kehittyneitä piirteitä: ruumiinontelo, kaksiaukkoinen ruuansulatuskanava, suljettu verenkiertojärjestelmä ja tikapuumainen hermosto. Ne hengittävät ihon kautta. Nivelmatoja tavataan valtamerissä, makeissa vesissä ja kosteassa maassa.

Osa nivelmadoista on kaksineuvoisia, jolloin samalla yksilöllä on sekä koiraan että naaraan sukuelimet sukusoluineen. Jotkin lajit lisääntyvät puolestaan suvuttomasti jakautumalla.

Nivelmatoihin kuuluvan kastelieron rakenne.

22.6 Nilviäiset

2017-01-22T08:03:12+02:00

Nilviäisiin kuuluvat simpukat, kotilot ja pääjalkaiset. Ne ovat selkärangattomia eläimiä. Nilviäisten koko vaihtelee mikroskooppisen pienistä useiden metrien kokoisiin mustekaloihin. Nilviäiset elävät monenlaisissa elinympäristöissä: merissä, makeissa vesissä ja maalla. Nilviäisiä (simpukat, osterit, etanat ja mustekalat) syödään Suomessa melko vähän Etelä-Eurooppaan ja Aasiaan verrattuna.

Etana on nilviäinen.

Simpukoiden ja kotiloiden pehmeä ruumis on kalkkikuoren suojassa. Simpukoilla on kaksiosainen, sivulta litistynyt kalkkikuori. Kuoren osat ovat kiinni saranan avulla. Kuoren välistä tulee esiin jalka. Monet nilviäiset liikkuvat ja kaivautuvat pohjaan lihaksikkaan jalan avulla. Simpukoilla ei ole päätä, mutta niillä on suuosa. Suuosan liuskamaiset rihmat ohjaavat ravintoa vedestä suuhun. Ravinnonotto tapahtuu suodattamalla. Simpukoiden ruumiissa on kolme pääosaa: jalka, sisälmyspussi sekä ruumista peittävä limainen vaippa.

Kotilot ovat yleensä kalkkikuorellisia. Tosin kalkkikuori voi olla surkastunut kuten etanoilla. Kotiloiden kalkkikuori on kiertynyt ja se on usein epäsymmetrinen. Kotiloilla on pää, jalka ja kierteisen vaipan peittämä sisälmyspussi.

Helmivene on elävä fossiili, eli sen fossiileja löytyy vanhoista kerrostumista.

Pääjalkaisista tunnetuimpia ovat mustekalat. Mustekalat ovat hyvin kehittyneitä aistien, ruuansulatuskanavan, hermoston ja aivojen osalta. Monet kalkkikuorelliset lajit ovat kasvinsyöjiä, mutta mustekalat ovat petoja.

Nilviäiset lisääntyvät suvullisesti. Simpukat ja mustekalat ovat yksineuvoisia, jolloin eläin edustaa vain yhtä sukupuolta. Monet kotilot ovat kaksineuvoisia, jolloin yksilöllä on sekä naaraan että koiraan sukupuolielimet sukusoluineen. Eläintä, joka tuottaa sekä naaras- että koiraspuolisia sukusoluja, sanotaan hermafrodiitiksi.

Mustekala:

Ukkoetana:

⸮⸮??

22.7 Niveljalkaiset

2017-01-22T08:05:46+02:00

Suurin osa maailman eläinlajeista (80 %) on niveljalkaisia. Niveljalkaiset ovat hyvin monimuotoinen ryhmä. Niiden koko, elinympäristöt, elintavat ja rakenne vaihtelevat erittäin paljon. Maailmassa elää yli miljoona niveljalkaislajia. Niveljalkaisilla on jaokkeellinen ja nivelikäs ruumis. Nivelikkäät raajat mahdollistavat nopean liikkumisen ja kova kitiinikuori antaa suojaa, toimii ulkoisena tukirankana ja estää veden haihtumista. Verenkierto on avoin. Veri kulkeutuu sydämestä ruumiinonteloon, josta se palautuu vähitellen takaisin. Niveljalkaisilla ei ole keuhkoja. Monet vedessä elävät niveljalkaiset hengittävät kiduksilla, kun taas maalla elävät käyttävät ilmaputkistoa, joka kuljettaa ilmaa eläimen sisäelimiin. Ruuansulautuskanava on melko yksinkertainen. Niveljalkaiset lisääntyvät suvullisesti, jolloin hedelmöitys tapahtuu vedessä elävillä niveljalkaisilla ulkoisesti ja maalla elävillä sisäisesti.

Useilla niveljalkaisilla tapahtuu muodonvaihdos. Täydellisessä muodonvaihdoksessa (esimerkiksi päiväperhoset) munasta kehittyy toukka, toukka koteloituu ja siitä kuoriutuu aikuinen yksilö. Epätäydellisessä muodonvaihdoksessa kotelovaihe puuttuu, kuten esimerkiksi sudenkorennoilla ja heinäsirkoilla. Toukkavaiheen aikana yksilö voi elää erilaisissa ympäristöissä ja syödä aivan erilaista ruokaa kuin aikuisena. Esimerkiksi sudenkorentojen toukat ovat vedessä saalistavia petoja.

Perhosilla on täydellinen muodonvaihdos: muna, toukka, kotelo ja aikuinen (ritariperhonen).

Niveljalkaisia ovat hämähäkkieläimet, äyriäiset, tuhatjalkaiset ja hyönteiset. Maailman eläinlajeista suurin osa on hyönteisiä. Hyönteisten ruumis on aina kolmiosainen: pää, keski- ja takaruumis. Niillä on kolme raajaparia eli kuusi jalkaa. Suurin osa hyönteislajeista osaa lentää. Lentotaito on tärkeä hyönteisten sopeutuma, jonka avulla ne ovat voineet kehittyä maailman runsaslajisimmaksi eläinryhmäksi ja levittäytyneet lähes kaikkialle. Hyönteisiä ovat esimerkiksi pistiäiset, kaksisiipiset, kovakuoriaiset ja perhoset. Ne ovat petoja, kasvinsyöjiä tai loisia. Monilla hyönteisillä aistit ovat hyvin kehittyneet. Niillä voi olla tarkka kuulo-, haju- ja näköaisti. Monet hyönteiset ovat tärkeitä kasvien pölyttäjiä. Ne kuljettavat siitepölyhiukkasia siirtyessään kukasta toiseen.

Muun muassa punkit, lukit ja skorpionit ovat hämähäkkieläimiä. Niillä on kaksiosainen ruumis ja neljä paria kävelyjalkoja. Ne ovat yleensä maalla eläviä petoja, jotka saalistavat verkoilla tai juoksevat saaliinsa kiinni.

Skorpionilla on neljä raajaparia.

Äyriäisiin kuuluvat muun muassa ravut, vesikirput ja hankajalkaiset. Niillä on kaksi paria tuntosarvia ja useita eri tehtäviin erilaistuneita raajapareja, kuten liikkumista, puolustusta ja ravinnon käsittelyä varten. Yleensä äyriäistä suojaa kitiinistä muodostunut kuori. Pääosa äyriäisistä elää merissä, mutta niitä tavataan myös makeissa vesissä ja kosteissa paikoissa maalla (esimerkiksi maasiirat). Äyriäiset ovat monien eläinten, kuten kalojen, valaiden, nisäkkäiden ja lintujen ravintoa. Myös ihminen pyydystää rapuja, katkarapuja ja hummereita ravinnokseen. Ihmisen näkökulmasta monet niveljalkaiset ovat tuholaisia tai loisia, mutta joistakin niveljalkaislajeista on myös ihmiselle taloudellista hyötyä ravintona tai kasvien pölyttäjinä.

Vesikirput ovat eläinplanktoniin kuuluvia pieniä äyriäisiä.

22.8 Piikkinahkaiset

2017-01-22T08:07:39+02:00

Suurin osa piikkinahkaisista elää valtamerien pohjissa. Suomessa ei esiinny yhtään piikkinahkaislajia. Tunnetuimpia piikkinahkaisia ovat meritähdet ja merisiilit. Piikkinahkaisilla on ihon pinnassa piikkejä. Piikkinahkaiset ovat pitkälle kehittyneitä eläimiä. Niillä on kaksikylkinen vapaana uiva toukkavaihe ja selkäjänteisten kanssa samantapainen ruumiinontelo. Aikuiset yksilöt ovat säteittäissymmetrisiä, tähtimäisiä tai pyöreitä. Piikkinahkaisilla on sisäinen tukiranka, joka koostuu kalkkilevyistä. Piikkinahkaisilla ei ole verisuonistoa, vaan sen sijaan vesiputkilosto, johon liittyvät imujalat toimivat liikunta-, hengitys- ja ruuankäsittelyeliminä. Useilla piikkinahkaisilla on ulokkeidensa päissä imukupit, joiden avulla ne liikkuvat ja kiinnittyvät meren pohjaan tai saaliiseen.

Piikkinahkaiset lisääntyvät pääasiassa suvullisesti. Hedelmöitys tapahtuu ulkoisesti eli munasolut hedelmöityvät yksilöiden ulkopuolella vedessä. Piikkinahkaisten uusiutumiskyky on hyvä, sillä esimerkiksi meritähti pystyy muodostamaan uuden sakaran katkenneen tilalle.

Meritähdet ovat piikkinahkaisia.

22.9 Kaikki selkärankaiset ovat selkäjänteisiä

2017-01-22T08:08:32+02:00

Selkäjänteisten pääjaksoon kuuluvat kaikki selkärankaiset, joita ovat ympyräsuiset, rustokalat, luukalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät. Esimerkiksi ihminen on nisäkäs. Kaikki nisäkkäät kuuluvat selkärankaisiin ja siten myös selkäjänteisiin. Selkärankaiset muodostavat pääosan selkäjänteisten pääjaksosta. Pääjaksoon kuuluu lisäksi vielä verrattain alkeellisia eläimiä, kuten vaippaeläimiä ja suikulaisia.

Kaikille selkäjänteisille yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa kaksikylkisyys, lihaksisto, hyvin kehittynyt ruumiinontelo, selkäydin, aivot, sydän, suljettu verenkiertojärjestelmä, täydellinen ruoansulatusjärjestelmä ja sisäinen tukiranka. Selkäjänne on varhaisessa alkiossa tukirangan aihe, joka muodostaa suikulaisella tukirangan vielä aikuisenakin. Sen sijaan selkärankaisilla selkäjänteen ympärille muodostuvat selkärangan nikamat. Kaikilla selkäjänteisillä on selkäjänne, selkäydin, kidusten aiheet, pyrstöevä tai häntä ainakin jossain niiden yksilönkehityksen vaiheessa. Osalla selkäjänteisiä nämä rakenteet saattavat kuitenkin surkastua sikiönkehityksen edetessä tai muuttua toisiksi rakenteiksi. Kehittyneemmillä selkärankaisilla (esimerkiksi nisäkkäät), selkäjänne kuitenkin surkastuu, kun sen ympärille kehittyy selkäranka ja nikamat.

Selkärankaisille tyypillisiä yhteisiä rakenteellisia piirteitä ovat kaksi paria raajoja (surkastuneita tai kehittyneitä), nikamien muodostama selkäranka, aivojen ja selkäytimen muodostava keskushermosto, kehittyneet aistit sekä suljettu verenkierto. Selkärankaisten verenkiertojärjestelmään kuuluvat sydän, valtimot, laskimot ja hiussuonet. Verenkierron tehtävänä on kuljettaa hengityskaasuja, ravintoaineita, lämpöä, hormoneja ja vasta-aineita. Verenkiertojärjestelmä voi olla sydämen rakenteen mukaan joko yksinkertainen (kaksilokeroinen sydän) tai kaksinkertainen (kolmi- ja nelilokeroinen sydän). Kaksinkertainen verenkiertojärjestelmä jaetaan pikku- eli keuhkoverenkiertoon ja isoon verenkiertoon. Selkärankaiset lisääntyvät suvullisesti.

22.9.1 Kalat: Luukalat ja rustokalat

2017-06-25T05:32:22+03:00

Kalat ovat selkärankaisia, vedessä eläviä ja kiduksilla hengittäviä eläimiä.

Kalojen sydän on kaksilokeroinen (yksi kammio ja eteinen) eli niiden verenkiertojärjestelmä on sydämen rakenteen perusteella yksinkertainen. Sydämeen tulee ja siitä lähtee hiilidioksidipitoista verta. Kalat hengittävät kiduksilla.

Kalat ovat monimuotoinen ryhmä. Osa kaloista on petoja, toiset taas kasvin- tai planktonsyöjiä. Jotkut elävät merissä, toiset järvissä ja joissa. Kalat jaetaan muun muassa tukirangan rakenteen perusteella luu- ja rustokaloihin. Luukalat voidaan jakaa puolestaan keuhkokaloihin, varsieväisiin, viuhkaeväisiin ja lapaeväisiin. Suurin osa nykyisistä kalalajeista kuuluu luukaloihin kuuluviin viuhkaeväisiin.

Kalan rakenteita. Kala on naaras, koska sillä on mätipussi.

Luukalojen selkäranka on luinen ja niiden ulkopinta on usein suomuinen. Luukaloilla on uimarakko, jonka avulla ne säätelevät uimasyvyyttä. Kalat lisääntyvät suvullisesti. Luukaloilla tapahtuu ulkoinen hedelmöitys, jossa naaraan munasolut (mäti) ja koiraan siittiösolut (maiti) yhdistyvät vedessä. Koska luukalojen hedelmöittyneiden munasolujen ja poikasten kuolleisuus on suurta, on niiden tuotettava suuri määrä munasoluja.

Rustokaloihin kuuluvat hait ja rauskut. Rustokalojen tukiranka on rustoa, ja niiden hammassuomut poikkeavat luukalojen suomuista. Rustokaloilta puuttuu uimarakko. Rustokaloilla on sisäinen hedelmöitys, ja ne synnyttävät eläviä poikasia tai munivat munia.

Rustokaloihin kuuluva hai kuvattuna Berliinin akvaariossa.

https://youtu.be/WtCpYM-Vdpc

Kampelat ovat pohjaelämään sopeutuneita luukaloja. Ne ovat sivuttain litistyneitä kaloja, eli ne uivat toisella kyljellään.

22.9.2 Sammakkoeläimiä elää maalla ja vedessä

2017-01-22T08:10:02+02:00

Sammakkoeläimet ovat kehittyneet varsieväisistä kaloista. Ne ovat selkärankaisia, vaihtolämpöisiä, makeissa vesissä ja kosteissa elinympäristöissä viihtyviä lajeja.

Suurin osa sammakkoeläimistä elää sekä vedessä että maalla. Sammakkoeläimet ovat sopeutuneet osittain maaelämään, mutta ne ovat riippuvaisia vedestä lisääntymisen ja hengityksen osalta.

Sammakoiden suvullinen lisääntyminen tapahtuu vedessä, jossa myös niiden toukat kehittyvät. Niillä on ulkoinen hedelmöitys kuten kaloilla. Toukkavaiheessa sammakkoeläimet ovat raajattomia, kiduksellisia ja hännällisiä.

Sammakot hengittävät heikkotehoisten keuhkojen lisäksi myös ihollaan. Niiden ihon täytyy ihohengityksen takia pysyä jatkuvasti kosteana. Sammakkoeläimiä tavataan eniten trooppisissa sademetsissä.

Suomessa tavattavia sammakkoeläimiä ovat sammakko, viitasammakko, rupikonna, vesilisko ja rupilisko. Lisäksi mölysammakko on uusi tulokaslaji.

22.9.3 Matelijat ovat sopeutuneet hyvin maaelämään

2017-01-22T08:10:28+02:00

Matelijat ovat selkärankaisia ja vaihtolämpöisiä eläimiä. Niitä tavataan eniten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Kaikki vaihtolämpöiset selkärankaiset eläimet (matelijat ja sammakkoeläimet) vaipuvat talveksi kylmänhorrokseen.

Matelijoiden pääryhmät ovat kilpikonnat, liskot, käärmeet ja krokotiilit.

Matelijoilla on useita sopeutumia, joiden avulla ne selviävät maaelämän haasteista. Matelijat ovat sopeutuneet hyvin maaelämään, sillä niillä on veden haihtumista estävä sarveissuomuinen iho ja keuhkohengitys. Myös niiden lisääntyminen on sopeutunut maaelämään sisäisen siitoksen ja kuivuutta kestävien munien ansiosta. Matelijoilla on kehittynyt näköaisti, mutta ulkoisia korvia niillä ei ole.

Suomessa eläviä matelijoita ovat sisilisko, vaskitsa, kyy, ranta- eli tarhakäärme ja kangaskäärme. Suomessa tavattavat matelijat ovat petoja. Kuvassa rantakäärme. Mistä erotat helposti rantakäärmeen kyystä?

22.9.4 Linnut: Rakenteellisia sopeumia lentämiseen

2017-01-22T08:12:18+02:00

Linnut ovat selkärankaisia, tasalämpöisiä ja höyhenpeitteisiä eläimiä.

Linnut ovat sopeutuneet lentämiseen monin tavoin. Niillä on tehokas hengitys- ja verenkiertoelimistö, höyhenpeite, kevyt ja ontto luusto, isot lentolihakset, virtaviivainen rakenne sekä siiviksi muuntuneet eturaajat. Osa linnuista on kuitenkin lentokyvyttömiä, kuten strutsi ja emu.

Linnut kehittyivät matelijoista noin 150 miljoonaa vuotta sitten. Nykylintujen matelijamaisia piirteitä ovat muun muassa suomupeitteiset jalat ja kuoren suojaamat munat.

Verenkierto on kaksikertainen ja sydän nelilokeroinen. Lintujen keuhkoihin on liittyneenä ilmapusseja, joiden ansiosta niiden hengitys on tehokasta. Tämä onkin tärkeää, koska lentäminen vaatii paljon happea.

Lintujen näkö- ja kuuloaisti ovat hyvin kehittyneitä. Näköaisti on erityisen tärkeä päiväpetolinnuille (haukat ja kotkat) ja kuuloaisti yöllä saalistaville pöllöille. Linnut lisääntyvät suvullisesti sisäisen hedelmöityksen avulla, jolloin hedelmöitys tapahtuu naaraan sukupuolitiehyissä.

Lintuja esiintyy nykyisin kaikilla maapallon mantereilla. Maapallolla elää nykyisin noin 9 000 lintulajia. Suomessa pesii noin 240 lintulajia.

Kuva: Muna muodostuu munasarjassa ja munajohtimessa vaiheittain. Keltuaisrakkulan ympärille muodostuu valkuainen ja kuori. Muna tulee lopulta ulos yhteissuolesta eli kloaakista.

22.9.5 Nisäkkäät synnyttävät yleensä eläviä poikasia

2017-11-12T10:53:24+02:00

Nisäkkäät ovat selkärankaisia ja tasalämpöisiä eläimiä. Tasaisen ruumiinlämmön säilyttäminen vaatii tehokkaan hengitys- ja verenkiertoelimistön, rasvakerroksen ja karvapeitteen. Nisäkkäät kehittyivät lintujen tavoin matelijoista, nisäkäsliskoista.

Nisäkkäät lisääntyvät suvullisesti, ja niillä tapahtuu sisäinen hedelmöitys. Alkion- ja sikiönkehitys tapahtuu osittain tai kokonaan emon sisällä kohdussa. Nisäkkäät synnyttävät yleensä eläviä poikasia, kun taas matelijat ja linnut munivat.

Nisäkkäät ruokkivat poikasiaan imettämällä niitä maitorauhasten eli nisien avulla, paitsi nokkaeläimet.

Nisäkkään tyyppipiirteitä ovat nisät ja imetys. Kuvassa topiantilooppi.

Nisäkkäiden liikuntakyky, aivot sekä näkö- ja kuuloaisti ovat hyvin kehittyneitä. Näköaisti on erityisen tärkeä päiväaktiivisille eläimille.

Nisäkkäillä on kaksinkertainen verenkierto. Nisäkkäiden sydän on nelilokeroinen (oikea kammio ja eteinen / vasen kammio ja eteinen) ja sydämessä on väliseinä, joka estää hapettoman ja hapekkaan veren sekoittumisen. Kaksinkertaisuus tarkoittaa sitä, että nisäkkäiden verenkierto jaetaan kahteen osaan: keuhkoverenkiertoon ja isoon verenkiertoon.

Nisäkkäät jaetaan varsinaisiin nisäkkäisiin ja nokkaeläimiin. Varsinaisia nisäkkäitä ovat pussieläimet ja istukalliset nisäkkäät. Nisäkkäät voidaan jakaa myös muniviin nisäkkäisiin ja synnyttäviin nisäkkäisiin. Suurin osa nisäkkäistä kuuluu synnyttäviin nisäkkäisiin. Synnyttävät nisäkkäät jaetaan istukattomiin nisäkkäisiin ja istukkanisäkkäisiin. Istukattomia nisäkkäitä ovat vain pussieläimet, joilla istukkaa vastaa alkeellinen hemiplasenta (lat. placenta = istukka).

Nokkaeläimet (vesinokkaeläimet ja nokkasiilit) ovat munivia nisäkkäitä. Ne muistuttavat matelijoita, sillä ne munivat munia ja niiden luusto ja suolisto on matelijoiden kanssa rakenteellisesti samantapainen. Nokkaeläimiä tavataan nykyisin Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Nokkaeläimiltä puuttuu kohtu ja nisät. Maitorauhaset avautuvat ihon pinnalle, josta poikaset nuolevat maidon.

Pääasiassa Australiassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa elävät pussieläimet muodostavat yhtenäisen nisäkäsryhmän. Pussieläimen kehitys alkaa kohdussa, mutta jatkuu pian emon vatsapussissa. Pussieläinten poikaset syntyvät tavallaan keskentekoisina, koska pussieläinten epätäydellinen istukka ei pysty välittämään riittävästi ravintoa kasvavalle poikaselle. Poikaset kiipeävät omatoimisesti jatkamaan kehitystä emon pussiin, jossa ne kasvavat emon maidolla. Tunnettuja pussieläimiä ovat kengurut ja koala.

Istukallisiin nisäkkäisiin kuuluvat kaikki muut nykyiset nisäkkäät paitsi nokka- ja pussieläimet. Istukkanisäkkäillä on sikiötä ravitseva istukka, jonka kautta emon elimistöstä siirtyy ravintoaineita ja happea kohdussa kehittyvälle sikiölle ja kuona-aineita sikiöstä emon vereen.

Vaikka nisäkäslajeja on vähän muiden eläinryhmien lajimäärään verrattuna, ne ovat sopeutuneet hyvin erilaisiin elinympäristöihin, elintapoihin, ravintoon ja vuorokausirytmiin. Nisäkkäillä on myös hyvä muisti ja oppimiskyky. Siten nisäkkäät ovat levittäytyneet kaikille mantereille Antarktis mukaan lukien. Antarktiksella elää tosin vain merielämään sopeutuneita merinisäkkäitä, kuten valas- ja hyljelajeja.

Mitä nisäkkäiden tyypillisiä piirteitä on piisamilla?

Kuvagalleria: nisäkkäät

2021-03-02T06:29:10+02:00

: Nokkaeläimet ovat munivia nisäkkäitä. Ne ovat eräänlainen välimuoto matelijoiden ja nisäkkäiden välillä.
: Pussieläimillä poikasten kehitys jatkuu emon vatsapussissa.
: Nisäkkäillä on sisäinen hedelmöitys.
: Jakki kuuluu sorkkaeläinten lahkoon ja nautaeläinten alaheimoon. Jakki on sopeutunut HImalajan vuoristo-oloihin.

Videolinkkejä

2018-02-14T12:36:46+02:00

Kengurun synnytys ja poikasen kehitys.

Hyönteisten elämää.

Erään perhoslajin muodonvaihdos.

Tanrekit – erikoinen nisäkäsheimo.

Eläviä poikasia synnyttävä käärme.

Tiivistelmä

2017-11-05T13:57:21+02:00

Eläinkuntaan kuuluu yli 30 pääjaksoa, kuten sieni- ja polttiaiseläimet, kampamaneetit, laaka- ja nivelmadot, nilviäiset, niveljalkaiset, piikkinahkaiset ja selkäjänteiset.
Sienieläimet ovat yksinkertaisimpia eläimiä. Niillä ei ole hermostoa, verenkiertoelimistöä eikä kehittyneitä aisteja.
Polttiaiseläimiin kuuluvat meduusat, korallit ja polyypit. Ne lisääntyvät vuorotellen suvullisesti ja suvuttomasti.
Nilviäisiin kuuluvat simpukat, kotilot ja pääjalkaiset.
Suurin osa tunnetuista eläinlajeista on niveljalkaisia. Niveljalkaisia ovat hämähäkkieläimet, äyriäiset, tuhatjalkaiset ja hyönteiset.
Piikkinahkaisilla on ihon pinnalla piikkejä. Ne ovat kehittynyt eliöryhmä, koska mm. niiden ruumiinontelon rakenne on selkäjänteisten kaltainen.
Selkäjänteisten pääjaksoon kuuluvat kaikki selkärankaiset, joita ovat ympyräsuiset, rustokalat, luukalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät.
Nisäkkäät ovat tasalämpöisiä eläimiä. Ne jaetaan varsinaisiin nisäkkäisiin ja nokkaeläimiin. Varsinaisiin nisäkkäisiin kuuluvat pussieläimet ja istukalliset nisäkkäät.

Navigointi

2018-12-29T16:19:02+02:00

Tehtävät