AI4 (1B)

TAPPAJAHAI-novelli

2022-06-10T15:36:03+03:00

Tulkitse novellia lähtökohtana sen nimi "Tappajahai". Vastauksen suosituspituus on 4500 – 5000 merkkiä.

TAPPAJAHAI

Niklaksen selkä oli leveämpi kuin kenenkään muun. Hän seisoi edessäni, muttei tiennyt sitä. Hän kertoi hauskaa tarinaa ympärilleen kerääntyneelle tyttöjoukolle ja viittilöi käsillään niin että suuret selkälihakset kiristyivät. Pysyttelin lähituntumassa ja nuuhkin pehmeätä partaveden tuoksua, mutten antanut hänen huomata minua. En vielä.

Iiro romautti kuohuviinilaseista rakennetun pyramidin. Kuului sarja teräviä räsähdyksiä, samppanja valui lattialle kellertäväksi lammikoksi. Iiro nauroi, nosteli jalkojaan tahmealla parketilla ja alkoi kaataa juomaa uusiin laseihin, joita tarjoilija kiireesti kiikutti tilalle.

Niklas ei nauranut. Profiilista näin, että häntä ällötti Iiron touhu. Hän oli lopettanut juttunsa hetkeksi, ja tyttöjen odottavat katseet pysyivät hänessä, ihailevat tasahampaiset hymyt.

Minulla ei ollut tasaisia hampaita mutta karismaa kyllä. Tajusin tämän kirkkaasti, kun katselin Ilsen ketkutusta, Päivin toljotusta ja nenäänsä puuteroivan Ann-Sofin niiskutusta. Heidän kaikki eleensä suuntautuivat kohti Niklaksen miehenkasvoja. He naurahtelivat, myöntelivät, hipelöivät heliseviä rannekorujaan. He kiemursivat hiussuortuviaan sormien välissä ja kohottivat käden suun eteen huoatessaan ”Ihanko totta Niklas, miten uskomatonta!”

Minä olin rakastanut Niklasta kohta kolme vuotta. Hänellä ei ollut tästä aavistusta, koska olin pelannut korttini oikein. Saalista ei saa säikäyttää. Lopulta kävi niin kuin olin uumoillut. Niklas kyllästyi huokaileviin tyttöihin. Näin hänen leukaperiensä pidättelevän esiin pyrkivää haukotusta. Samppanjakatastrofin myötä rento hymy oli tiessään.

Hetkeni oli tullut.

Kopautin Niklasta kevyesti olkapäähän. Valitsin kasvoilleni takuuvarman valloitushymyn. Niklas kääntyi, ja hänen suustaan kuului pyrskähdys. Hän kumartui yskimään, kuohujuoma pursui hienonmuotoisesta nenästä.

Tytöt tarkastelivat minua epäuskoisin katsein. Niihin olin tottunut, sillä ulkonäköni on hitusen poikkeava. Otsani on latuskainen ja leveä, ihoni sairaalloisen kelmeä ja nenäni niin suuri, että sen varjosta on vaikea havaita suuta. Toisaalta tämä on onni, sillä aukko jota yleensä suuksi kutsutaan muistuttaa minun tapauksessani enemmän huolimattomasti vetäistyä, repaleista viiltohaavaa: huulia on tuskin nimeksikään ja hampaat, nehän jo mainitsin. Epätasaiset on aika lievä ilmaus, sillä osa niistä on jäänyt tyngiksi ja osa puuttuu kokonaan. Olin raisu lapsi ja menetin eräässä tappelussa myös ison hiustukon juurineen. Pahaksi onneksi kyseinen tukko sijaitsi otsalaellani eikä kasvanut koskaan takaisin. Neuvokkaana tyttönä olin oppinut kampaamaan ohuehkot haiveneni suoraan takaraivolta eteen, missä ne kehystivät pieniä valkoripsisiä silmiäni.

Itsetuntoni oli kohdillaan. Levensin Niklakselle suuntaamaani hymyä samalla kun ojensin tyhjää lasia.

”Etsin laadukasta lasintäytettä”, lausuin. ”Sinä näytät sopivan laadukkaalta sitä tarjoamaan.”

Olin miettinyt avaussanojani huolellisesti. Niissä piti olla samaan aikaan älykästä huumoria ja flirttiä.

Niklas katsoi minua suu auki. Hän oli lakannut yskimästä, mutta lasi hänen kädessään vapisi hieman.

Päivi, Ilse ja Ann-Sofi katsoivat myös, mutta heidän katseessaan ei näkynyt jämerää viisautta kuten Niklaksen. Sen sijaan olin erottavinani pelkoa, kauhua ja inhoa. Kaikkiin niihin olin tottunut. Vähin, mitä nyt odotin rakkauteni kohteelta, oli että hän olisi rakkauteni arvoinen.

Vaihdoin painon jalalta toiselle ja yritin uudestaan: ”Näytät pitkästyneeltä. Lähdetäänkö menemään?”

Kalvenneen Niklaksen sieraimista valui kuplia. Hän otti tukea lähimmästä tytöstä, onnekas oli Ann-Sofi. He horjahtelivat hetken paikoillaan, ja sitten Ann-Sofi talutti Niklaksen sivummalle. Näin miehen rojahtavan seinustan tuolille ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

En tuputa, jos seura ei kelpaa.

Rakkauteni kohteen häipyminen kirpaisi. Silti hymyilin Päiville, joka oli lakannut niiskuttamasta, ja Ilselle, joka pyyhki käsiään mekkoon.

”Hauskat juhlat”, sanoin. ”Täytyykin jatkaa minglausta.”

Jatkoin eteenpäin väentungoksessa, jossa näkyi kauniisti leikattuja miestenpukuja, avokaulaisia iltamekkoja ja niin korkeita korkoja, etten olisi ikinä kuvitellut käyttäväni moisia. Pihtipolveni kolahtivat joka askeleella yhteen. Keinahtelin lähimmän tarjoilijan luo ja nappasin täyden samppanjalasin. Minut nähdessään tarjoilija kavahti taaksepäin, ja tarjotin miltei putosi hänen käsistään.

”Hupsista!” totesin iloisesti.

Hymyilin ja nyökkäilin eteeni osuville ihmisille. Juoma kupli päässäni ja levitti ruumiiseeni harvinaista kepeyttä. Välikohtaus Niklaksen kanssa tuntui jo mitättömältä takaiskulta. Uskoin, että tilaisuuteni ei ollut vielä mennyt, vaan voisin lähestyä häntä myöhemmin paremmalla onnella.

Ihmismeri aaltoili edessäni naurua pulppuilevana ja kimaltelevan kauniina. Etenin vasen kylki edellä, hopeanharmaa iltapuku välkehtien ja lasia toisella kädellä kannatellen. Tein hidasta kaarrosta ihmisten lomitse ja sivuitse, tarkkailin nuoria vereviä juhlapareja tanssin pyörteissä. Kirkkaanvärisiä mekkoja, paljaita sääriä, heilahtelevia helmoja. Iiron tilaama orkesteri soitti tangoa, joka kohta vaihtui villiksi salsaksi. Naispuoliset tanssijat hetkuttivat lantioitaan, viskelivät hiuksiaan ja tärisyttelivät rintojaan. Miehet vatkasivat samassa rytmissä, puristivat partnerinsa tiukkoihin syleilyihin ja antoivat käsiensä vaeltaa.

Seisahdin. Mieleni palasi vuosiin, jotka olin viettänyt yksinäisyydessä. Olin vetäytynyt suojaan ihmisten katseilta. Harvinaisiksi käyneet kohtaamiset muun maailman kanssa päättyivät yleensä ikävästi, vaikka aikeeni eivät olleet pahat. Aivan kuin Jumala olisi painanut otsaani häpeän merkin.

Jokin sisälläni muuttui, kun ensimmäisen kerran kohtasin Niklaksen. Halusin antautua elämälle, joita meille kullekin annetaan vain yksi. Nyt minun teki mieli tanssia.

Tyhjensin lasini ja suuntasin yksinään seisovan pitkän miehen luo. Tartuin häntä kädestä ja kiskaisin tanssilattialle ennen kuin hän ehti sanoa ei. Painauduin vasten miehenvartta, joka toi mieleeni kirahvin. Hän yritti irrottautua, muttei riittävän voimakkaasti, pikemminkin hänen jäsenensä seurasivat tahdottomina omiani. Kohotin katseeni, näin parransänkisen kulmikkaan leuan ja parin tuuheita kulmakarvoja. Juuri sopivaa seuraa herättämään Niklaksen mustasukkaisuus. Painoin poskeni miehen rintaa vasten ja annoin rytmin viedä. Suljin silmäni, leijuimme halki lattian ja halkomaiset jalkani tuntuivat sulavilta säihkysääriltä.

Hetken olin onnellinen.

Sitten mies valahti veltoksi otteessani. Hän alkoi haukkoa henkeä ja rinta, jota vasten olin painautunut, tuntui kuumenevan. Miehestä kuului pihinää. Huomasin, että hänen kasvonsa olivat purppuranpunaiset. Silmät pullistuivat päästä ja kieli suusta. Irrotin otteeni tanssipartneristani, ja hän vaipui lattialle.

”Auttakaa häntä!” huikkasin. ”Soittakaa ambulanssi!”

Mies makasi hervotonna. Väki ympärillämme jähmettyi. Tanssijat pysähtyivät, orkesteri lakkasi soittamasta. Kaljupäinen kapellimestari ei ensin ymmärtänyt mistä oli kyse vaan jatkoi viuhtomistaan. Mutta viulistit 7 roikottivat soittimiaan kauhistuneen näköisinä, samoin vaskipuhaltajat ja aiemmin niin sähäkkä rumpumies.

Joku kirkaisi. Ääni leikkasi ilmaa ja sai niskakarvani kohoamaan. Seisoin pyörtyneen hujopin äärellä ja ihmismeri hajaantui äkisti.

”Kaikkiko täällä pitää itse tehdä?” Kaivelin kännykkää käsilaukusta. ”Mikä teitä oikein vaivaa?”

Kirkaisu herätti yhä uusia kirkaisuja, ne levisivät ja yltyivät kohta yhtenäiseksi huudoksi. Nuoren näköinen tyttö lohenpunaisessa mekossa osoitti sormellaan lattialla lojujaa ja sitten minua. Mies oli päistikkaa kaatuessaan lyönyt nenänsä, jonka ympärille laajeni verilammikko. Näppäilin hätänumeron, mutta kun ääni toisessa päässä vastasi, en kuullut mitään meteliltä.

Ihmiset ryntäilivät ympärilläni päättömästi, kompastelivat toisiinsa ja pöytiin, joilta posliinilautaset ja epäonnen samppanjalasit putoilivat pirstaksi.

Kerrankin tanssit ja tämmöinen sotku. Olin pettynyt. En ollut ehtinyt edes maistaa sormisyötäviä, jotka Ilse oli aiemmin kattanut valkoliinaisille pöydille. Kehtaisiko vielä. Kauhea nälkä!

Kiljuin puhelimeen paikan osoitteen, jonkunhan sekin oli tehtävä, ja lähdin etsimään ruokaa. Edetessäni väki väistyi tai pikemminkin lakosi tieltäni, mikä helpotti vaivalloista kulkuani. Säihkysääret olivat muisto vain.

”Se oli tuo!” joku huusi takanani.

Minähän se, hymähdin. Suuntasin seinänvierelle katetun pöydän luo. Kahmaisin suuhuni tarjottimellisen pikkuruisia kurkkuvoileipiä, vuohenjuustopiirasia ja lihapullia. Olo helpotti hieman.

Äkkäsin Niklaksen. Hän rohjotti tuolillaan voipuneen näköisenä ja piteli kiinni reunoista kuin pelkäisi putoavansa. Hänen komeilla kasvoillaan kimmelsi hikipisaroita.

”Niklas!” Sydämeni paisui rakkaudesta.

Niklas käänsi päätään, mutta minut nähdessään alkoi taas huohottaa. Riensin hänen luokseen ja kaappasin hellään syleilyyn. Suutelin pitkään kaunista otsaa, poskia ja hikistä kaulaa, sitten painoin huuleni tiukasti hänen huuliaan vasten. Miten kipeästi halusinkaan olla hänen omansa, jakaa hänen kanssaan elämisen murheet ja riemut. Niklaksen kanssa en olisi enää yksin.

Kun tunsin elämän pakenevan Niklaksen ruumiista, tunsin ensin surua, sitten vain tutun pohjattoman uupumuksen.

Tuuve Aro, Himokone (2012)

KERTAUSTA KOKEESEEN

2022-05-30T11:08:58+03:00

Valmistaudu tekemään kokeessa novellianalyysi.

Löydä novellin TEEMA eli sen ajatussisältö, jota kaikki novellista tekemäsi havainnot ja tulkinnat tukevat. Päätä, mihin novellissa kannattaa keskittyä. Onko siinä erityistä merkitystä esimerkiksi henkilökuvauksella, ympäristön kuvauksella, kertojalla tai vaikkapa kielellä. Onko novellissa sellaisia toistuvia merkityksellisiä esineitä, asioita ym., joita voisi tarkastella motiiveina? Tee havaintoja, jotka tukevat kokonaistulkintaasi novellin teemasta ja jäsennä vastauksesi selkeästi kappaleisiin.

Muista perustella tulkinta viittauksilla tekstiin (= havainto tekstistä ja sen tulkinta ja perusteluna tekstiviittaus joko sitaattina tai omin sanoin selostaen).

Pyri käyttämään kirjallisuuskäsitteitä: aihe, kertoja (=kaikkitietävä kertoja, ulkopuolinen kertoja ja minäkertoja), kerronta, juoni, huippukohta, käännekohta, aukot, näkökulma, miljöö, pää- ja sivuhenkilöt, konfliktit, motiivit ja teema.

Novellianalyysin alussa esittele novellin lähdetiedot. Aluksi mainitaan kirjailijan nimi, novellin nimi, ilmestymisvuosi ja aihe.

Kirjoita novellianalyysi preesensissä.

Jäsennä tekstisi kokonaisuuksiin, joita yhdistää sama aihe eli muista kappalejako.

Kertaa novellianalyysin asioita Käsikirjasta.

Voit kerrata novellianalyysin käsitteitä myös katsomalla tämän videon:

https://www.youtube.com/watch?v=dI50XmGaFFQ

ESIMERKKI NOVELLIANALYYSISTA:

(Käsitteitä käytetään tarpeen mukaan. Tässä novellianalyysissa käsitellään muun muassa kertojaa, näkökulmaa, päähenkilöä ja novellin kieltä. Omat päätelmät on perusteltava novellin tiedonmurusilla.)

Kun kuollutkin on parempaa seuraa kuin omat vanhemmat

Timo Teräsahjon novelli "Pehkosen muorin talo" kokoelmasta "Keksijän poika ja muita novelleja" (2000) käsittelee vaikeaa tilannetta nuoren

elämässä.

Novellin päähenkilö joutuu muut tamaan kotoaan ja vaihtamaan koulua. Hänen mielipidettään asiasta on tuskin edes kysytty ja siksi hän käyttäytyy hankalasti

Novellin äänenä toimii minäkertoja, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Päähenkilön sukupuolesta tai ulkonäöstä ei saada juurikaan tietoa. Hänen voi kuitenkin olettaa olevan poika, sillä hän kuuntelee esimerkiksi Mötley Crueta, joka on tunnetusti hieman raskaampaa musiikkia ja voisi siksi viitata miespuoliseen henkilöön.

Kertojan kielen käyttö, kuten isälle muuttopuuhassa lausuttu ”Pakkaa homo itse!” sekä melko välinpitä mätön suhtautuminen kuolleeseen naapuriin ja isän lyönteihin saattavat myös omalta osaltaan olla vihjeitä miessuvun edustajasta. Toisaalta nykyaikainen kielenkäyttö

ja isän sanat ”tuo lapsi” viittaavat myös kertojan ikään. Kertojan äkkipikaisesta ja kapinoivasta käyttäytymisestä voisi päätellä hänen olevan

teini-ikäinen.

Novellin juoni on yksinkertainen: perhe on muuttamassa ja päähenkilö karkaa riitaisesta kodistaan naapuriin, josta löytyy kuollut nainen.

Naisen talossa kertojan luonteesta erottuu jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättö myys, sillä nainen ei näytä kiinnostavan, pelottavan tai

millään tavalla liikuttavan kertojaa. Hän vain kävelee sisään, riisuu takkinsa ja asettuu keittiöön. Sanat “Minä hieman säikähdin, kun tönäisin muorin vahingossa liikkeelle huonekaluja siirrellessäni” antavat lukijalle käsityksen, että edesmennyt vanha rouva on kuin jollakin tapaa osana sisustusta, kertojalle täysin merkityksetön.

KUMMITUSMETSÄ

2022-05-09T13:36:29+03:00

TEHTÄVÄ:

Erittele ja analysoi tapoja, joilla pelon ilmapiiriä luodaan Tove Janssonin Kesäkirja-romaanin luvussa Kummitusmetsä.

Kummitusmetsä

MEREN PUOLELLA saarta kallion takana oli vyöhyke kuollutta metsää. Siltä puolen kävi tuuli, ja monta sataa vuotta oli metsä yrittänyt kasvaa päin myrskyjä ja saanut aivan omalaatuisen ulkonäön. Jos souti siitä ohi, näki selvästi, miten jokainen puu kurkotti pois tuulen alta, ne menivät kyyryyn ja solmuun ja usein ryömivät maata myöten. Ajan oloon rungot katkesivat tai sitten lahosivat ja vajosivat, kuolleet puut joko tukivat tai murskasivat niitä joilla vielä oli latvassa vihreää, ja ne kaikki yhdessä olivat kuin takkuinen massa itsepäistä alistumusta. Maassa kiilsi ruskea havuneulaspeite paitsi niissä kohdin, missä kuuset olivat päättäneet ryömiä maata myöten eikä seisoa, niiden vihreys rehotti kuin uhkeassa raivossa, kosteana ja loistavana kuin viidakossa. Metsää sanottiin kummitusmetsäksi. Verkkaisen vaivan alaisena se oli kasvanut muotoonsa, ja säilymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajateltavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajonneita runkoja, olisi kummitusmetsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa. Kauimpana tiheikössä, aina pimeinä pysyvissä onkaloissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla saattoi kuulla siipien suhinaa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näkyviin.

Saaren alkuaikoina perhe yritti saada kummitusmetsästä karmivamman kuin se oli. Veneellä käytiin tuomassa kantoja ja kuivia katajia naapurisaarista, valtavia kappaleita rapissutta ja haaltunutta kauneutta, saaren yli raahattaessa ne taittuivat ja katkeilivat raivaten leveitä tyhjiä teitä sille paikalle asti, missä niiden oli määrä seistä. Isoäiti huomasi, ettei tästä mitään hyvää syntyisi, mutta ei puhunut mitään. Jälkeenpäin hän siivosi veneen ja odotti, kunnes toiset olivat kyllästyneet kummitusmetsään. Sitten hän meni sinne yksikseen. Ryömi hitaasti vesikuopan ja saniaisten ohi, ja väsyttyään meni maahan pitkäkseen ja katseli ylös harmaan naava- ja oksaverkon lävitse. Toiset kysyivät, missä hän oli ollut, ja hän vastasi että oli tainnut vähäsen nukkua.

Kummitusmetsän takana saari muuttui puistoksi, siellä vallitsi järjestys ja kauneus, roskat korjattiin pienintä risua myöten maan ollessa märkänä kevätsateesta, sen jälkeen kulki vain kapeita polkuja niemestä niemeen ja alas hiekkarantaan. Vain maalaiset ja kesävieraat kävelevät sammalissa. Eivät he tiedä, eikä siitä voi kyllin usein huomauttaa, että sammal on arinta mitä maa päällänsä kantaa. Siihen kun astuu kertaalleen, niin sammal sateen tultua kohoaa, toisella kerralla se ei kohoa. Jos kolmannen kerran kävelee sammalta myöten, se kuolee. Se on niin kuin haahkat, ne eivät palaa enää koskaan, kun ne on kolmannen kerran säikäytetty pesästään. Johonkin aikaan heinäkuuta sammal koristautui keveillä pitkävartisilla ruohoilla. Röyhyt avautuivat täsmälleen samalla etäisyydellä maasta ja keinuivat tuulessa kaikki yhtaikaa niin kuin sisämaan niityillä, koko saarta peitti silloin laheanlämmin huntu, joka hädin tuskin näkyi ja oli viikon päästä poissa. Mikään ei voinut luoda yhtä voimakasta koskemattoman luonnon ja erämaan mielikuvaa.

Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä. Hän teki niitä oksista ja puunkappaleista ja antoi niille käpälät ja kasvot, mutta ulkomuoto oli niillä vain viitteellinen, ei koskaan liian selvä. Niissä säilyi puun sielu, selkien ja jalkojen mutkissa oli kasvamisen oma tutkimaton muoto, ne olivat lahoavaa metsää edelleenkin. Toisinaan isoäiti veisti niitä suoraan jostain kannosta tai rungosta. Hänen puueläimensä karttuivat karttumistaan. Ne istuivat puihin kiinnitettyinä tai hajasäärin, runkoon nojaten tai maahan vajonneina, raajat ojossa ne vaipuivat suoveteen, tai ne makasivat rauhallisesti käppyrässä puun juurella ja nukkuivat. Joskus tuollainen eläin oli pelkkä profiili varjon keskellä, joskus niitä oli kaksi tai kolme yhdessä, tappeluun tai rakkauteen syventyneinä. Isoäiti käsitteli vain vanhaa puuta, muotonsa jo löytänyttä, toisin sanoen hän huomasi ja valikoi vain sellaista puuta, joka ilmaisi mitä hän tahtoi.

Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsiteltäväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmahtavia, ne kaikki oli meri huuhtonut maihin.

Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.

Leikin, vastasi isoäiti.

Sophia ryömi sisälle kummitusmetsään ja näki kaiken, mitä hänen isoäitinsä oli tehnyt. Onko tämä taidenäyttely? hän kysyi. Isoäiti sanoi, ettei tässä ollut mistään veistoksista kysymys, veistokset ovat jotain ihan muuta.

He alkoivat yhdessä kerätä luita rannoilta.

Etsiminen ja kerääminen ovat aivan oma lukunsa, silloin ei nimittäin näe mitään muuta kuin mitä etsii. Puolukoita poimiessa näkee vain sen mikä on punaista ja luita etsiessä näkee vain kaiken valkoisen, kulkipa missä hyvänsä ei näe muuta kuin lunta. Toisinaan ne ovat neulanohuita, ylen hienoja ja hauraita, ja niitä on kannettava hyvin varoen. Toisinaan ne ovat valtavan isoja paksuja reisiluita tai kylkiluuhäkkejä, hiekkaan hautautuneina kuin laivahylyn kaaripuut. Niitä on tuhannenmuotoisia, jokaisella on oma rakenteensa.

Sophia ja isoäiti asettivat kaiken löytämänsä kummitusmetsään, heillä oli tapana mennä sinne hämärän aikaan. Maa puiden alla koristettiin valkoisilla arabeskeilla, ne olivat kuin merkkikieltä, ja saatuaan kuvion valmiiksi he jäivät istumaan ja hiukan juttelemaan ja kuuntelivat lintujen liikahduksia tiheiköstä. Kerran lähti jostain teeri lentoon, erään toisen kerran he näkivät hyvin pienen pöllön. Se istui oksalla erottuen varjokuvana iltataivasta vasten. Saaressa ei ollut koskaan ennen käynyt yhtään pöllöä.

Eräänä aamuna Sophia löysi virheettömän pääkallon, se oli jonkin ison eläimen pää, hän löysi sen itse. Isoäiti arveli sitä hylkeenpääksi. He kätkivät sen koriin ja odottivat iltaan. Auringonlasku oli sinä iltana pelkkiä punaisen vivahteita, valo virtasi yli saaren kaikkialta ja teki punaiseksi itse maankin. He veivät kallon kummitusmetsään, siellä se loisti kaikkine hampaineen.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Lähde: Tove Jansson. Luku romaanista Kesäkirja (1972). Suomennos: Kristiina Kivivuori.