Erilaisia ohria

'Laukon ohraa' on viljelty 1800-luvun loppupuolelta lähtien

2016-02-25T19:29:35+02:00

'Laukon ohralla' on pitkä viljelyhistoria Nokian seudulla. Samassa suvussa sitä on viljelty 1800-luvun lopulta lähtien kotitarvekäyttöön. 'Laukon ohraa' on alun perin viljelty Laukon kartanossa ja on sitä sanottu aikanaan kanadalaiseksi ohraksi.

'Laukon ohra' on kaksitahoinen, suurijyväinen ja hyvä ruokaohra. 'Laukon ohrassa' on muuntelua eli siemenissä on lyhyt- ja pidempikortisia yksilöitä.

'Laukon ohra' on samantyyppinen kuin vuonna 1943 viljelyyn saatu 'Vankkuri'-ohra, joka polveutuu kanadalaisesta 'Wancouver'-lajikkeesta otetusta jalostuslinjasta. 'Vankkuri'-ohra oli ensimmäinen Maatalouskoelaitoksen (sittemmin MTT:n, nykyisin Luonnonvarakeskuksen) kasvinjalostusosaston jalostama ohralajike. 'Vankkuri' on kaksitahoinen loitto a-tyypin ohra ja se on Suomessa harvinaista pilosum-tyyppiä (jyvän vatsavaon raossa lyhyttä karvaa). 'Vankkuri'-ohran viljely jäi lyhytaikaiseksi ja suppeaksi, koska se ei soveltunut panimo-ohraksi.

Paljasjyväinen maatiaisohra 'Jorma'

2016-02-25T19:29:32+02:00

Kesälahdella Luomutila Laitisilla 1970-luvulta asti viljelty kuoreton, 'Jormaksi' rekisteröity maatiaisohra edustaa erittäin vanhaa suomalaista viljelyperinnettä. 'Jorma'-ohra on jäljitetty MTT:ssä tutkittujen vanhojen jyvänäytteiden perusteella 'Rautalammin maatiaisohraksi', jota tiedetään viljellyn 1600-luvulla Savossa. Tiettävästi tämä on ainoa kuoreton maatiaisohra, jota yhä viljellään Suomessa.

'Jorma'-ohra on nimetty orimattilalaisen Jorma Simolan mukaan, joka 1970-luvulla sai erän kuoretonta ohraa ja lajitteli siitä kauppalajikkeen. Nykyään 'Jorma'-ohra on rekisteröity alkuperäislajikkeeksi EU:n säännösten mukaisesti, mikä mahdollistaa siementuotannon. Koska kuorettoman ohran akanakuori irtoaa jo pellossa kypsymisvaiheessa, hävikki myllyssä on merkittävästi pienempi verrattuna kuorelliseen ohraan.

MTT:ssä tehdyissä hivenaine- ja proteiinianalyyseissä ilmeni, että 'Jorma'-ohra sisältää enemmän proteiinia, tärkkelystä ja beetaglukaania kuin kuorellinen ohra. Näillä ominaisuuksilla on kolesterolia ja verensokeria tasaavia vaikutuksia.

Kuusitahoinen maatiaisohra vanhin muoto Suomessa

2016-02-25T19:29:10+02:00

Kuusitahoinen maatiaisohra oli aiemmin vallitseva ohratyyppi, kunnes 1800-luvun lopulla kuusitahoisen ohran viljely alkoi vähentyä myös Pohjois-Suomessa. Pisimpään niitä viljeltiin Oulun alueella, joissa niitä viljeltiin pieniä määriä ainakin 1920-luvulle asti.

Kuusitahoiset maatiaisohrat kuuluivat tyypillisesti hexastichum-muunnokseen, jota kutsuttiin myös tähtiohraksi. Nimitys tulee tähkän muodosta, joka on tähtimäinen. Tähtiohran tähkät olivat lyhyitä ja tiheitä. Suomessa oli viljelyssä myös harvatähkäisempää muunnosta.

Kuusitahoisten ohrakantojen tähkätyypissä oli paljon vaihtelua. Nelitahoisen ohran seassa olleen kuusitahoisen ohran yleisin tähkätyyppi oli jokseenkin pitkä (n. 5 cm), ylöspäin kapeneva muuttuen latvapäästä nelitahoiseksi.

Puhtaissa kuusitahoissa ohrakannoissa tyypillisin oli edellistä hieman lyhyempi ja tiheätähkäisempi sekä usein hieman ylöspäin kapeneva tähkätyyppi.

Näiden tähkätyyppien lisäksi oli viljelyssä ohrakantoja, joilla oli niin lyhyt (n. 3,5 cm) ja tiheä tähkä, että tuleentuneena tähkä oli lähes munan muotoinen.

Kuusitahoisten maatiaisohrien korsi oli erityisen vahva, verraten paksu ja suhteellisen lyhyt. Se lakoontui vain poikkeusoloissa. Maatiaisohran kuusitahoisessa muodossa oli pienin jyvä. Pensastuminen oli yleensä heikkoa. Kuusitahoisten maatiaisohrien satoisuudessa oli suurta vaihtelua, mutta parhaat kannat yltivät samaa aikaisuusluokkaa olevien nelitahoisten maatiaisohrien tasolle. Kuusitahoiset maatiaisohrat olivat vaativampia maan kunnon ja muiden kasvuolojen suhteen kuin nelitahoiset keskimäärin.

Nelitahoiset maatiaisohrat

2016-02-25T19:29:18+02:00

1910- ja 1920-luvun vaihteessa Oulun läänissäkin nelitahoiset ohrat olivat enemmistönä. Alueen nelitahoisten maatiaisohrien ominaisuuksissa, esimerkiksi valmistumisajoissa, oli paljon vaihtelua. Se johtui siemenkannan uusimisesta. Siementä tuotiin etenkin hallavuosina muilta pohjoisilta seuduilta. Esimerkiksi Inariin ostettiin ohransiementä yleensä Sodankylästä, mutta myös Norjasta Kirkenäsistä ja Reisivuonosta. Maatiaisohrakannat sekoittuivat ja muuntuivat siirron myötä.

Oulun läänin eteläpuolella viljeltiin Etelä-Suomea lukuun ottamatta nelitahoista maatiaisohraa. Mikkelin läänissä nelitahoisen seassa oli tyypillisesti kuusitahoista ohraa. Viipurin läänin keskusten ympäristössä ja Etelä-Hämeessä nelitahoisten joukkoon oli sekoittunut kaksitahoista. Nelitahoiset maatiaisohrat olivat ominaisuuksiensa suhteen suurin piirtein samanlaisia kautta maan. Niitä ei voinut, kuten Norjassa, eri ominaisuuksien perusteella ryhmitellä paikkakunnittain. Saman paikkakunnan eri kannat saattoivat poiketa toisistaan monella tavalla, mutta ne eivät edustaneet tiettyä vanhaa paikalliskantaa, vaan olivat yleensä sekoittuneet maahan tuotujen kantojen kanssa.

Nelitahoisten maatiaisohrien päätyyppi oli d, jossa jyvän tyvisukasen karvat olivat lyhyitä ja sivuselkäsuonet väkäsellisiä. Niissä esiintyi yleisesti pieniä määriä b-tyypin pitkäkarvaista tyvisukasta, mutta sitä oli vanhoissa maatiaiskannoissa erittäin vähän. Ne näytteet, joissa pitkävillaista muotoa oli normaalia enemmän, olivat alun perin sekoittuneet ulkomailta tuotujen – kuten Pohjois-Suomessa pohjoisnorjalaisten ja Vaasan seudulla kanadalaisten – ohrakantojen kanssa. Kanadalaisia ohria tuotiin varsinkin katovuoden 1902 jälkeisenä vuonna.

Etelä-Suomen ohra-aineistossa oli melko runsaasti c-tyypin (tyvisukanen lyhytkarvainen ja sivuselkäsuonet väkäsettömät) ohria. Tulokset viittasivat siihen, että Etelä-Suomen nelitahoiset ohrat olivat toista alkuperää kuin Pohjois-Suomen ohrat. A-tyypin ohrat (pitkäkarvainen tyvisukanen ja sivuselkäsuonet väkäsettömät) olivat erittäin harvinaisia. Ne saattoivat olla norjalaista alkuperää ja sekoittunut maatiaisohriimme.

Nelitahoisten vanhojen maatiaisohrien kasvuaika oli varsin lyhyt, keskimäärin lyhyempi kuin kuusi- ja kaksitahoisten. Eri kannoilla oli suurta vaihtelua kasvuajassa. Aikaisimmat kannat valmistuivat noin 84 ja myöhäisimmät noin 95 päivässä. Pieniä päivän parin eroja aikaisuudessa oli vaikea havaita, koska kyse oli maatiaiskannoista ja vieläpä usein sekakasvustoista, joissa oli kovin eriaikaisia yksilöitä. Samasta kannasta otettujen linjojen aikaisuuserot usein vaihtelivat 5–6 päivää, ja joukossa oli kantoja joilla oli tätä suurempia tai pienempiä eroja. Erot kasvoivat etenkin kylminä kesinä.

Nelitahoisen maatiaisohran korsi oli huomattavasti pehmeämpi kuin kuusitahoisen ja siten selvästi lakoontumisherkempi. Korrenpituus ja laonkestävyys vaihtelivat eri kannoilla ja usein saman kannan yksilöilläkin merkittävästi. Pisin maatiaisohran näyte oli nelitahoinen kainuulainen 'Paavolan ohra', jolla korren pituutta kertyi yhtenä koevuonna peräti 103 cm. Monissa pohjoisen ohrakannoissa korren pituus oli alle 80 cm. Yleisesti nelitahoiset ohrat olivat kovin heikkokortisia.

Suomessa on viljelty jonkin verran joitakin muitakin nelitahoisen ohran muunnoksia. Merkittävin niistä on ollut kuoreton ohra. Sitä viljeltiin 1700-luvulla Etelä-Suomessa 'Egyptiläisen ohran' nimellä. 1900-luvun alussa toimineen kasvinjalostaja J.O. Saulin vanhimmissa vuoden 1896 ohranäytteissä oli kahdessa (toinen Kalajoelta ja toinen Ylistarosta) ja vuoden 1920 näytteessä yhdessä (Vähästäkyröstä) tätä muunnosta. Näiden lännestä päin tulleiden muunnosten lisäksi oli myös idästä venäläisten ohrien mukana tullut kuorettoman ohran muunnos, jota viljeltiin siellä täällä Savossa. Se oli aikainen, hentokortinen, lyhyttähkäinen ja pienijyväinen kanta. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuoretonta neli- ja kaksitahoista ohraa tiedetään viljellyn vähäisiä määriä ja kaksitahoista muotoa enemmän.

Kaksitahoiset maatiaisohrat

2016-02-25T19:29:26+02:00

1900-luvun alussa kaksitahoisia ohria viljeltiin lähinnä vain Etelä- ja Lounais-Suomessa, mutta 1920-luvun alkuun mennessä niiden viljely oli yleistynyt myös Hämeessä ja Viipurin läänissä, missä siemen oli enimmäkseen maatiaiskantaista. Suurin osa kaksitahoisista ohrista kuului nuokkuviin, kapea- ja harvatähkäisiin nutans-ohriin.

Vain Turun ja Porin sekä Viipurin lääneissä ja Uudellamaalla viljeltiin jonkin verran kaksitahoista pystyä erectum-ohraa, jonka tähkä oli pysty ja tiheä, korsi vahva sekä jyvä iso ja paksukuorinen. Muoto kulki myös 'Imperial'-ohran nimellä. Niitä oli tuotu aikoinaan Saksasta, Ruotsista ja Pohjois-Amerikasta – etenkin Kanadasta. Niiden viljely hiipui, koska ne olivat varsin vaativaisia viljelyolosuhteiltaan vaatien pitkää kasvuaikaa ja hyvää peltomaan laatua. 1800-luvun lopulta lähtien Länsi-Suomessa oli sangen yleisesti viljelty Kanadasta tuotua erectum-ohraa ja niiden rippeitä oli nähtävillä 1920-luvun alussa sekoittuneena nuokkuvissa länsisuomalaisissa ohrissa.

Nuokkuva ohra soveltui paremmin Suomen ilmastoon ja muihin viljelyolosuhteisiin. Nuokkuvan ohran tyyppiero kulki Länsi-Suomen ja muun Suomen välillä. Länsi-Suomessa ohrat olivat enimmäkseen c-tyyppisiä ja muualla a-tyyppisiä. 1900-luvun alulla suomalainen kasvinjalostaja J.O. Sauli arveli eron syyksi sen, että länsisuomalaisissa ohrissa oli mitä ilmeisimmin sekoittuneena aikoinaan Ruotsista ja muualta tuotuja 'Chevalier'-ohria. Englantilaisen Chevalierin jalostama ohra levisi 1830-luvun alussa Eurooppaan ja se oli suosittu mallasohra. 'Chevalier'-ohrien vaatima kasvuaika oli Suomen oloihin pitkä ja muutenkin se oli vaativa viljeltävä. Tästä syystä Suomessa viljellyt 'Chevalier'-ohrat enemmin tai myöhemmin hävisivät, mutta Saulin oletuksen mukaan niistä mahdollisesti jäi rippeitä maatiaisohriin.

A-tyyppi oli kuitenkin vallitsevin kaikkialla. Yleensä a-tyypin hallitsemissa ohrakannoissa oli myös hieman b-tyyppiä sekoittuneena. Sen sijaan d-tyyppi oli harvinainen. Puhtaat nuokkuvat ohrat olivat harvinaisia, ja niihin oli useimmiten sekoittunut nelitahoisia ohria. Uudellamaalla ne olivat puhtaimpia, mutta niistäkin yli 80 prosenttia oli sekoittuneita sisältäen keskimäärin 13 prosenttia nelitahoista muotoa. Sekoittuneimmat kaksitahoiset ohrat löytyivät Hämeestä.

Nuokkuva kaksitahoinen oli ohramuunnoksista voimakkaimmin pensastuva. Sen vaatima kasvuaika (n. 94 vrk) oli pisin, mutta Saulin ottamat parhaimmat linjat olivat kasvuajaltaan monien nelitahoisten luokkaa. Sen sijaan jyvä (47 g) oli huomattavasti suurempi. Korsi oli erityisen heikko. Saulin mukaan oli vaikea löytää sellaista jalostuslinjaa, jolla olisi ollut riittävän luja korsi. Suomessa on viljelty satunnaisesti ja pieniä määriä myös kaksitahoista kuoretonta ohramuunnosta. Saulin vuoden 1896 näytteissä oli kaksi ilmeisesti samaa alkuperää ollutta kuorettoman ohran näytettä Jyväskylän pohjoispuolelta. 1900-luvun alussa viljeltiin Pohjanmaata myöten erään hämäläisen maanviljelijän 1900-luvun alkuvuosina hankkimaa kuoretonta 'Kivenohraa'. Sen suuri, täyteläinen jyvä oli hyvä jauhatukseen ja ryynitykseen. Sen herkästi lakoontunut lyhyt ja erittäin pehmeä korsi sekä helposti pilaantuva jyvä johtivat kuitenkin siihen, että sitä viljeltiin 1920-luvun alussa enää ani harvassa paikassa.