Arvosteluja elämäkertakirjoista

LOIRI-ELÄMÄKERTA ON MUUTAKIN KUIN PANOJUTTUJA, MUTTA KOHDETTA KÄSITELLÄÄN KUIN MYYTTISTÄ MIESNEROA

2021-09-29T21:41:34+03:00

Jari Tervon elämäkerta Vesa-Matti Loirista on vuoden puhutuin – ja myydyin – kirja. Konsepti on kustantajan kannalta hyvä kaikin puolin. Tervo on paitsi arvostettu kirjailija myös tunnettu kasvo. Vesa-Matti Loirin tuntevat kaikki suomalaiset.

Tervon kirja herätti heti ilmestymispäivänään kohua, kun tiedotusvälineet alkoivat siteerata siitä naisjuttuja ja seksiseikkailuja. Loirin spermaan liukastuminen on jo muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi.

Loiri on kuitenkin onneksi muutakin kuin panojuttuja. Kirja sisältää liitteineen yli 700 sivua, ja Loirin elämänvaiheet on kirjattu huolellisesti ja tarkkanäköisesti.

Tervo on ammattitaitoinen kirjoittaja, ja Loiri on elänyt harvinaisen vaiherikkaan elämän. Loiri on ollut paitsi naistenmies myös muusikko, näyttelijä, urheilija ja vaikka mitä, ja hänen elämästään riittää kerrottavaa.

Ongelma vain on se, että Tervo on arvostaa kohdettaan liikaa. Hän käsittelee Loiria kuin myyttistä miesneroa. Kaikki mitä Loiri tekee, on jotenkin ihailtavaa ja hienoa, ja sen Tervo on myöntänytkin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän sanoi näin:

”Kaikki miehet ovat kateellisia miehelle, joka on miesten mies ja naistenmies. Hän on molempia. Täysin kakistelematta.”

Jonkun muun mielestä kyseessä voisi olla hoitoa vaativa seksiaddikti, mutta Tervo ei sellaista halua nähdä. Ei edes silloin, kun maskuliinisuus on toksista. Loirin väkivaltainen käytös tyttöystäväänsä Marita Hakalaa kohtaan ei ole Tervon mukaan oikeaa lyömistä: se on vain läpsäisy, jonka nainen suorastaan ansaitsee – pitihän Maritan äitikin tytärtään itsepäisenä.

Loirin uraankin suhtaudutaan kritiikittä. Hölmöt Uuno Turhapuro -elokuvat ovat Tervon mukaan kansainvälisen tason taidetta, jota nyt ei vain satuta ymmärtämään ulkomailla. Kriitikot ovat aina vihanneet Uunoa, ja näyttää siltä, että Tervo ja Loiri taas molemmat vihaavat kriitikoita. Seppo Heikinheimon tylyä kritiikkiä Kullervo-oopperasta, jossa Loiri oli mukana, käydään läpi kyllästymiseen saakka.

Muutenkin kirjassa ajaudutaan sivupoluille aivan liikaa, ja Tervon perinteiseen lehtimiestyyliin kirjoitetut lyhyet päälauseet toisensa perään tuntuvat töksähtäviltä.

Teoksessa on monenlaisia ongelmakohtia, mutta se on myös suurilta osin vetävää luettavaa. Suomen lähihistoriasta löytyy osuvia yhtymäkohtia Loirin elämään, joka sisältää niin monenlaisia uskomattomia tarinoita, että kirjaa ei tee mieli laskea käsistään, vaikka yhteen menoon sitä ei pystykään lukemaan.

Mahtipontinen lopetus on tavallaan selitys sille, miksi kirja ei ole pelkästään Loiri vaan LOIRI. – siis isoilla kirjaimilla ja piste perään. Kyseessä on suuri persoona, joka vaatii isoja kirjaimia. Ja hänen elämäntarinalleen toinen isolla egolla varustettu persoona pistää loppuun pisteen, vaikka tarina tavallaan jääkin kesken.

__________________________________________________________

Episodi.fi
Jussi Huhtala 11.10.2019 11:01

Kaija Koon elämäkerta paljastaa, että laulaja on häröillyt kuin rocklegenda: Keikkaelämään liittyi niin seksi julkisilla paikoilla kuin tiimihengen nostatus erikoisin keinoin

2021-09-29T21:25:14+03:00

Taipumaton on rehellisen suorapuheinen elämäkerta, jossa sen kirjoittaja Jouni K. Kemppainen on päässyt revittelemään kunnolla.

KAPPALEEN taustanauha oli mennyt sekaisin, eikä laulaja voinut sille mitään. Hän lamaantui. Laulaminen oli mahdotonta. Iso koneisto lonksutti eteenpäin.

Silloin hän havahtui. Mielen vallankumous tapahtui siinä paikassa.

”Poikki!”

Koneisto pysähtyi. Laulaja veti henkeä ja alkoi jutella yleisölle. Pian taustat saatiin kuntoon. Show jatkui.

Kohtauksessa tiivistyy Kaija Koon elämäntarinan keskeinen kysymys. Onko hän oman elämänsä sivustaseuraaja vai ohjaaja? Hartwall-areenalla vuonna 2015 vastaus oli selkeä: ”Hän on nainen, joka nostaa käden pystyyn ja pysäyttää vaikka Suomen suurimman konsertin, jos tilanne niin vaatii.”

Aina ei ole ollut niin.

HELSINGISSÄ vuonna 1962 syntynyt Kaija Koo (oik. Kaija Kokkola) nousi 1980-luvulla esiin discofunkia esittäneen Steel Cityn laulajana. Soolouralla läpimurtoalbumi Tuulten viemää ja menestyslaulu Kuka keksi rakkauden lohduttivat 1990-luvun lama-Suomea. Tuli Emma-palkintoja ja jättihittejä kuten Tinakenkätyttö (1999) ja Vapaa (2010).

Viimeistään 2010-luvun jättikonsertit ja vierailut Vain elämää -televisio-ohjelmassa vahvistivat sen: Kaija Koo on suomipopin kuningatar.

Ei ole vaikea ennustaa, että hittiputki jatkuu, nyt ainakin tietokirjalistoilla. Perjantaina 10. syyskuuta laulajan 59-vuotispäivänä ilmestyvä Kaija Koo – Taipumaton on ensimmäinen hänestä tehty elämäkerta.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen (s. 1962) on kirjoittanut kirjoja muun muassa kirjailija Arto Paasilinnasta ja punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivistä. Tällä kertaa hän on päässyt revittelemään kunnolla, sillä Taipumaton on rehellisen suorapuheinen teos.

Tai sellaisen kuvan se ainakin haluaa itsestään antaa.

SUOMESSA rakastetaan tarinoita kovia kokeneista musiikkitaiteilijoista. Perinteisesti kyse on ollut miehistä, mutta viime vuosina myös naiset ovat päässeet esille, hyvänä esimerkkinä suosikkikuunnelmat Kikasta ja Armi Aavikosta. Niissä painotetaan särkyneitä unelmia, uhriuttakin.

Kaija Koon tarina on poikkeus. Hän on särmikäs selviytyjä.

Kouluvuosina Kaija perustaa Nakusika-nimisen tyttöbändin. Hauskaa on, vaikka monet vähättelevät bändikummajaista. Myöhemmin Kaijaa tytötellään ja nipistellään ja hän joutuu mustasukkaisen mallipoikaystävän vihan kohteeksi. Sitten isä kuolee, sooloura katkeaa, mieli järkkyy. Menestysvuosina laulajaa koettelevat lonkkavamma ja pojan moottoripyöräonnettomuus.

Kirjan suurin paljastus liittyy avioelämään. Kaija Koon läpimurron avain oli puoliso Markku Impiö, joka kirjoitti vaimolleen nerokkaita fantasiapopiskelmiä ja myös äänitti ja tuotti ne. Elämäkerran mukaan miehen alkoholinkäyttö sotki kuviot. Kaksikon boheemi elämä vaihtui raadolliseen parisuhteeseen. Ero tuli 2006.

Elämäkerrassa riittää rumia vaiheita, mutta myös iloa ja räväkkyyttä. Laulaja nauttii keikkaelämästä ja häröilee rocklegendojen tavoin.

Aika usein asiaan liittyy takapuoli. Milloin artisti pyllistää yleisölle, milloin hän nostattaa bändinsä tiimihenkeä päättämällä, että ennen keikkaa jokainen heistä työntää Marianne-karkin peppuunsa. Tempauksia, muun muassa seksiä julkisilla paikoilla, riittää 2010-luvun puolellakin.

Miestähtien kohdalla tämä kuulostaisi vanhentuneen koulukunnan jutulta. Iskelmällisen, aikuisen naistähden tarinassa se on jotain toista. Joskus olisi pahastuttu, nyt ehkä vapaudutaan.

TYÖTÄ tehdään ja kovasti. Se on viihdemuistelmien perusjuonne, mutta sijansa saa myös se, joka usein unohtuu: musiikki. Kemppainen herkuttelee laulujen ja laulamisen detaljeilla (30 lauluraidan urakointi Tinakenkätyttöön on tuhota äänihuulet) ja avaa laajempia kuvioita. Muistellaan rockin ja iskelmän korkeita raja-aitoja, joita Kaija Koo oli kaatamassa.

Tarina etenee kuin keikkasetti syvistä vesistä pintaliitoon ja takaisin. Esitystä rytmitetään onnistuneesti ”välispiikeillä”, joissa artisti kertoo muun muassa musiikkivideoista ja hiustyylistä.

Lapsuuden takapihat ja nuoruuden sekoilut heräävät kirjassa hienosti eloon. Uran alkuvaiheista saisi vaikka elokuvan. Nousuineen ja laskuineen Kaija-saaga toki tarjoaa mahdollisuuksia trilogiaan asti.

NYT Kaija Koo on huipulla. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hän on tarjonnut meille niin suuruudenhulluutta kuin intiimiä muistelua. Elämäkerta jatkaa tätä selviytymisen juhlintaa, ehkä liiankin luontevasti.

Ei voi välttyä miettimästä, että onkohan myös tässä tarinassa Kaija Koo välillä huutanut ”poikki”. Aina ei ole selvää, kenen äänellä puhutaan. Keikkakokoonpanojen jatkuva vaihtuminen vihjaa, että yhteistyö rockiskelmädiivan kanssa ei välttämättä ole helppoa.

Suurille artisteille tavataan antaa paljon anteeksi, ja joskus sille on syynsä. Kun Kaija Koo aloitti uransa, naisten asema musiikkimaailmassa ja maailmassa yleensäkin oli melko lailla ankeampi kuin tänään. Kaija Koo on teoillaan ollut vaikuttamassa siihen, ettei enää eletä yhtä tylyä aikaa kuin 1980-luvulla.

________________________________________________________________________________

Janne Mäkelä, HS Kulttuuri

10.9. 2:00 | Päivitetty 10.9. 7:07

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo – Taipumaton. WSOY. 363 s.

Helena Ruuskan Mary Gallen-Kallelasta kirjoittama elävä ja runsas teos imaisee lukijan mukaansa, mutta jättää myös ripauksen salaperäisyyttä

2021-09-29T21:19:47+03:00

KUTEN Helena Ruuska haastattelussa toteaa, usein kuvitellaan taiteilijan tarvitsevan vain pensseleitä, värejä ja kankaita. Tämän lisäksi taiteilija kuitenkin tarvitsee vähintään ruokaa ja lämpöä. Jos on niitä vailla, on vaikea luoda suurta taidetta.

Mary Gallen-Kallelan tarinasta hahmottuu esiin myös se, kuinka tärkeää Akselille oli puolison rakkaus, ymmärrys ja tuki.

Oman arvionsa mukaan Akseli olisi ilman vaimoaan ollut helvetissä.

RUUSKAN TEOS asettuu osaksi viimeaikaista trendiä, jossa yhä useampi suurmiehen puoliso on saanut elämänsä kansien väliin. Tällaiset elämäkerrat ovat tärkeitä siksi, että ne rikastuttavat kertomusta ja tekevät tilaa moniäänisemmälle historiankirjoitukselle.

On selvää, että Suomen taiteen kultakausimyytti herooisine miestaiteilijoineen ansaitsisi tulla perusteellisemminkin tuuletetuksi. Suurta kertomusta voi kuitenkin murentaa myös pala kerrallaan, esimerkiksi antamalla ääni aiemmin vain sivulauseissa mainituille historian henkilöille.

Toisin kuin nimettömiksi jääneistä sisaristaan, suurmiesten puolisoista on säilynyt tietoa ja tutkimusmateriaalia. Heidän kauttaan on mahdollista kurkistaa suurmieskultin kulisseihin.

Maryn rinnalla myös Akseli näyttäytyy aiempaa inhimillisemmässä valossa. Hän on intohimoinen rakastaja ja omistautunut perheenisä, vaikka ajan tapojen mukaan häipyykin usein pitkäksi aikaa omille teilleen jättäen Maryn huolehtimaan huushollista. Lapsiaan kohtaan hän on suojeleva ja äärimmäisen kontrolloiva.

VAIMOJEN NOSTAMINEN esiin on tärkeää senkin takia, että naisten kautta avautuu perinteisen historiankirjoituksen sivuuttama kokemuksen sfääri.

Ruuskan kirjasta voi lukea esimerkiksi millaista on samoilla Karjalan erämaissa pieni lapsi selkään sidottuna tai vaeltaa nokisen Lontoon kaduilla kannatellen pitkän ja raskaan hameen helmoja, etteivät ne kuluisi.

Seikkailujen ohella lukijalle näytetään elämän arkisia puolia. Talven varalle on säilöttävä kilokaupalla sipuleita, puolukoita ja kurkkuja. On ommeltava ja korjattava vaatteita sekä paimennettava osaamattomia piikoja, joita on mahdotonta saada pysymään Kalelan ateljeekodin alkeellisissa oloissa.

RUUSKA MUISTUTTAA myös, että oikeastaan Gallen-Kallelan perheessä oli kaksi taiteilijaa. Akselin mielestä Maryn osuus teosten synnyssä oli aivan yhtä suuri kuin hänen omansa. Toisinaan Mary jopa avusti miestään tarttumalla siveltimeen, mutta ennen kaikkea hän loi puitteet puolisonsa työlle.

Lisäksi Marylla oli lahjakkaana pianistina myös henkilökohtainen taiteilijuutensa, josta hän ei kokonaan luopunut.

Maailmankuulua konserttipianistia Marysta ei tullut, mutta hän soitti paljon perhepiirissä ja esiintyi toisinaan myös yleisölle. Pianonsoiton opettajana Mary antoi merkittävän panoksen sekä suomalaiselle kulttuurille että perheen taloudelle. Kirsti-tyttären mukaan Maryn tunteellinen soitto paljasti todellisen luonteen pidättyväisen ulkokuoren alta.

RUUSKASSA ON kirjoittajana sellaista herkkyyttä, joka mahdollistaa asioiden sanomisen tarvittaessa myös suoraan ja kiertelemättä. Mary Gallen-Kallelasta tulee puhuva, toimiva ja haluava subjekti – kokonainen ihminen, jolla on paitsi sielu, myös ruumis.

Taiteilijan vaimosta piirtyy esiin moniulotteinen kuva, johon jää sopivassa määrin myös avoimuutta ja ripaus salaperäisyyttä.

_________________________________________________________________________________

Marja Lahelma, HS kulttuuri

11.9. 2:00

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela – Olisit villiä villimpi. WSOY. 528 s.

Rietasta elämänmenoa, epilepsiaa, loitsuja ja äidinrakkautta: Näin suomen kirjakielen isä Mikael Agricola eli 1500-luvulla Jari Tervon ja Roope Lipastin romaanien mukaan

2021-09-29T21:31:07+03:00

Yllättäen samaan syksyyn osuu kaksi romaania suomen kirjakielen luojasta. Jari Tervo moukaroi Mikael Agricolan myyttiä, Roope Lipasti keskittyy Agricolan viimeiseen vuoteen.

”MEITÄ YHDISTÄÄ kusi, paska, räkä ja visva. Niitten keitosta me kauhomme kiihkeästi löytääksemme totuuden tahi tähdenlennon”, kirjoittaa Jari Tervo.

Ihmiselämästä irtoaa monta tarinaa, varsinkin jos tietoa ryydittää mielikuvituksella. Elämäkertaromaanit ovat nyt in, historialliset out.

Tosin lukijoiden rakastama Anneli Kannon viimekeväinen Rottien pyhimys sotii hetkellisesti edellistä vastaan.

Historiallisessa romaanissa oikeat kuninkaat ovat kulisseissa ja kuvitellut tavikset parrasvaloissa. Kuten Kannon teoksessa kirkkomaalarit, joista ei ole jäänyt muita dokumentteja kuin kuvat Hattulan Pyhän Ristin kirkon seiniin.

Elämäkertaromaanit seurailevat taiteilijoiden, kirjailijoiden, laulajien, urheilijoiden ja jopa piispojen elämänvaiheita, mutta kaunokirjailija yleensä maustaa teoksensa tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Lukija ei voi tietää, mikä on totta mikä sepitettä.

Kaunokirjailija sivuuttaa kysymykset toteamalla, että kysehän on romaanista ja kirjailijan vapaudesta. Realistinen lukutapa vain on niin väärä. Realistisen romaanin kohdallakin?

ARVIOLTA VUONNA 1510 Pernajassa syntynyt ja 9. huhtikuuta 1557 kuollut Mikael Agricola oli Kannon kirkkomaalareiden aikalainen, viisisataa vuotta sitten elänyt renessanssi-ihminen: teologi, humanisti, reformaattori, kielinero, suomentaja, tietokirjailija, luonnontieteilijä ja folkloristi ennen folkloristiikkaa.

Hän opetti koulupoikia ja johti kirkkoa, matkusti maailmalla ja politikoi aikansa merkkimiesten kanssa.

Agricola on jättänyt jälkeensä kirjallisia dokumentteja, ja niitä tutkitaan kaiken aikaa, esimerkiksi vanhan kirjasuomen yhdyssanoja. Emeritusprofessori Simo Heinisen kirjoittama elämäkerta Mikael Agricola. Elämä ja teokset on vuodelta 2007.

Tänä syksynä Agricolalla on kunnia olla kahdenkin elämäkertaromaanin päähenkilö. Roope Lipastin Mikaelin kirja keskittyy Agricolan viimeiseen vuoteen ja Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa seurailee piispan elämänkaarta lapsuudesta alkaen.

LIPASTI ON kirjoittanut aikaisemmin peruskoululaistenkin tuntemasta kirjakielen isästä tietokirjasen nimeltä ABCkiria: Agricolaa a:sta ö:hön. Tervo on ensimmäistä kertaa piispaa kyydissä, vaikka muuten hän on kyllä ansiokkaasti kieputtanut romaaneissaan Suomen historiaa.

Lipasti ja Tervo lähestyvät Agricolaa erilaisin silmälasein. Lipastin Mikael Olavinpoika on hillitty, muistuttaa Turun tuomiokirkon vieressä seisovaa Oskari Jauhiaisen pronssista Agricolaa. Tervon Mikael Olofinpoika on tuima, kuin suoraan Pieter Bruegel vanhemman talonpoikaismaalauksista 1500-luvulta.

Agricolalla on pitkä julkaisuluettelo, mutta Lipasti ja Tervo ovat kiinnostuneita lähinnä hänen mahdollisista maallisista teksteistään, joissa puhutaan sairauksista ja kansanparannuskeinoista.

Lipastin romaanissa Agricola piilottaa salaisia liuskoja hengellisten käsikirjoitustensa joukkoon. Loitsut kiinnostavat häntä enemmän kuin rukoukset. Sen on huomannut myös Birgitta-vaimo, joka yrittää hokemilla parantaa dementoitunutta äitiään.

TERVON ROMAANISSA Agricola haaveilee kirjoittavansa keksityn kirjan kotipuolensa sioista, jotka eivät halua muuttua ihmisiksi. Tästä tulisi hieno maallinen biblia, kuin Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys.

Mutta Agricola lähtee opiskelemaan Wittenbergiin, ja siellä kuuluisa opettaja Martti Luther painostaakin oppilastaan kirjoittamaan tunnustuksen. ”Aihe on vapaa, kunhan se käsittelee Teidän elämäänne. Häpeällisiä hetkiä. Pohjakosketuksianne”, luettelee Luther.

Pitkissä puheenvuoroissaan Luther vertaa ”katolisesta saastasta” vapautumista ummetuksen helpottamiseen. Ihmisyys on hänelle ruumiintoimintoja, joita Tervo romaanissaan monisanaisesti kuvailee. Ihmisen pelastustien Luther kuitenkin viitoittaa ylevästi: ”Yksin Uskosta, Agricola, yksin Armosta, yksin Kristuksesta, yksin Bibliasta.”

Siitä huolimatta Lutherin ympärillä kuiskitaan edelleen pyhäinjäännöksistä: Kristuksen orjantappurakruunun piikeistä, Neitsyen hiussuortuvista, Jeesuksen maitohampaasta, jopa Josefin housuista.

Hidasta, hidasta on muutos, kuittailee Tervo 1500-luvulta 2020-luvulle.

Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS

TERVON ROMAANI jakaantuu neljään kirjaan: Mikael Olofinpojan lapsuuteen Pernajan Torsbyssa, Wittenbergin vuosiin ja lopulta kohtalokkaaseen Moskovan-matkaan 1500-luvun puolessa välissä. Tylyn Iivana Julman voi tietenkin rinnastaa Putiniin.

Lipasti keskittyy vain diplomaatti Agricolaan. Joka toisessa luvussa kerrotaan rauhanneuvottelumatkan etenemisestä ja joka toisessa Birgitta-rouvan elämästä Turun piispantalossa. Piispatar saa kuulla ikäviä juoruja itsestään. Hän puolustaa kunniaansa venyttämällä omaatuntoaan. Tapahtumista kehkeytyy pieni jännityskertomus.

Tervon romaanissa toimivat miehet, Birgitta-rouva on läsnä lähinnä miehensä kirjoittamissa kirjeissä. Mikael kuitenkin julistaa Jumalan naiseksi ja naisen Jumalaksi.

Lapsena häneen teki suuren vaikutuksen räväkkä Malin-piika, jolta hän uskoo saaneensa monta suomen sanaa. Tervo lähtee siitä, että Agricolan ensimmäinen kieli olisi ollut ruotsi: ”Muren juustoa. Sen Mikael oppi sanomaan suomeksi silloin, kun ei vielä muuta osannut. Muren juustoa.”

Agricola on myös mammanpoika. Äiti tarjoaa ainoalle pojalleen jäähyväisiksi rintaa, kun tämä oli lähdössä Viipuriin kouluun. Äiti muisti oikein. Poika imi eri tavalla kuin tytöt.

TERVON ROMAANI on täynnä groteskeja juttuja. Ensimmäiset kuullaan Torsbyssä:

”Vaiva-Sture kertoi pitäneensä mustaa hiehoa rakastajattarenaan noin vuoden. Hän oli luullut hedelmöittäneensä lehmäparan. Hän pelkäsi Jumalan häntä rankaisevan siten, että Kaikkivaltias antaa heidän yhteiselle vasikalleen hänen kasvonsa.”

Saksanmaalla on yhtä hulvatonta. Agricola tapaa originellin toisensa jälkeen. Kirjan sivuille marssitetaan myös englantilainen humanisti Thomas More, Lutherin työpari Philipp Melanchthon ja sveitsiläinen reformaattori Ulrich Zwingli. Oppineiden lisäksi tavataan vaaliruhtinaita ja herttuoita, leskirouvia ja neitokaisia.

Mikael matkustaa Tukholmaan, ja henkilökavalkadi sen kun kasvaa. Kiukkuinen ja vallanhimoinen kuningas Kustaa Vaasa ei luota alamaisiinsa, ”ikään kuin impi voisi paitansa heittää ladon heiniin Kustaan kuulematta kahahdusta”.

MUTTA IHMISTEN joukossa Mikael kuitenkin onnistuu salaamaan stigmansa. Se ei tuhoa hänen uraansa eikä estä avioitumista. Mutta se vaivaa häntä paljon enemmän kuin turhauttava työsarka kirjoittaa suomen kieltä typeryksille, jotka eivät osaa edes lukea.

Tervon romaanissa Agricola nimittäin sairastaa ”kaatuvatautia”, epilepsiaa. Kohtausta hän kutsuu ”Saatanan päällekarkaukseksi”. Kohtalotoverin Agricola löytää Markuksen evankeliumista, pysähtyy suomentamaan erityisen tarkasti kohtaa, jossa isä pyytää Jeesusta parantamaan poikansa, joka on lapsesta saakka ollut pahojen henkien riivaama.

Tiettävästi Agricolalla ei ollut mitään perussairautta, mutta Tervo kirjoittaa Agricolasta sairauden kautta haavoittuvaisen ja heikon, moukaroi ansiokkaasti suurmiesmyyttiä. Tervon Agricola häpeää ja pelkää.

Hersyvällä kielellään Tervo tavoittelee 1500-luvun rietasta elämänmenoa. Ihmiset ”ryyppäävät, pierevät, röyhtäilevät, naivat, onanoivat”. Jo kauan sitten kansanrunojen kerääjät ovat tallentaneet esi-isiemme intohimoja Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin (34 osaa). Elias Lönnrot siisti niitä sitten myöhemmin Kalevalaa varten.

LOPUKSI ON PALATTAVA romaanin totuuteen, johon viittaa Tervon teoksen nimikin. Kansanperinteessä eli käsitys, että pääskyt kaivautuvat liejuun kylmän saapuessa, talvehtivat siis järvenpohjassa. Tiede toisteli tätä uskomusta vielä 1800-luvullakin.

Tervo kirjoittaa teoksensa ensi lehdellä, että romaani perustuu tositapahtumiin. Lukemassani pdf-versiossa ei ollut kuitenkaan kirjallisuusluetteloa.

Lipasti puolestaan kirjoittaa jälkisanoissa, että rauhanneuvotteluihin liittyvät asiat ovat pääpiirteissään totuudenmukaisia, mutta Mikaelista ”kerrotut asiat pitävät paikkansa paitsi ne, jotka eivät pidä”. Lukijan kannalta loppuheitto on ikävä, mutta tosiasiat kuulemma saattavat häiritä hyvää tarinaa.

BIRGITTA-ROUVAN osuudet ovat kirjailijoiden luomaa, koska hänestä ei tiedetä mitään. Agricolan äkillisestä kuolemasta tiedämme jotain, mutta emme muuta hänen terveydentilastaan.

Toivottavasti Tervon kuvittelema sairaskertomus ei muutu lukijoiden muistissa faktaksi.

Elämäkertaromaaneista ei löydy uusia totuuksia Agricolasta mutta kirkkaita tähdenlentoja kuitenkin. Agricola on niissä muutakin kuin suurmies. Niin kuin varmasti oli oikeastikin.

_______________________________________________________________________________________________________

Helena Ruuska, HS kulttuuri

22.9. 2:00 | Päivitetty 22.9. 6:42

Romaanit

Roope Lipasti: Mikaelin kirja. Atena. 320 s.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Romaani. Otava. 456 s.