Unimatka

2021-05-27T12:21:08+03:00

Olen kärsinyt nyt viimeiset puoli vuotta kauheista kivuista, jotka yltyvät aika-ajoin. Viime perjantaisen terveyskeskuskäynnin tuloksena sain kuulla Endometrioosiepäilystä, joten tämä asia pyöri mielessä. Tällä viikolla sain kauheita "Kipupiikkejä", joista kauheimman ja pisismmän eilen illalla. Kellotin, 5 minuuttia, itkin ja huusin. Sain itseni koottua kipukohtauksen jälkeen ja laitoin poikaystävälleni hyvän yön toivotukset, joissa yleensä jaarittelen ja pahoittelen päivällisiä tapahtumia, jos olen ollut töykeä tai jotain muuta.
Tässä kopioituna teksti joka päätyi eiliseen viestiin; "Öitä rakas.. Jaksa sen suuremmin selitellä mut anteeks.. Tuli jotenki niin huono fiilis, päivälliset kipupiikit teki uusintoja tossa yhes välis, siks siinä nukuinki sen hetkisen..
Katottava jos sais kuraattorille tai jollekin aikaa huomiselle, pakko päästä puhumaan ku jaksamine kärsii, oon taas nukahellu tunneille, saatan vaa alkaa itkemää ruokkiksilla...
Mää en jaksa tätä enää, oon totaalisen loppu" Meni hetki, niin sain vastauksen, joka laitto mut itkemään; "Hei ei mitään hätää, mä nään että nyt on vaikeeta ja paha olla, mutta mä ymmärrän. Hyvä että haet apua, mut kyllä me selvitään. Sä oot lopulta tosi vahva ihminen, Love u <3"
Kuuntelin siinä hetken musiikkia ja yritin alkaa nukkumaan.
Sain unta joskus 11 jälkeen, mutta nukuin kaikesta huolimatta ihan hyvin.
Unessa...
Lähdin ihan normaalisti kouluun eräänä perjantai-aamuna, kaikki oli silloin omasta mielestäni hyvin, näitä "kipupiikkejäkään" ei ollut tullut hetkeen. Pääsin koulusta ja lähdin kävelemään kohti kotia. Poikaystäväni oli minua vastassa, tapansa mukaan. Ehdimme kävellä vain hetken, kun tunnen, että kivut ottaa vallan. Romahdan. Alan itkeä. Rakkaani on siitä ihana, että hän tsemppasi ja oli tukenani koko tuon piikin ajan. Hengittelin hetken, rauhotuin. Päätimme, ettemme kävelekään kotiin, ettei sattuisi mitään vakavampaa. Menimme koululle takaisin ja odotimme linkkiä. Yritin olla ajattelematta tapahtunutta, mutta en voinut, vaikka olihan tottunut näihin, mutta silti ne yllättää..
Nojaan poikaystävääni, joka katsoo minua niin lempeästi. Totean; "Onneksi olet siinä, en tiedä mitä tekisinkään ilman sinua, en varmaan olisi edes hengissä..". Sain vastaukseksi erittäin rauhoitavalla äänellä sanottuna; "Rakas, tiedät että pysyn kanssasi, tapahtui mitä tahansa. Olen tukenasi varsinkin nyt, kun nään että sinulla on vaikeaa. Kuuntelen sinua. Tiedät, että voit kertoa minulle kaiken. Pysyn tässä, kävi miten tahansa, oli se keskiviikkoinen tuomio sitten mikä tahansa. Teen eteesi kaiken voitavani, tuen sinua ja voit luottaa siihen, että; vaikka saisitkin sen diagnoosin, en jätä sinua, koskaan" Aloin itkeä. Tunsin olevani turvassa, mikään ei voisi satuttaa minua. Katsoin häntä suoraan silmiin, suutelimme. Tuntui, että kaikki oli hyvin, vaikka näin ei ollut. Varasin samalla perjantaille aikaa, jotta pääsen puhumaan ahdistukseni pois. Samalla linja-autokin tuli, joten pääsimme lähtemään kohti kotia. Pääsimme meidän pihaan, kipupiikki päätti tehdä uusintakäynnin. Aivan sietämätön kipu, yritin vaan sinnitellä, en pystynyt. Huusin ja itkin. Heräsin. Katsoin ympärilleni, tämä olikin vain unta. Otin puhelimen käteen, yksi ilmoitus. Pyörin sängyssä, yritin hakea hyvää asentoa ja saada uudelleen unta. En tiedä kauanko pyörin, mutta nukahdin uudestaan, kummini kissa Hipsu tuli uniin. Söpö yllätys, ihana kissa. Hipsun kanssa oltiin mummoni luona, nukuttiin ja leikittiin. Tunteet tuli pintaan, itkin unessa, syytä en tiedä. Heräsin varttia vaille 7 hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, aloin itkeä jälleen. En tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta joka tapauksessa kouluun oli pakko mennä. Kärvistelen ja kuulostelen, toteutin unessa oleen ajanvarauksen, varasin kuraattorille perjantaille ajan.