Tarinoiden maailma

Kohti kesälomaa

2018-05-31T14:23:26+03:00

Oppilaamme ovat käyneet kolmen päivän ajan tiukkaa taistoa luokien välisissä taikakisoissa. Tytöt ja pojat jaettiin kaikissa luokissa omiin joukkuesiinsa, mutta häpeäksemme luokkani molemmat joukkueet hävisivät hyvin tappiollisesti. Tosin voittajille jaetut palkinnot eivät olleet kovin erityisiä – he saivat vain hyvää mieltä ja yhden karamellipussin. Häviäjät eivät kuitenkaan saaneet erityisen suuria pilkkojat niskoilleen, vaikka Mirkka Solisluu ja urimean kielen opettajat Dahlia von Hertzebyn mutisivat, että meidän olisi pitänyt pystyä parempaan. Itse jouduin väkisin kisaajariveihin, vaikka olin pienempänä innokas taikuri. Tappio ei haitannut minua juuri yhtään, mutta se kirpaisi tietysti hiukan. Onnekseni von Hertzebyn ja Solisluu eivät moittineet minua henkilökohtaisesti.

Huomenna on vielä vuorossa opettajien ja voittajista kootun sekajoukkueen välinen kisa. Pitkin tätä päivää on kuulunut laboratorioluokista pienempiä ja hiukan suurempia räjähdyksiä, koska ahkera harjoittelu kilpailua varten on ollut riskialtista ja koulun turvallisuutta uhmaavaa.

Kesäloma lähestyy ja koulu loppuu – vihdoin. Enää on jäljellä yksi haastava kouluvuosi, ja luulin jo pääseväni eroon Solisluusta, mutta harmikseni hän on kotitalousopettajanani ensi vuonna. Kaiken lisäksi sain kuulla, että urimean kieli muuttuu ensi vuonna pakolliseksi, ja näin ollen joudun von Hertzevonin opetukseen. Tuskin hän kuitenkaan on niin kamala. Nyt aion viettää pitkän ja ansaitun kesäloman, josta voi tulla kamalan kolea, koska toukokuun helteet ovat kääntymässä kymmenen asteen lämpötiloihin. No, pääasia on, että saan olla lomalla.

Kenties Aaveveden kuulumisten kertominen ulkomaailmalle loppuu tähän keväseen, koska Irma Hunajainen on sitä mieltä, että oppilaat turmeltuvat, mikäli he viettävät ainakin viisitoista minuuttia joka viikko tietokoneen äärellä kertoen ei-niin-mukavia puolia opettajistamme. Kaikesta huolimatta hyvää kesää ja menestystä seuraavalle vuodelle!

Kadmus:)

0 kommenttia

Mansikkatorttuja

2018-05-24T14:27:06+03:00

Pihojen siivous tapahtui viime viikolla. Kuljin vain muiden perässä ja esitin siivoavani. Moni muu käytti samaa taktiikkaa, mutta osa jäi kiinni ja he joutuivat siivoamaan keittiön likaisia uuneja.

Tulimme eilen Tanskasta lentobussilla. Voitimme lentokilpailun ja saimme palkinnoksi pokaalin täynnä mansikkatorttuja. Omat lentotaitoni ovat niin surkeat, että pysyin kannustusjoukoissa. Kisoissa oli kioski jossa myytiin humbba lumbba lientä, mansikkatorttuja ja karkkia. Kävimme myös Tanskan kuuluisimmassa noitamuseossa, mutta kesken kierroksen tajusimme etteivät tavarat olleet antiikkisia sillä koulussamme oli samanlaisia esineitä käytössä, joko meidän koulu elää antiikin aikaa tai tämä museo on huijausta.

Mochila :)

0 kommenttia

Auringonpaistetta ja siivoustalkoita

2018-05-17T14:44:50+03:00

Vielä pari viikkoa sitten valitettiin hyisen kylmästä ja tuulisesta säästä, mutta nyt sää on muuttunut yhtäkkiä päinvastaiseen suuntaan. Monet valittavatkin nyt helteestä, jota on jatkunut yllättävän pitkään. En voi käsittää miksi, sillä minä voisin ottaa aurinkoa vaikka koko päivän.

Jokavuotiset pihansiivoustalkoot järjestetään huomenna. Koulun talonmies jakaa haravoita ja muita siivousvälineitä oppilaille. Monet oppilaat aikovat ilmoittautua sairaaksi, mutta se ei paljon auta, sillä he joutuvat viikonloppuna siivoamaan koulun kylmiä kellareita, sillä aikaa kun muut nauttivat auringosta.

Tanskalainen velhokoulu haastoi Aaveveden yläkoulun lentokilpailuun. Odotan sitä innolla, sillä olen harjoitellut sitä varten jo paljon. Kilpailu järjestetään Tanskassa, ja olemme keränneet rahaa matkaa varten myymällä itse valmistettuja mansikkatorttuja. Toivottavasti pärjäämme kisoissa hyvin.

Evelyn

0 kommenttia

Vapun jälkeiset mainingit

2018-05-03T14:47:22+03:00

Vappu oli ja meni. Vappupillejä huudatettiin niin, että rehtori pillastui huolella. Hän ei jättänyt ainoatakaan huomautusta tai kirosanaa mainitsematta. heliumilmapallot koristivat koko koulun kattoa. Ja kyllä. Olin koululla ne neljä vappuhulinan täyteistä päivää. Ihme kyllä Mirkka Solisluu osallistui täydellä teholla oppilaiden riehaan – hän jopa innostui heittelemään muita vesi-ilmapalloilla. Vapputunnelmasta tosin pahastui Irma Hunajainen, joka palasi kouluun niin, ettei kukaan huomannut häntä. Kun kotitalouden opettaja astui juhlasaliin, joku heitti häntä ensimmäiseksi vesi-ilmapallolla päähän. Tekijää ei saatu kiinni, mutta Hunajaisesta lähti melko paljon huutoa. Meidän onneksemme hän kuitenkin sulki suunsa pian ja aloitti munkkien paistamisen.

Toukokuun toisen päivän aamu nauroi vapun aikaisille typeryyksille, sillä me jouduimme siivoustalkoisiin. Ruokasalin lattialta löytyi itraista simaa ja tallaantuneita munkkeja. Kaiken kukkuraksi käytävät ja monet luokkahuoneet olivat täynnä ilmapallojen jäänteitä. Å-luokan Ionessa aloitti jo puoli kuuden aikaan aamulla keräämään siivousvastaiseen adressiin nimiä. Kun Solisluu kuuli tästä hankkeesta, hän etsi Ionessan käsiinsä, repi ja poltti andressipaperit ja passitti tytön vahtimestari Robertonin henkilökohtaiseksi siivooja-apulaiseksi.Emme vielä tiedä, millaisen rangaistuksen Solisluu ja rehtori kehittelevät,kun kirjoitimme nimemme adressiin. Minä, Gabrielle ja huonetoverini Finick jouduimme puhdistamaan rasvakattiloita koko päiväksi Hunajaisen tarkan, määrätietoisen ja paheksuvan katseen alle.

Kadmus:)

0 kommenttia

Vappu tunnelmaa

2018-04-26T13:44:33+03:00

Koeruuhka on loppumassa. Erkki Jokisuutarin matikan koe on vielä jäljellä. Yleensä ne ovat olleet aika helppoja. Minä olen ainakin pärjännyt niissä hyvin. Osa kokeista on mennyt huonosti ja toiset taas paremmin. Herra Litkun koe meni huonosti ja se olikin arvattavissa. Solisluu on hyvällä tuulella, koska hän on päässyt tekemään oppilaille vaikeita kokeita.

Vappu on tulossa ja meillä on mahdollisuus käydä kotona. En ole varma, että lähdenkö kotiin vai jäänkö koululle. Koululle jääneitä oppilaita jää vahtimaan rehtori Toivo Taikahattu. Rehtorin kaveriksi jää Solisluu, josta onkin hyvää seuraa.

Koululle jääneet oppilaat saavat osallistua vesisotaan ja saavat yhden munkin ja lasillisen simaa.

Mochila

0 kommenttia

Kevät

2018-04-19T13:52:24+03:00

Monilla oppilailla on kokeisiin lukemisen vuoksi jo mennyt hermot, vaikka koeruuhka on vasta keskivaiheilla. Avaruustieteiden kokeessa keskiviikko-yönä eräs Paul-niminen poika meidän ryhmässämme jäi kiinni lunttaamisesta. Hän oli ilmeisesti liimannut lunttilapun kaukoputken linssiin. Homma ei oikein toiminut, ja hän jäi kiinni yrittäessään ottaa sitä pois vähäksi aikaa nähdäkseen taivaalle. Hän sai ankaran puhuttelun Touko Tähtiseltä ja joutui uusimisen lisäksi puhdistamaan kaikki koulun kaukoputket, vaikka yöt ovat jo pian niin valoisia, että avaruustieteet loppuvat tältä keväältä.

Myös lumet sulavat hiljalleen, ja lentotunneilla kannattaakin olla varovainen, ettei laskeutuessaan roiskauta kuraa ympäriinsä. Jotkut onnettomat ovat saaneet jo kunnon kurakylvyn.

Toivottavasti loputkin lumet sulavat pian.

Evelyn

Koeruuhkaa ja kevätmasennusta

2018-04-12T14:40:40+03:00

Kohta alkaa pahin aika koko kouluvuodesta. Koeruuhka. Ylivoimaisen tuskaisa ajanjakso jopa niille älyköille, joiden keskiarvo hipoo täydellisyyttä. Mikä koe on pahin? Hyvä kysymys. Se voisi olla herra Litkun taikajuoma-aineiden nimeämis-, tunnistamis- ja arviontikoe, joka on jokaisen kevään kauhu. Se, joka saa kokeesta täydet pisteet, tulee saamaan stipendin ja kunniamaininnan kevätjuhlassa. Kannattaisiko edes yrittää?

Ainoa käytännönkoe on Irma Hunaijaisen kotitalouden työkoe, jossa on osattava valmistaa itsenäisesti viiden ruokalajin päivällinen. Lisäpisteitä terveystiedon numeroon sai – jos Mirkka Solisluu siis on armollinen – osallistumalla MayDay-kilpailuun. Ensiaputaidot ovat aina hyödyksi.

Tänään aika on lentänyt siivillä. Koulumme kellot huolettiin viime viikonloppuna rasvaamalla ne hydrauliikkasirkkaöljyllä, minkä johdosta ne ovat pyörineet koko alkuviikon valonnopeudella ympäri kerta toisensa jälkeen. Oppituntien mitat ovat vaihdelleet 20 minuutista puoleentoista tuntiin...

Kadmus:)

0 kommenttia

Lomalta paluu kouluun

2018-04-05T14:13:24+03:00

Hei!

Eilen alkoi koulu, ja Solisluu oli tietenkin heti pahalla päällä, koska puolet oppilaista lintsasi.Onneksi Solisluu lopputunnista leppyi, koska rehtori antoi lintsanneille oppilaille jälki-istuntoa. Meillä oli seuraavalla tunnilla Herra Litkun taikajuomatesti. En ollut harjoitellut siihen yhtään, joten luulen että se on mennyt huonosti.

Olin loman ajan koululla. Tänne jääneet oppilaat riehuivat, ja Viima Tuulispää huusi äänensä käheäksi. Hän joutui menemään terveydenhoitajan luo, jossa hänelle annettiin diagnoosiksi äänen menetys. Herra Litku joutui tekemään rohdon, jolla Tuulispään ääni saatiin takaisin. Mutta rohdon sivuvaikutus oli hetkellinen äänen muutos, jonka takia hän kuulosti kanalta pari päivää.

Mochila :D

0 kommenttia

Lomalla

2018-03-29T14:09:10+03:00

Tänään alkaa pääsiäisloma. Linja-auto lähtee kotiin tänään kello 14:00, siispä iltapäivän oppitunnit on peruttu. Onneksi, sillä meillä olisi ollut Elmo Wiluisen pitkästyttävä kaksoistunti. Olisin luultavasti nukahtanut sinne.

Odotan innolla kotiin paluuta, sillä tapaan pikkusisarukseni. Koulussa myytiin jättikokoisia suklaamunia ja aion viedä hänelle sellaisen. Aiomme mennä katsomaan lomalla lentoesitystä Itä-Suomeen. En malta odottaa, että pääsen sinne. Myös moni muu koululainen aikoo mennä sinne. Onneksi edes Solisluu ei antanut lomalle läksyä, ihme kyllä.

Vaikka loma on lyhyt, kaikki odottavat sitä innolla.

Evelyn

0 kommenttia

Kahden loman välissä

2018-03-22T14:29:33+02:00

Loma on jäänyt taakse, ja olemme olleet kohta jo viikon koulussa. Arjen normalisoituminen vie kuitenkin aikaa – niin kuin yleensä – mutta nyt se on tapahtunut yllättävän hitaasti, osin koulun räjähtämisen takia.

Nyt loman jälkeen on mukava suunnata kohti uusia tuulia – lähdemme parinkymmenen muun oppilaan kanssa päiväksi ystäväluokkamme luokse Ukonhatun yläkoululle opettaja Vilja Vihersirkan johdolla. Hän ei liene kenenkään oppilaan suosiossa, koska hänen äänensä muistuttaa porsaan rääkäisyä.

Pääsiäinen ei ole kovin kaukana, joten raataminen käy vähemmäksi lomaa kohden siirrtyttäessä. Itse joudun jäämään neljä päivää kestävän pääsiäisloman ajaksi Aavevedelle, koska matka kotiin ja takaisin veisi liian ison osan lomastani. Jään tänne Elmo Wiluisen ja Irma Hunajaisen ankaran kurinpidon alle. Noh, he ovat oikeastaan aika mukavia opettajia.

Kadmus:)

0 kommenttia

Loitsutunnin epäonnistuminen

2018-03-22T14:32:31+02:00

Nimeni on Mochila. Olen 16 Vuotias tyttö. Olen kolmas Aaveveden blogin pitäjä.
Tässä päivityksessä ajattelin kertoa teille, että miten epäonnistuin loitsutunnilla. Meidän piti sekoittaa Turbonaattia kyyneleeseen. Sekoitimme parini kanssa kuitenkin bensaa kyyneleeseen. Tästä seurauksena oli koko koulun räjähdys. Mutta koska kyseessä oli koulu jonka opettajia on velhot, räjähdys ei saanut suuria seurauksia aikaan. Opettajat loihti uuden koulun tunnin jälkeen.

Mochila

0 kommenttia

Talviloma

2018-03-01T14:00:43+02:00

Oppilaat ovat olleet rauhattomia, koska talviloma alkaa ensi viikolla. Koeruuhka on laittanut oppilaat sekaisin, ja sen takia tunnit ovat olleet useissa luokissa täyttä kaaosta. Kokeet ovat yleisilmeeltään melko vaikeita, mutta niistä kamalimpia ovat Elmo Wiluisen painajaismaiset kymmensivuiset tentit. Sentään aikaa on kaksi tuntia, muuten ei olisi pienintäkään mahdollisuutta saada koetta valmiiksi. Menestykseni historian kokeissa riippuu sekä itseni että hra Wiluisen mielialasta. Matemaattiset aineet ja kielet porskuttavat vastatuuleenkin menestyksekkäästi.

Sinänsä harmillista, kun joudun lähtemään loma-ajaksi kotiin, koska joudun olemaan eräästä henkilöstä erossa. Projekti on vielä tässä vaiheessa salainen, eikä nimiä paljasteta. Hyss!

Monet kaverini ovat ylpeilleet aurinkolomillaan, kun taas minä vaellan perheeni kanssa pohjoiseen Norjaan. Ruijaan. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Kadmus:)

0 kommenttia

Pakkasta

2018-03-01T14:01:11+02:00

Olen Evelyn, 15 vuotta ja olen yksi Aaveveden yläkoulun blogin pitäjistä.
Täällä on ollut nyt niin kovia pakkasia, että lentotunnit on siirretty ensi viikolle. Se on harmi, sillä pidän luudalla lentämisestä paljon.

Koulun sairaanhoitaja palkkasi minut ja kaverini Lilianin hänen avukseen keittämään koulun jälkeen lisää flunssaan auttavaa taikajuomaa, koska se oli loppunut runsaan talvisen sairastelun takia. Monet olisivat tosin halunneet jäädä mieluummin pois tunneilta flunssan takia.

Eilen eräällä poikaporukalla oli tappelu käytävällä, minkä vuoksi osa käytävän seinästä sortui taikojen voimasta. Rehtori pani heidät loppupäiväksi korjaamaan sitä.

Minun täytyy nyt mennä jatkamaan liemien tekoa. Nähdään myöhemmin!

Kirjoittanut: Eerika Hyväri, Liisa-Maria Luukkonen ja Lilli Luukkonen

0 kommenttia

Ystävänpäivä ja muita kuulumisia

2018-03-01T14:00:57+02:00

Taikatäit on saatu taltutettua koulussamme, mutta sitäkin voimakkaampana jyllää kuumetauti, jonka johdosta kärsimme oppilasvajauksista.
Pahimmissa taikatäitapauksissa jouduimme turvautumaan karanteeniin, ja pienemmät tapaukset hoidettiin herra Litkun kehittelemällä rohdolla – rohdolla, joka helpotti myös särkyneisiin sydämiin.

Siitä pääsemme ystävänpäiväteemaan. Ystävänpäivää edeltävän päivän välitunneilla sai käydä laittamassa terveisiä postilaatikkoon, josta ne jaettiin oppilaille seuraavana aamuna. Arvatkaa, sainko kirjettä? No en todellakaan. Kuitenkin ystävänpäivä oli mukava, ja särkyneisiin sydämiin tarjoiltiin ruokatunnilla sydänsämpylöitä, joita popsimme naamariin vielä tänäänkin. Ystävänpäivälahjoja vaihdettiin, sydämenmuotoisiin pahvilevyihin kerättiin kavereiden nimiä ja opettajat päästivät oppilaat hieman aikaisemmin välitunneille. Terveystiedon
opettajamme Mirkka Solisluu oli tosin tavallista äkäisempi, koska hän ei välittäne suuresti ystävänpäivätouhotuksesta. Solisluu määräsi myös kaksi tyttöä kotitaloustunnin aikana jälki-istuntoon heidän poltettua sydänpiparit.

Huomenna menemme vierailulle museoon. Ja voin paljastaa, etten odota innolla. Nyt kuitenkin kutsuu tietokone ja kaverit.

Kadmus :)

0 kommenttia

Tietoa meistä

2018-02-14T12:53:05+02:00

Hei!

Tämä on Aaveveden yläkoulun blogi - tervetuloa seuraamaan arkeamme! Meillä tosin arkikin on aika usein juhlaa. Meillä on noin 450 oppilasta, ja oppilaat myös asuvat koulun yhteydessä - tämä on siis sisäoppilaitos. Rehtorimme nimi on Toivo Taikahattu, ja opettajina koulussamme toimivat muun muassa terveystiedonopettaja Mirkka Solisluu, matemaattisten aineiden opettaja Erkki Jokisuutari, historianopettaja Elmo Wiluinen, luontoaineiden opettaja Vilja Vihersirkka, kotitalousopettaja Irma Hunajainen, liikunnanopettaja Viima Tuulispää sekä taikajuomien ja varjotieteitten opettaja herra Litku - näin muutamia mainitaksemme. Tätä blogia pitää kolme koulun oppilasta, vuorotellen kukin omalla viikollaan.

0 kommenttia

Tervetuloa tarinoiden maailmaan!

2018-03-22T14:59:58+02:00

Tällä 8. luokan valinnaiskurssilla kirjoitetaan luovasti: tarinaa, runoa, novellia... Julkaisemme täällä joitakin tuotoksista sekä pidämme Aaveveden yläkoulun blogia.

Ryhmäläisten tarinoita

2018-03-22T14:59:39+02:00

Neonvalot

Olin matkannut jo kolme kertaa tämän viikon aikana tähän ravintolaan. Sitä ennen olin tehnyt kymmeniä unimatkoja. Nyt en suinkaan ollut yksin, vaan seuranani oli samaa ikäluokkaa oleva henkilö, jonka kanssa olimme jo useasti tavanneet. Hän pyysi lupaa saada istuutua pöytääni.

Tilanne oli eskaloitumassa pahasti. Tuo kyseinen henkilö halusi viettää unensa kanssani, kun taas minä halusin juosta karkuun henkeni edestä. Ja niin varmasti olisinkin tehnyt, elleivät jalkani olisivat jummittuneet kuin betoniin, aina tuon samaisen henkilön saapuessa luokseni – vaikka tietenkin hän puhui vain hyvästä tuurista ja yhteensattumista.

Olen unessa. Olen unessa. Tämä ei ole todellinen. Tämä ei ole todellinen. Noita kahta lausetta oli joutunut tolkuttamaan itselleni siitä asti, kun sain selville pystyväni hallitsemaan uniani. Tilanne itse valitettavasti oli varsin todellinen, joten oikaisin ryhtiäni ja katselin muita ravintolassa kieppuvia hahmoja.

“Kuppi kahvia, kiitos. Mitä sinä otat?” hän kääntyi katsomaan minua. Tarjoilija pienessä asussaan katsoi minua kysyvästi.

“Kuuman kaakaon”, vastasin hieman typertyneenä, kun tajusin, että hän oli kysynyt, mitä haluaisin tilata. Tarjoilija kirjasi juomamme ylös ja poistui.

Hetken hiljaisuuden jälkeen päätin rikkoa sen aiheuttaman kuplan.

“Hei, Oliver.”

“Hei, Nicole. Näytät erityisen kauniilta tänään.” Hän hymyili leveästi paljastaen hymykuopat poskillansa. Hänen käyttämänsä kirjakielinen lausahdus aiheutti hämmennystä niin aivoissani kuin muuallakin kehossa. Oliko minua juuri kehuttu? Tarkoittiko hän sitä? Olinko oikeasti kaunis? Mielessäni oli myös ajankohtaisempia kysymyksiä, joten työnsin muut häiritsevät ajatukset romukoppaaan.

“Lucas on vakoillut minua”, aloitin.

Poika vain katseli minua hetken. Ja vaikka hänen silmänsä olivat jäänsiniset, ne lämmittivät minua kuin takkatuli.

“Häiritseekö se sinua?”

Mietin hetken kysymystä. Häiritsikö Lucas minua? Veljeni yltiöpäinen suojelemisvimma?

Nyökkäsin.

“Hän voi olla tälläkin hetkellä luonamme ja kuunnella kaiken, mitä sanomme. Se ei ole reilua.”

“Tiedätkö, miksi hän tekee niin?” Nyt hän tuijotti minua, kuin huolestunut terapeutti tai psykologi, joka katsoo lasta ja miettii tuskastuneena, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu.

“En. Olen miettinyt pääni puhki. Yli ymmärryksen. Aina migreeniin saakka”, huokaisin,”Olen jopa yrittänyt tivata häneltä vastauksia, mutta turhaan.”

Kaksoisveljeni oli tosiaan laittanut tilanteen päälaelleen: unessa hän oli ylisuojeleva kyyläveli ja oikeassa elämässä puolestaan esitti normaalia. Aivan kuin emme koskaan olisi kokeneet mitään yliluonnollista. Aivan kuin emme sinkoilisi unissamme mitä erilaisimpiin tilanteisiin, mitä erilaisimpien ihmisten kanssa – joskus myös eläinten – aivan kuin hän ei koskaan vakoilisi, mitä nuorempi kaksonen mahtoi unimatkoillaan tehdä.

Tilauksemme kannettiin pöytään.

“Olkaa hyvät”, tarjoilija toivotti ja poistui silmää vinkaten keskuudestamme.

Oliver puristi suunsa ensin tiukaksi viivaksi ja hymyili sitten.

“Kyllä minäkin pitäisin hyvää huolta siskostani, jos hän olisi samanlainen kaunotar kuin sinä.” Toivoin todella, etten olisi punastunut.

Unessa kello tikitti jo kymmentä. Ravintolaan saapunut bändi alkoi soittamaan jazzia ihmisten hakeutuessa tanssilattialle.Oliver nousi paikaltaan ja ojensi kätensä.

“Tule tanssimaan kanssani.”

“En osaa.”

“Kaikki osaavat tanssia.”

“Minähän sanoin jo etten”, Lause keskeytyi. Joukko mustiin pukeutuneita, aseistautuneita, leveäharteisia miehiä saapui ravintolaan tukkien kulkureitin. He katselivat ympärilleen, kuin etsien jotain. Ihmiset alkoivat panikoida. Suojelivat käsillään päätään. Jotkut menivät kontalleen pöytien taakse piiloon. Oliver tarttui käteeni ja veti minut mukanaan tiskin taakse. Tunsin vain rinnassani tiheään tahtiin lyövän sydämen. Hän puristi kättäni entistä lujemmin. Katsoessaan minuun hänen silmistään kuulsi pelko.

Ryömimme pimeään takahuoneeseen. Kului hetki, kun suunnistimme kohti ovea, jonka kautta pääsimme pihalle. Luulin meidän pysähtyvän, kun hän jo jatkoi juoksemistaan kadulla, raahaten minua perässään. Potkittuani korkkarit jaloistani pääsimme liikkumaan hieman nopeammin.

En tiedä, kuinka monta rakennusta ohitimme, ja jos unimaailmassa oli liikennesääntöjä, olimme rikkoneet ne kaikki jo mennen tullen. Vasta saavuttuamme hiljaisen pubin takaovelle ja kellon lähestyessä yhtätoista, lopetimme juoksemisen ja pääsin hengittämään kunnolla pakokaasun raikastamaa happea, johon erilaiset kemikaalit olivat sekoittuneet.

Istumme takaoven portailla. Päässäni pyörii tuhansia ja tuhansia kysymyksiä. Keitä ne miehet olivat? Miksi pakenimme? Ja ennen kaikkea, miksi Oliver oli ainut, joka pakeni?

“Keitä he olivat?”

Hän kaivaa taskustaan sikarin ja sytyttää sen.

“Tiedäthän, että kaikella on aina varjopuolensa?” Nyökkään vastaukseksi.

“Ne miehet ovat paha. He ovat pahin mahdollinen paha, mitä voi tapahtua unessa”, Oliver henkäisee, ”He ovat laittomampia kuin rikolliset, pahempia kuin poliisit. He voivat viedä kaiken. Niin unessa kuin tosielämässä.”

Kallistan päätäni ja yritän tavoittaa hänen katseen, joka harhailee aivan toisessa maailmassa.

“Mitä me voimme tehdä?”

“Kysymys kuuluu: mitä minä voin tehdä”, hän korjaa.

Pudistan päätäni ja hivuttaudun lähemmäs häntä vieden viimeisetkin senttimetrit välistämme.

“Kysymys kuuluu: mitä me voimme tehdä, jotta sinä voit tehdä sen, mitä sinun täytyy?” Esitettyä kysymykseni, suupieleni kaartuvat väkisinkin hymyyn.

Oliver ottaa käteni käsiinsä ja hymyilee omalla virneellään takaisin minulle.

“Toivottavasti saimme samalla karistettua veljesi.”

“Uskoisin niin,” vastaan, ja samalla hieman närkästyn siitä, että hän otti veljeni ylipäätään puheeksi.

“Hän on vain huolissaan minusta. Ja sinusta”, totean.

“Kuinka niin?”

“Hän on kertonut, että viime vuosisadalla kaksi nuorukaista rakastuivat unissa ja sillä oli traagiset seuraukset. Toinen heistä kuoli rakkautensa tähden”, huokaisen raskaasti.

Minä istun edelleen kylmillä betonista valetuilla portailla. Hän nousee seisomaan eteeni. Tarttuu olkapäihini, ja jäänsiniset silmät porautuvat omiini.

“Meidän ei tarvitse kuolla.”

“Ainoa asia, mitä meidän tarvitsee, on paeta. Yhdessä”, hän vakuuttaa. Tuossa hetkessä nuo sanat valavat minuun uskoa enemmän kuin mitkään muut ikinä.

Nousin seisomaan. Hän veti minut itseään vasten. Kietoi kädet ympärilleni. Huulet lähestyivät omiani. Nyt ne koskettivat. Suutelimme.

Jännitys purkautui. Suudelmaan sekoittui pakokaasu, liikenteen äänet, sekä pubin viereisen liikkeen ovesta heijastuvat neonvalot. Pieni katos oven yllä ei suojannut meitä, vaan alkanut kaatosade kasteli meidät. Se ei haitannut. Suudelma vaihtui tiukaksi rutistukseksi, kun tajusimme pikkuhiljaa siirtyvämme unesta todellisuuteen. En olisi halunnut päästää koskaan irti. Kuitenkin herääminen pakotti meidät eroamaan. Yksi ajatus ruokki toivoa: Yöllä näkisimme uudestaan. Aloittaisimme pakomatkan.

__________________________________________________________________________________

Tyhjyyskin loppuu johonkin

Asun kaukana, kaukana kaikesta, jopa kotoani. Se kuulostaa ehkä vähän hullulta, mutta se on totta. Jos tiedät, miltä tuntuu asua maalla, tiedät vain vähän siitä, miltä minusta tuntuu. Välillä kaipaan tunnetta, mutta yleensä inhoan sitä. Tuntuu kuin ei olisi ketään kaveria eikä oikein mitään muutakaan. Kaikkialla on tyhjää, syvää tyhjyyttä, joka tempaisee mukaansa, jos sitä ei osaa varoa.

Tyhjyyden keskeltä häämöttää kuitenkin välillä jotain, joka näyttää kaupungilta, juna-asemalta täynnä ihmisiä. Välillä tyhjyyden keskeltä pilkottaa myös ihmisiä, joiden kasvonpiirteet ovat todella selvät, selvemmät kuin äitini tai isäni, joita en ole nähnyt koskaan. Tai oikeastaan en ole nähnyt isääni ja äitiäni täällä tyhjyydessä, olen kyllä nähnyt heidät oikeassa maailmassa, joka ei ole niin turha.

Välillä minusta tuntuu, että olisin käynyt jossain, jossain kaukana, erittäin kaukana. Silloin minä ajattelen äitiäni Claudiaa, isääni Iania, parasta kaveriani Catrinaa sekä ystävääni Nadjaa. Mietin, kuinka pääsisin takaisin heidän tykönsä, saisin halata heitä, jutella mukavia, käydä kylässä tai purkaa murheeni heille. Miettiminen kuitenkin vain pahentaa ikävääni. Jos voisin matkustaa tyhjyydestä, kaikki olisi hyvin, mutta tyhjyydestä ei ole paluuta, jonka itse huomaisit. Saatat ehkä välillä nähdä vilaukselta maailman, jossa olet aiemmin ollut, mutta se on vain vilaus.

Tänään kaukaisuudesta häämötti minulle taas juna-asema. Se näkyi selvemmin kuin koskaan. Sen ympärille muodostui kehä, jota reunustivat ihmiset, joiden piirteet olivat erittäin vahvoja, vahvempia kuin koskaan aikaisemmin.Yksi ihmisistä oli vanha mies, jolla oli harmaat hiukset sekä parta. Miehen vieressä näkyivät vanhentuneet äitini, isäni, Nadja ja Catrina. Mutta kuvassa kaikessa oli jotain outoa. Isäni sylissä oli poika vauva. Aluksi ajattelin, että se on vanhan naapurini vauva. Vähän ajan päästä tajusin, että se olikin äidin ja isän lapsi. Kyyneleet vierähtivät poskilleni. Heillä oli kaikki hyvin, mutta minä jouduin olemaan täällä tyhjyydessä, kaukana kaikesta. Mietin, mikä voisi olla tämän näyn tarkoitus. Entä kuka oli vanha mies? Näihin kaikkiin saisin vastauksen, mutta silloin en sitä tiennyt.

Kaikilla muilla oli mukavaa. Se sai minut tuntemaan oloni vieläkin yksinäisemmäksi. Kaikella on tarkoitus, oli isäni sanonut minulle pienenä. Ehkä hän oli oikeassa. En vain millään jaksanut uskoa tällä tyhjyydellä olevan mitään tarkoitusta. Tyhjyys, se oli koko uuden elämäni alku. Siitä sain aina voimaa jatkaa eteenpäin, kun oli vaikeaa. Silloin ajattelin, ettei minulla kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin tyhjyydessä oli ollut.

Aamulla herätessäni näin edessäni vieläkin näyn. Nyt näky oli paljon isompi, niin iso, että mahtuisin aukosta sisään, jos vain haluaisin. Päätin kokeilla sitä. Kävelin aukkoa kohti. En saavuttanut sitä yhtään. Se lähti minua pakoon. Minun olisi kuitenkin saatava se kiinni, jotta pääsisin siitä juna-asemalle. Kävelin hitaasti näkyä kohti. Se liukui kauemmas.

Minä kävelin niin kauan, kunnes en voinut enää. Minua pidätteli jokin. Ehkä se oli kaipuuni vanhaan aikaan tai sitten minä vain kuvittelin kaiken. Siinä kuitenkin seisoin paikallani. En voinut tehdä mitään, vartaloni meni lukkoon.

Ja sitten, sitten olin poissa. En nähnyt mitään. Silmiini tuli outoa valoa, joka oli niin kirkas, että ihmettelin, miten voisin pärjätä täällä. Laitoin käden silmieni eteen, aukaisin silmäni ja näin.

En muista milloin viimeksi olin ollut näin innoissani. Minä näin ympärilläni kaiken sen, joka oli ollut näyssäkin. Nyt se vain oli todellista, ei pelkkää haavetta. Ympärilläni kuulin meteliä ja hälyä. Aloin laulaa, lauluni kuului heleänä ilmassa. Ihmiset ympärilläni ihmettelivät, mutta samalla myös ihailivat. Oloni oli kevyt, kevyempää en voinut toivoakaan. Nyt oli vain tiedettävä missä olin. Kysyin vanhalta mieheltä, jolla oli harmaat hiukset sekä parta. Olin nähnyt hänet jossakin. Muistin näkemäni näyn, jota olivat reunustaneet ihmiset. Yksi ihmisistä oli tämä vanha mies. Arvelin näyn olleen merkki tulevaisuudesta.

Mies sanoi meidän olevan Helsingissä. Jos tämä oli totta, voisin mennä kotiini. Se oli myös Helsingissä. Tiesin sinne reitin, joten aloin kävellä. Käveleminen oli ihanaa. Näin ympärilläni joen, peltoja, taloja ja mikä parasta, näin ympärilläni elämää. Niityillä oli hevosia, teillä ihmisiä ja pelloilla lehmiä. Tyhjyydessä ei ollut ollut mitään elämää. Siellä oli ollut vain mustaa ja pimeää ja tietenkin välillä näkyjä.

“Missä sinä olet ollut, lapsi rakas?” äiti huudahti nähdessään minut ovella. “Meillä on ollut sinua todella ikävä”, isä jatkoi. Hänen sylissään oli vauva. Tämä oli yksi osa näystäni. Kyyneleet vierähtivät äitini ja isäni poskille. Omillani ne olivat olleet jo juna-asemalta lähtien. Nyt kuitenkin kyyneleet alkoivat virrata poskillani vuolaammin. Halasin isääni ja äitiäni yhtä aikaa. Siitä oli ikuisuus, kun olin saanut halata ketään. Äiti ja isä kertoivat minulle mitä kaikkea oli tapahtunut sillä välin, kun olin ollut poissa. Minä taas kerroin heille tyhjyydestä ja näyistäni, eivätkä he näyttäneet uskovan minua. Se sai minut hieman surulliseksi.

Menin huoneeseeni. Sängylläni oli pakattu matkalaukku. Kuin olisin ollut lähdössä jonnekin ennen lähtöäni. Menin alakertaan kysymään isältäni. Hän vastasi, että minun kuului lähteä muutaman tunnin päästä serkulleni junalla. Juoksin yläkertaan. Matkalaukku oli puoliksi pakattu. Laitoin laukkuun loput tarvitsemani tavarat ja laitoin laukun kiinni. Menin takaisin alas ja sanoin isälleni lähteväni sinne nyt. Äiti halasi minua ja minä menin isäni kanssa autolle. Isä sanoi vievänsä minut asemalle ja hän sanoi, että voi viedä minut oikeaan junaan. Siihen vastasin, että kyllä minä oikean junan löydän. Ei hänen tarvinnut minua jäädä vahtimaan. Hän vastasi siihen jättämällä minut asemalle ja kaahaamalla pois.

Junia tuli ja junia meni. En voinut mistään tietää, mikä oli minun. Kuulutuksiakaan ei kuulutettu, koska ne oli kuulutettu jo vähän aikaa sitten. Alkoi kaduttaa, että olin käskenyt isän lähteä. Mistä minä tietäisin mihin minun kuului mennä? Oli turha katuakaan. En voisi millään saada isääni yhteyttä. Se oli varmaa. Näin laiturilla taas sen partahepun. Menin kysymään häneltä neuvoa. Hän opasti minut junaan ja menin istumaan paikalleni.

Juna lähti liikkeelle. Sen pyörät kirskuivat ja vauhti kiihtyi. Viereeni istui tyttö, jolla oli mustat hiukset. Hän näytti noita-akalta. Pienempänä olisin sanonut sen hänelle, mutta nyt en tietenkään. Hän oli varmasti huomannut sen jo itsekin. Hän alkoi puhua minulle. Hän kertoi, kuinka hän oli pienenä hypännyt vahingossa kaivoon. Hän kertoi ystävistään ja lemmikeistään. Ja oli vielä yksi asia -hän oli ollut samanlaisessa tyhjyydessä kuin minäkin ja se kertoi, ettei tyhjyys voinut olla omaa mielikuvitustani, vaan se oli olemassa jossain kaukana.

Puhuimme koko junamatkan ja olimme surullisia, kun juna lopulta pysähtyi. Lähdin kyydistä ja halasin tyttöä. Hän toivotti minulle onnea matkaan. Kiitin häntä ja lähdin pois. Näin hänen vielä vilkuttavan ikkunasta ja vilkutin takaisin. Sitten juna jatkoi matkaansa uusi ystäväni mukanaan.

Ryhmäläisten runoja

2018-04-10T14:38:25+03:00

Kirjoitettu kauniiden sanojen listan pohjalta

* * *

Ystävyys on selittämättömän monimutkaista
ystävyys voi pistää kuin ampiainen, viiltää kuin
sirpale, mutta se on kuin sydän. Ilman sitä ei
pärjää. Ystävyys voi aiheuttaa naurua ja kyyneleitä
se voi soida kuin melodia. Ystävyyden perusele-
mentit ovat usko, toivo ja rakkaus

* * *

Onnen salaisuudet

Me kokosimme sirpaleista uutta kuvaa
- kuvaa joka muistuttaisi onnesta.
Mitä onni lopulta on?

Onni on lumipeitteen loistoa talvella,
onni on vuodenaikain vaihtumista ja luonnon iloa.
Onni on ystävyyttä ja ja lämpöä.

Joskus on onnessa kyyneliä,
joskus taas hiljaisuutta.
Joskus se on selittämätöntä.

Onni väreilee aavistusten melodiana,
onni on tahdon liittolainen.
Onnessa on meren aaltoja ja harmaita juovia.

Onnen viirut pysyvät meissä aina,
vaikka ne voivat joskus miltei hävitä.
Onni on raadantaa oman ja toisten eteen.

* * *

Ystävyys on kuin kaunis lumi-
peite, mutta ystävyys voi olla
myös selittämätön meri. Välillä
se menee sirpaleiksi, jolloin se
kyynelehtii. Kaikesta kuitenkin voi
selvitä ja saada auringon taas
paistamaan. Ilman ystäviä ei am-
piaisetkaan eläili luonnossa. Me
kaikki tarvitsemme ystäviä, jotka
ovat elämiemme melodioita.

* * *

Yritin kynsin hampain pitää kiinni,
mutta se on uinuva maailma,
jota ohjaa ei kukaan ja usvainen matka.
Kirmasin silti muiden ohi,
kenties pakoon keraamisia taustoja,
tai ehkä pelkäsin sirpaleiksi hajota.

* * *

Laakso

Aallot lyövät merenrantaan.
Laaksosssa luonnon sydämessä
linnut laulavat selittämätöntä melodiaansa.
Aurinko säteilee valkeaan lumipeitteeseen
ja puro itkee kyyneleitään.
Ensimmäinen ampiainen on tullut jo kolostaan.

* * *

Kyynel tipahtaa hopeiselle parralle,
johon kuu luo kauniin hohteen.
Miehen selkään kasvaa sirpaleiset siivet,
jonka sulat ovat kuin pieniä jääpuikkoja.
Siivet alkavat hiljalleen lepattaa tuulessa,
ja lopulta mies on lähtenyt lentoon ampiaisen tavoin.
Lumipeitteeseen jäi vain hentoinen jälki,
jonka siivet olivat siihen jättäneet.
- yksi ainoa kyynel