”Siinä on punakynälle työtä” — Virheet, epäonnistuminen ja oppiminen

2020-04-22T12:41:21+03:00

Kun pieni lapsi laittaa tarhaan lähtiessään kengät vääriin jalkoihin, se on meistä vain herttaista, tai jos hän piirtää isän kuvan, jossa raajat lähtevät jättisuuresta päästä, kehumme hänen piirustuskykyään. Filosofiamme on: annetaan lapsen tehdä ja kokeilla itse – niin hän parhaiten oppii.

Jossakin vaiheessa suhtautuminen muuttuu. Alamme vaatia mallisuorituksia, konventionaalisia tapoja toimia ja suorittaa tehtäviä. Palaute perustuu siihen, miten tuotos vastaa ulkoisia odotuksia.

Opetuskulttuurimme on ollut pitkään hyvin virhekeskeistä. Olemme oppineet, että opettajan tehtävänä on osoittaa virheet ja kertoa, miten olisi pitänyt tehdä tai toimia. Kokeet ja ainekirjoitukset korjattiin punakynällä. Virhemäärän perusteella oppilaat rankattiin arvojärjestykseen. Onko ihme, etteivät ranking-listan häntäpäähän jääneet enää vapaaehtoisesti hankkiudu nöyryytettäväksi aikuisena?

Hyvä esimerkki on perinteinen äidinkielenopetus. Monella opiskelijalla on aivan nurinkurinen käsitys siitä, mitä kirjoittaminen on. Kommenttien ja reaktioiden perusteella voisi päätellä, että kirjoittamista harrastetaan, jotta voidaan osoittaa, hallitaanko oikeakielisyys vai ei. Miksi pilkuista ja pisteistä ja niiden oikeista paikoista on tullut niin tärkeitä? Itse muistan kouluajoiltani aina ensin katsoneeni palautetusta ainekirjoituksesta, kuinka paljon siinä oli punakynämerkintöjä. En juuri muista, että opettaja olisi käynyt keskustelua niistä ajatuksista, joita kirjoitin aineeseeni. Kirjoittaminen on kuitenkin ennen kaikkea viestintää, ajatuksia, ideoita, mielipiteitä ja elämänkokemuksien vaihtamista. Luemmeko lehteä, tutkimusta tai romaania siksi, että siinä on välimerkit oikeassa paikassa, vai kiinnostaako meitä tekstin välittämä kuva maailmasta?

Virheiden pelko ja punakynän kammo asuvat aikuisopiskelijassakin yhä sitkeästi. Oppi on mennyt perille. Kun kirjoituskursseillani aikuisopiskelija tuo tekstinsä näytille, kuulen usein sanat: ”No niin, siinä on punakynälle työtä.”

Juhlitaan virheitä!

Minusta jokaisen opettajan on syytä miettiä arkityössään seuraavia kysymyksiä hyvin tarkkaan: miten itse opettajana suhtaudun virheisiin? Mitä oppimisessa menetetään, jos pelätään virheitä? Virheiden metsästäminen johtaa virheiden pelkoon! Pelko pakottaa suojautumaan, pakenemaan, välttelemään. Pelko ei jätä tilaa oppimiselle.

Kouluaikainen heikko pärjääminen tai jatkuva negatiivinen palaute on synnyttänyt monissa ei-adaptiivisia strategioita, ja epäonnistumisodotuksiin vastataan välttämiskäyttäytymisellä. Ahdistaviksi koettujen oppimistilanteiden tai aiheiden kiertäminen tai torjuminen on kilpi muiden ihmisten arvostelua vastaan ja suojelee yksilöä pelottaviksi tai häpeällisiksi koetuilta tilanteilta. Samalla se ylläpitää jatkuvaa alisuoriutumista.

Sen sijaan virheitä pitäisi juhlia: ne ovat todisteita siitä, että yksilö on uskaltautunut uudelle alueelle, jota ei vielä hallitse. Sillä alueella on tilaa uuden oppimiselle. Uuden tavoitteluun liittyy aina epäonnistumisen ja virheiden riski. Kyse on kasvun ajattelutavan synnyttämisestä.

Miten voimme opettaa opiskelijat sietämään omia virheitään? Kirjoittamaan kielioppivirheistä huolimatta, puhumaan vieraita kieliä pelotta, puhumaan keskeneräisiä ajatuksia, jotta ne voisivat muiden valossa kristallisoitua eheämmiksi ja tarkemmiksi?

Miten virheiden tekemisestä voitaisiin opetuksessa tehdä sankariteko sen sijaan, että niitä pelättäisiin ja hävettäisiin?

Luova munaus ja muita terapeuttisia ajatuksia

Keskustelen aina kurssin alussa opiskelijoitteni kanssa epäonnistumisen ja virheiden pelosta. Kerron, että virheetön suoritus kertoo usein siitä, että opiskelija ei ole uskaltanut heittäytyä epämukavuusalueelleen, jossa opittavaa olisi paljon enemmän. Kun joku asia ei onnistu, puhun usein mainiosta virheestä: hyvä että se tehtiin, koska muuten tämä asia olisi jäänyt selvittämättä.

Luova munaus -käsite on myös erittäin käyttökelpoinen. Monet asiat syntyvät vahingossa ja töpeksimisen kautta. Tarinat puhuvat puolestaan. Penisilliini olisi jäänyt syntymättä ja Alexander Fleming maineetta, jos ei bakteeriviljelmään olisi ”vahingossa” päässyt hometta. Amerikkalainen insinööri Wilson Greatbatch keksi mokan seurauksena sydämentahdistimen; hän työskenteli laitteen parissa, joka nauhoitti epäsäännöllisiä sydämenlyöntejä, ja lisäsi vääränlaisen vastuksen keksintöönsä.

Joskus opiskelijoita voi ohjata myös välinein juhlimaan rohkeaa heittäytymistä ja välttämään keskinäistä kritiikkiä. Virheillä ja epäonnistumisilla on annettavanaan vain oppimisen lahjoja!

Tsemppikortit muistuttavat oppijaryhmää, että liika kritiikki ei ole oppimiselle hyväksi, ja arkiajattelun katvealueilla on luovuuden kenttä, jonne ei pääse virheitä pelkäämällä.

Sitaatti

2020-04-22T12:39:12+03:00

”Mulla on ollut aina vaikea kirjoittaa esimerkiksi kortteja ja kirjeitä. Mulle tulee aina pakokauhu, että tulee virheitä. Jos uskaltais edes itselleen kirjoittaa päiväkirjaa…”

Virheiden pelko on oppimiselle tukahduttavaa.

Pohdintatehtävä

2019-02-25T15:22:37+02:00

MITEN ON MIELESTÄSI?

Onko opettajan aina korjattava, jos opiskelija tekee virheen?

Millaisissa tapauksissa saattaisi olla parempi vain antaa virheiden olla kuin puuttua niihin?

Mitä oppimisessa menetetään, jos pelätään virheitä?

Tiedoksi

2019-02-26T13:11:54+02:00

Epäonnistumisen pelko on oppimisen pahin este. Se pakottaa suojautumaan tai pakenemaan!

Sen sijaan virheitä pitäisi juhlia. Ne ovat todiste siitä, että ollaan uskaltauduttu uudelle alueelle, jossa on jotakin opittavaa.

Tiedoksi

2019-02-26T13:12:53+02:00

LUOVA MUNAUS

Virhe, töpeksiminen tai epäonnistuminen, jollaista tarvitaan, jotta voidaan oppia ja luoda jotakin uutta. Liika turvallisuushakuisuus ei tuota oppimista eikä uusia, luovia ratkaisuja.