https://peda.net/id/427918e48 2015-11-05T11:33:23+02:00 https://peda.net/:static/539/peda.net.logo.bg.svg <div class="license">Tämän sivun lisenssi <a rel="license" href="https://peda.net/info">Peda.net-yleislisenssi</a></div> https://peda.net/id/42799d008 2014-01-03T11:47:00+02:00 Oveen koputetaan. Sen kuullessaan hän tajuaa, että on nukahtanut, keskellä päivää, tuosta vain. Hän<br/> ei haluaisi avata, mutta koputus ei lakkaa. Hän haluaisi olla yksin. Olla vain. Tämä on taas yksi niistä<br/> päivistä.<br/> Taas koputus. Hän nousee ylös, lihakset ovat makaamisesta kankeat ja raskaat, kulunut paita on<br/> kiertynyt hionneen vartalon ympärille. Verhojen raosta pilkistävässä valossa leijailee viltistä irronnutta<br/> pölyä. Hän kuuntelee oman hengityksensä vaimeaa kohinaa, sisään ulos, sisään ulos. On pakko<br/> hengittää. Palleassa tuntuu ohut vihlaisu. Jos ei sittenkään avaisi ovea. Jos niin.<br/> Eteisessä hän vilkaisee peiliin mutta ei erota kasvojaan hämärässä. Hän raottaa ovea sen verran<br/> että näkee kuka siellä on.<br/> ‒ Ai hei, sinä, hän sanoo ja jää oviaukkoon seisomaan.<br/> ‒ Onko kaikki hyvin?<br/> Mimi on ruskettunut ja kaunis, kasvoillaan odottava ilme.<br/> ‒ On, olin nukkumassa. Tietysti on.<br/> ‒ Et näytä siltä.<br/> ‒ Miltä minä sitten näytän?<br/> ‒ Kalpealta. Liian vanhalta. Miksi sinä nukut keskellä päivää?<br/> ‒ En tiedä, nukutti.<br/> Mimi huokaa ja yrittää samalla katsoa hänen ohitseen sisälle asuntoon, valkoisen pellavamekon<br/> toinen olkain valahtaa alas käsivarrelle, paljaat olkapäät korostuvat kapeina.<br/> ‒ Voinko tulla sisään?<br/> ‒ Miksi?<br/> ‒ Muuten vaan.<br/> ‒ Tarkistamaan, että kaikki on hyvin vai? Et usko kun sanon. Mikset sinä ikinä usko kun sanon?<br/> ‒ Koska sinä valehtelet.<br/> ‒ Kenelle?<br/> ‒ Minulle, itsellesi. Kaikille. Älä ole lapsellinen nyt, mennään sisälle, ei kannata tässä rapussa huutaa.<br/> ‒ En minä ole lapsellinen. Eikä meidän tarvitse tässä rapussa huutaa, sinä voit lähteä.<br/> ‒ Minne?<br/> ‒ Pois.<br/> ‒ Miten vaan.<br/> Mimi työntyy hänen ohitseen niin nopeasti ja yllättäen ettei hän ehdi estää. Hän jää nojaamaan<br/> ovenpieleen, katsoo rappukäytävän vaaleanvihreitä seiniä ja kuuntelee Mimin ääntä selkänsä takana.<br/> Hän ei kestä Mimin asennetta, halua muuttaa kaikki se mitä ei ymmärrä. Niin kuin kaiken voisi selittää<br/> ja korjata. Mimin maailmassa kaikki on yksinkertaista ja suoraa, mustaa ja valkoista.<br/> Hän kääntyy ympäri ja näkee Mimin nostelevan pöydällä olevaa posti- ja lehtipinoa, raottavan suljetun<br/> kirjan sivuja.<br/> ‒ Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?<br/> Hän vetäisee oven kiinni, Mimi käännähtää ja katsoo häneen liian suoraan, julkeasti, melkein hymyillen.<br/> Mimiä ei ikinä hävetä, koska Mimi on aina oikeassa. Hän haluaisi huutaa vasten tämän kaikentietäviä<br/> kasvoja, repiä levollisen hymyn pois.<br/> ‒ En mitään.<br/> Mimin ääni on matala.<br/> ‒ Näenhän minä, sinä katsot minun postejani, selaat kirjojani. Kuka sinä oikein luulet olevasi?<br/> ‒ Onko niissä jotain salattavaa vai?<br/> Hän tuntee, miten vatsassa alkaa kieppua, aalto kulkee ylöspäin ja kasvojen alla tuntuu kireältä, kuin<br/> joku vetäisi lankoja ihon alla.<br/> ‒ Painu helvettiin täältä! Nyt heti!<br/> Mimi säikähtää, hän huomaa sen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän korottaa äänensä, asettuu<br/> vastaan. Nyt hän voisi kertoa. Nyt. Seistä tässä ovensuussa ja sanoa. Sanoa, että sinä et tiedä yhtään<br/> mitään, sinä vain luulet tietäväsi. Sinun elämäsi on ihan samanlaista sotkua kuin kaikkien muidenkin<br/> etkä sinä ole yhtään sen parempi. Mutta Mimi ehtii ensin.<br/> ‒ Minä en mene minnekään, ennen kuin tämä asia on selvitetty.<br/> Mimin harkitun rauhallinen ääni raivostuttaa häntä vielä enemmän kuin aiempi röyhkeys.<br/> ‒ Mikä vitun asia? Ei ole mitään asiaa.<br/> ‒ Tämä sinun asiasi. Sinun asumisesi täällä yksin, nukkumisesi, kaikki tämä.<br/> ‒ Minun nukkumiseni? Tuletko sinä tänne puhumaan minun nukkumisestani? Miten sinä kehtaat<br/> tulla tänne, minun kotiini, kertomaan minulle, miten minun pitää elää?<br/> ‒ Koska sinä olet minun siskoni.<br/> ‒ Mitä sitten? Sinä et tiedä minusta yhtään mitään. Minä en halua, että sinä olet täällä. Ymmärrätkö.<br/> Hän puhuu mahdollisimman vakaalla ja selkeällä äänellä, katsoo suoraan Mimiin. Tämä vastaa katseeseen<br/> hetken ajan kunnes kääntää hänelle selkänsä, laskee kirjan ja paperit käsistään takaisin pöydälle<br/> ja kävelee ikkunan ääreen, vetää verhot sivuun nopealla liikkeellä ja avaa ikkunan.<br/> ‒ Kesä on kohta ohi.<br/> Kirkas valo leikkaa läpi asunnon. Mimi kääntyy ja säpsähtää.<br/> ‒ Mitä tämä on?<br/> ‒ Mikä?<br/> ‒ No tämä, katso tätä.<br/> Mimi liikkuu levottomasti ympäri asuntoa, nostelee lattialta likaisia alusvaatteita, koruja ja hameita,<br/> tyhjiä tupakka-askeja ja laseja, lysähtää lopulta sohvalle istumaan koko kasa sylissään, nojaa taaksepäin.<br/> Mimin takana ikkunalaudalla on säröilevässä ruukussa kuollut orkidea. Tai oikeastaan enää pelkkä<br/> varsi jossa roikkuu muutama kuivunut lehti.<br/> ‒ Milloin sinä olet viimeksi siivonnut?<br/> ‒ Milloin sinä ajattelit lähteä?<br/> ‒ Lina et sinä voi elää näin.<br/> ‒ Voin ja elän, antaisit nyt olla.<br/> ‒ En voi. Lauri on samaa mieltä.<br/> Hän liikahtaa kuullessaan miehen nimen.<br/> ‒ Mitä Laurille kuuluu?<br/> ‒ Ihan hyvää, miten niin?<br/> ‒ Onko teillä kaikki hyvin?<br/> Mimi katsoo häneen yllättyneenä.<br/> ‒ Kyllä sinä tiedät. On meillä kaikki ihan hyvin. Niin kuin meillä nyt on. Lauri lähetti terveisiä.<br/> Hän nojautuu seinää vasten, jättää kädet selkänsä taakse, hivuttaa ne rispaantuneen paidan hihan<br/> alle ja painaa terävät kyntensä pehmeään ihoon. Seinän pinta tuntuu kylmältä paljaita sääriä vasten,<br/> vasta nyt hän tajuaa ettei hänellä ole paidan lisäksi yllään muuta kuin alushousut.<br/> ‒ Jos lähtisit nyt.<br/> ‒ Miksi sinun pitää tehdä kaikesta niin hankalaa?<br/> Hän ei jaksa vastata eikä Mimi jaksa.<br/> ‒ Hyvä on.<br/> Mimi nousee sohvalta, pudottaa sylissään olleen kasan takaisin lattialle ja kävelee nopeasti kohti<br/> eteistä.<br/> ‒ Soita jos tulee jotain.<br/> Ääni on erilainen, pettynyt.<br/> ‒ Ei tule.<br/> Mimin ohittaessa hänet hän astuu kauemmas seinästä, heidän kätensä hipaisevat toisiaan. Hän<br/> haistaa Mimin shampoon, koivun ja kielen tuoksun. Saman jota he lapsena käyttivät pestessään<br/> hiuksiaan sadevedellä, kaatoivat vesisaaveista kylmää vettä toistensa päälle ja juoksivat sitten kilpaa<br/> takaisin saunaan. Alasti ja kiljuen niin kuin kaikki muutkin lapset. Hän on tarttumaisillaan siskonsa<br/> käteen mutta muuttaa mielensä. Ei kukaan pese hiuksiaan sadevedellä. Ei enää.<br/> Mimin mentyä hän sulkee ikkunan, vetää tummat verhot takaisin valon eteen ja istuu siihen mistä<br/> Mimi äsken nousi.<br/> – –<br/> Helmi Kekkonen, Mimi (katkelma 2015-11-05T11:33:23+02:00 https://peda.net/id/427a65148 2015-01-05T19:27:21+02:00 Kun täytin kaksitoista sain oman soutuveneen. Se on 2 m 30 cm pitkä ja limisaumattu. Jos kysytään<br/> mikä sen nimi on sanon että se on vain vene. Minulla on suunnitelma veneen ja itseni varalle: soutaa<br/> koko Pellingin saariston ympäri, pikkukarit ja kaikki mukaan luettuina, sekä sisä- että ulkokautta,<br/> ikään kuin saartaa ne, ja sitten se olisi tehty. En tiedä miksi se on tärkeää. Matka saattoi kestää vuorokauden, joten parasta oli ottaa makuupussi mukaan, muuten vain näkkileipää ja mehua. Niin kuin<br/> isä sanoo, veneessä ei saa olla yhtään tarpeetonta esinettä.<br/> Lähtö oli määrätty elokuun kahdenneksikymmenenneksi ja tapahtuisi ehdottoman yksityisesti.<br/> En tiedä, miten äiti nuuski kaiken tietoonsa, ehkä hän näki, että otin makuupussin teltasta. Hän ei<br/> sanonut mitään mutta jollakin tavoin hän antoi minun ymmärtää että tiesi ja oli mukana siinä että<br/> isää petkutettiin. Isä ei olisi koskaan antanut minun lähteä. Olen muuten aika varma ettei äiti koskaan<br/> olisi uskaltanut petkuttaa omaa isäänsä, sitä joka ei antanut hänen nukkua teltassa, eikä hän<br/> saanut pitää merimieskaulustakaan. Kauhea vuosisata.<br/> Joka tapauksessa vene ja minä olimme valmiit lähtöön. Tuuli oli pari päivää ollut lounaassa, joten<br/> aallokko oli tasaantunut. Vene oli vedessä ruohikon reunaan asti, kun työnsin sen ulos köli liukui<br/> kuin samettia pitkin. Heti jouduttuaan veden varaan se törmäsi ranta-aallokkoon mutta pitelin sitä<br/> tiukasti laidasta ja odotin. Taivas oli valkoinen niin kuin yleensä ennen auringonnousua ja lokit pitivät<br/> hirvittävää meteliä. Vähitellen äiti kiirehti rantaan villatakki kietaistuna yöpaidan päälle, ja hänellä<br/> oli mukanaan voileipiä ja pullo Pommacia, pidä kiirettä, hän sanoi, häivy ennen kuin isä herää!<br/> Lähdöistä tulee harvoin sellaisia kuin on ajatellut.<br/> Me jouduimme aallokkoon, oli myötätuuli ja tasapainon säilyttäminen vaati ponnistelua, tuin jalkani<br/> pohjakaariin ja annoin mennä, äiti seisoi rannalla ja vilkutti aika pitkään.<br/> Isä ei koskaan vilkuta vesillä, niin tehdään vain hätätapauksessa. Otin aallot perän puolelta mutta aika pian tajusin että se oli virhe; meidän täytyi pika pikaa tehdä täyskäännös voidaksemme pitää varamme, joten odotin kunnes olimme sopivassa aallonpohjassa ja työnsin vasemman airon suoraan ja kiskoin oikealla kaikin voimin ja sekunnissa pyörähdimme ympäri ja sopeuduimme luontevasti aallokkoon. Kun laskimme myötäiseen kohti takamaan ulointa niemeä tulin ajatelleeksi, että oikeastaan meri tarvitsee venettä ollakseen hallitseva, tarkoitan suurempi kuin mikään. Ehkä myös saaria, jos ne ovat pieniä. Ja miksei taivas tarvitsisi lokkia, tietysti jos on pilvetöntä.<br/> Ja sitten aurinko nousi ja paistoi suoraan silmiin ja teki aallonharjoista vaaleanpunaisia ruusuja ja me kiidimme eteenpäin ja kiersimme niemenkärjen ja yhtäkkiä olimme tuulensuojassa. Oli äänetöntä.<br/> Tietysti meren kuuli mutta vain etäisesti, sillä nyt tuuli kohisi metsän läpi. Täällä matalikolla metsä<br/> laskeutuu rantakiville asti ja niiden ohi ja saaret purjehtivat ympäri kuin kukkakimput ja kaikki on<br/> pelkkää vihreää ‒ tiedän, olen ollut täällä ennen.<br/> Äyskäröin veden veneestä vaikka se oli tuskin lainkaan vuotanut, sitten me ajelehdimme vähän aikaa.<br/> Täällä asuvat kesälinnut, ne huolettomat, joita isä halveksii. Päivä on pitkällä, kun he heräävät huviloissaan<br/> ja hankkiutuvat rantaan huteroille valkoiseksi maalatuille sisäsaariston laitureilleen joiden<br/> päässä on uimakoppi ja hyppäävät pikaliippareihinsa, jotka on tehty pellistä.<br/> Isä inhoaa peltiveneitä.<br/> Hän sanoo, että nämä nuoret jannut ja pimut ovat suorastaan rikollisia, ne ajavat kahdenkymmenen<br/> hevosvoiman koneilla vain huvin vuoksi ja vaaraksi yleiselle turvallisuudelle puhumattakaan<br/> ammattikalastajien verkoista.<br/> Totta kai minä muistan. Tyttö istuu aina ihan keulassa, hän on ruskettunut ja iloinen ja tukka hulmuaa,<br/> hän rakastaa vauhdin hurmaa! Hän huiskuttaa minulle kun he syöksyvät ohi ‒ mutta se tapahtui<br/> kamalan kauan sitten.<br/> Soudin eteenpäin. Näytti että päivästä tulisi hyvin lämmin ja ilmassa oli ukkosta.<br/> Vähitellen matalikko täyttyi ihmisistä jotka ajelivat ja kalastivat ja uivat, se oli kesäriemua vailla<br/> vertaa, pikkukakaroita peuhaamassa joka rannalla lautoilla, kanooteissa ‒ ja yhtäkkiä pikaliippari<br/> ajoi kaiken keskitse sateenkaari loistaen keulaviiksissään ja ratissa istuva jannu hoilasi hei! Haluatko<br/> hinaukseen!<br/> Minä en viitsinyt vilkaistakaan häneen. Nyt tuli toinen. Soudin kuin hullu ja se syöksyi ohi ja näin tytön joka istui keulassa tukka hulmuten ja hän huiskutti minulle. Minä jatkoin soutamista.<br/> Tyttö oli väärä tyttö, tiedän. Mutta olisin kuitenkin voinut huiskuttaa ‒ tai luultavasti en. Tiesivätkö<br/> nämä matalikon ihmiset käyttäytyvänsä hölmösti ‒ luultavasti eivät. Olinko epäoikeudenmukainen<br/> heitä kohtaan? Todennäköisesti olin.<br/> Kuinka tahansa, soudin eteenpäin ja lähestyin salmea jossa fladan [kaislikkoinen merenlahti] avautuu<br/> kohti merta, saaret harvenivat vähitellen ja tuli viileä.<br/> Nyt lähestyin matkan tärkeintä vaihetta ja oli aika harkita. Pudotin riippakiven ja sidoin köyden<br/> hankaimeen. Tuntui tarpeettomalta nukkua mutta otin esiin äidin voileivät. Ne oli kääritty kukin<br/> erikseen voipaperiin ja päälle äiti oli kirjoittanut juustoa, makkaraa ja niin edelleen, mutta yhdessä<br/> luki Eläköön Vapaus. Typerää. Joten minä söin vain näkkileipää ja avasin hänen Pommacinsa ja katselin kuuta joka oli nousemassa. Toistaiseksi se oli iso ja muistutti säilykeaprikoosia. Kuunsilta ulottui veneeseen asti, ja nyt kuuli meren taas oikealla tavalla.<br/> Juuri tässä on käännekohta, tästä alkaa matka takaisin, ja sitten voin piirtää reittini rannikon karttaan<br/> rohkeaksi silmukaksi, lassoksi, joka on heitetty saariryhmän ympäri! Nyt tulen merta kohti<br/> avautuville lahdille, asumattomalle alueelle joka on minun salainen reviirini koska tunnen sen paremmin<br/> kuin kukaan toinen ja rakastan sitä eniten.<br/> Menen sinne kun tunnen itseni yksinäiseksi ja mieluimmin tuulisella säällä, ja siellä tuulee melkein<br/> aina. Lahtia on viisi ja niemiä kuusi, eikä mökin mökkiä näköpiirissä (luotsimajaa ei lasketa).<br/> Kävelen hitaasti alhaalla vedenrajassa, kierrän jokaisen lahden ja jokaisen niemen, mitään ei saa<br/> jättää väliin, koska kyseessä on rituaali. En tietenkään voi olla korjaamatta talteen yhtä ja toista<br/> maihin ajautunutta ja varmistaa kahdella kivellä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä rituaalin kanssa,<br/> niin tekee jokainen enempää ajattelematta. Nyt saisin ensimmäistä kertaa nähdä reviirini meren<br/> puolelta, se oli tärkeää.<br/> Nostin riippakiven ja me soudimme suoraan kuunsiltaan. Kuunsilta tyvenessä on kaunis kuin kuva<br/> mutta tuulella se on vielä kauniimpi, jalokiven siruja ja palasia, ihan kuin kulkisi pitkin briljantein<br/> koristeltua merta!<br/> Ja juuri silloin tuli isä, tiesin, että tulija oli hän koska tunsin Pentan äänen, hän oli siis paljastanut<br/> minut ja nyt oli kysymys vain siitä oliko hän vihainen vai huojentunut vai molempia ja annanko hänen<br/> sanoa jotain ensin vai en ‒ ja sitten hän sammutti moottorin ja liukui rinnalle ja tarttui veneen<br/> laitaan ja sanoi hei.<br/> Minä sanoin hei hei.<br/> Kiipeä tänne, isä sanoi, niin otetaan vene hinaukseen, ja nyt minä teen sinulle yhden ainoan kysymyksen<br/> enkä sen jälkeen enää koskaan, miksi sinä teet äitisi levottomaksi? Hän kiinnitti hinausköyden<br/> ja lisäsi: Sinä käyttäydyt lähinnä rikollisesti, ja veti Pentan käyntiin niin ettei kukaan enää voinut<br/> sanoa sanaakaan.<br/> Minä istuin keulaan. Vene tanssi perässämme kevyesti kuin hirvi eikä haukannut vähääkään vettä.<br/> Tiesin, että isästä oli hauska ajaa Pentaa aallokossa niin että annoin hänen ohjata ja kiinnitin huomioni<br/> pääasiassa reviiriini, nyt siis tarkasteltuna meren puolelta. Mitä pitemmälle pääsimme sitä<br/> selvemmin ymmärsin että meren puolelta nähtynä minun reviirini ei ollut muuta kuin läpeensä tylsä<br/> kaistale Suomen rannikkoa, kenenkään ei voinut kuvitella nousevan maihin uteliaisuudesta ja se oli<br/> yhtä hyvä, ne saivat joka iikka pysytellä poissa ellei niillä ollut kauneudentajua!<br/> Otin lakin päästä ja annoin hiusteni hulmuta ja ajattelin muita asioita.<br/> Isä oli löytänyt voileivät ja söi ne.<br/> Yö oli hyvin kaunis. Isä alkoi rehennellä ja leikkiä laineiden kanssa, joskus hän katsoi minuun mutta<br/> minä en ollut huomaavinani. Alkoi vaaleta, kotilahden edustalla isä teki karia hipoen taitavan ja tiukan kaarroksen mutta piti koko ajan hinausköyden löysällä antaakseen veneelle aikaa liukua sulavasti rantaan. Kun me olimme nousseet kalliolle isä sanoi että tätä et sitten tee toiste, muista se. Me sanoimme hyvää yötä. Tuli yhä valoisampaa, taivas oli suuri ja valkoinen kuin se yleensä on<br/> ennen auringonnousua.<br/> <br/> Tove Jansson, kokoelmasta Meddelande. 1998. Suom. Päivö Taubert 2015-11-05T11:33:23+02:00