RUNOJA

KAUKAMETSÄ A KIVI

2021-04-26T10:51:39+03:00

Vuoren kiireheltä lapsi juoksi,
äidin luoksi riensi hän,
lausui katsahtaen ilosilmin
- Nähnyt olen taivaan maan.

-Mitä haastelet mun pienoiseni,
mitä maasta kaukaisest´?
Missä näit sä autuaitten maailman?
Sano, kultaomenain!

-Kotopellon kalliolla seisoin.
koillisehen katselin.
Siellä näin mä sinertävän nummen,
ihanaisen hongiston.

- Kohos kunnas ylös hongistosta,
paistoi päivä kunnahal
ja sen kultakukkulalle juoksi
kultasannoitettu tie.

- Tämän näin ja poveani poltti,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin
- mutta näinhän taivahan!

- Ei, mun lapsein,
tuolla ylähällä ompi pyhäin kaupunki,
kaunis, kirkas , kultahohtavainen,
siellä istuin jumalan.

- Ei, vaan tuolla missä ilman rannal
kaukametsä häämöttää,
siellä ompi maja miekkosien,
siellä pyhäimiesten maa.

Löysin tämän erikoisen version äitini runovihkosta, johon oli sota-aikana kopioinut monenlaisia runoja.

MAA ON SYNTINEN LAULU

2020-03-04T19:10:30+02:00

Tekstinäyte

Koivujen lehdet vavahtelivat arkoina, jos oli tuulinen ilma. Keskikesän öinä niitten selkäpuolet olivat punaiset, mutta hopeanhohtavat, sillä sydänkesän aikana ei aurinko laskenut yölläkään. Se kierteli juhannuksen tienoilla Siskonrannan kylää veren värisenä yötä päivää paistaen. Kamareitten ja aittojen vuoteissa tytöt eivät osanneet nukkua, aurinko vyöryi matalalta yli vaarojen eikä se häikäissyt – sitä saattoi katsoa, lumoutua sen verisestä näöstä.

ORJAN POIKA

2019-10-24T19:48:58+03:00

Tästä voit kuunnella runon:

Listen to "EinoLeino:Pirkka" on Spreaker.

(Esitys ei vielä ole täysin valmis.)

Orjan poika

Puhui Pirkka puuhkalakki:
”Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin,
Lapin lasta velkomahan!”

Läksivät Lapin kävijät,
veristivät uutta lunta,
miehet miekoin surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
Lappi laajalta savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.

Toip’ on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen,
lauloi orja lapsellensa:
”Heleä emosi heimo,
heleämpi nurmen heimo;
suku suuri tuntureilla,
suku suurempi Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
yllä tapparat yröjen.”

Ärjyi ilkeä isäntä:
”Lyhyestä virsi kaunis!”

Miekan seinälta sivalti,
tappoi naisen nauramansa. -
Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan.
”Oisko orjasta apua
retkellä re’ellisellä?”

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa,
päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
”En usko penihin orjan,
sen on silmässä välähdys
revontulta tuikeampi;
paras kun jälelle jääpi.”

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki:
”Tais jäädä jälelle poika,
kuka kurjan päästäntähän?”

Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot.

Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa,
yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn tuuli:
”Luoja kaitse maammon maita!”

Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuolet,
kuoleman kantele kajahti
polven päällä kaikkivallan.

Eino Leino

Tästä voit kuunnella runon
Listen to "EinoLeino:Pirkka" on Spreaker.

Runous on elämän voima

2019-05-16T20:01:43+03:00

"Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan
- siksi kuin järjen valon häneltä vievät. "
(Eino Leino)

"minä rakastan sinua/
niin kuin vierasta maata/ kalliota ja siltaa/
niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta/
minä kävelen sinua kohti maailmassa/
ilmakehän alla/ kahden valon välistä/
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua"

(Pentti Saarikoski)

Tälle sivustolle kerään hyviä runolinkkejä ja tekstejä joita voi käyttää hyväksi mahdollisissa esiintymisissä.

Satu

2019-05-28T17:26:24+03:00

Satu

Veden partaalla
kesän ihanalla viitalla
on onnellista olla.
Kerronko sinulle päättömän sadun? Vaaleassa kesäyössä
oli mehiläisen pidot.

Leinikinkukka kiharoillaan
tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti aina auringon nousuun.
Hunaja oli ihanaa juoda
ja yö oli liian tuoksuva.

Hän nukkuu nyt
peipposen pesässä.
Ja pariskunta on hiukan hämillään ja pelkää,
sillä aivan pieni jalka
on lähellä kauneinta munaa.

Sinä et kuuntele sanojani,
katsot vain hymyilevin merensilmin.
Pysähdytä aurinko, merenjumalani,
jottei tämä päivä menisi meiltä!

(Katri Vala)

MUUAN ISÄMEITÄ

2019-05-09T13:30:54+03:00

Anna meille,
tarkoitan: älä ota pois.
Vaikeaa lastesi luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikk´et yhtään vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois

(Eila Kivikk´aho)

POHJAN SATAKIELI

2019-05-26T19:58:35+03:00

Pohjan satakieli

Se lauloi illasta puoliyöhön,
ja taas, kun leimahti koilliseen
uus liekki uusine toiveineen
se heräsi, laulaja, laulajan työhön
ja oksalla nuoren omenapuun
koko suvisen kuun
se sepitti säkeitä armaalleen.

Yli perunamaan, läpi ikkunain
se laulu helisi, helisi vain
ei näkynyt laulajaa.
Satakieli se on! minä julistin.
He nauroivat, isä ja äitikin:
Voi lapsi parka, ei koskaan saa
piha tämmöinen sellaista kunniaa:
mikä lienee pesätön peipponen!

Olin onneton, puolesta laulun sen
vain itkua vailla, kun häveten
pojansilmin uhmasta liekehtivin
ulos tölmäsin hullussa hurmiossa
ja hiivin suojassa pensasrivin
kuin kissa syvässä ruohikossa
ja, laulajan kunnian tähden
kiven sieppasin maasta ja - osuipas!
Miten onkaan Jumala avulias
ja altis luodun mieli.
Minä onnekas
sain todistaa kaikkien nähden:
se oli satakieli.

Lauri Viita, teoksesta Käppyräinen (1954)

Runolinkkejä

2019-05-16T19:23:03+03:00

Runosto

Eino Leino

Aleksis Kivi

KUN OLIN KUOLLUT

2019-05-09T13:49:30+03:00

Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

Ah - oli autuas
levätäkseni silloin.
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
– Katso, hän nukkuu tässä.

– Hauta on hoitamaton.
– Niin on. Hän oli köyhä.
– Eikö hän ollut myöskin
mieleltä ... hm – vähän löyhä?

– Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi – itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin –
ne nyt olivat niitä –
– Tunsitko hyvinkin? – Niin - no,
älkäämme puhuko siitä ...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuun, itään.

(Uuno Kailas)

NOCTURNE

2019-05-26T19:53:27+03:00

Nocturno

Läpäjävä vedenkalvo.
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilta Laatokan,

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen peilikuvan
kotilahteen kaivattuun.

(Eila Kivikk’aho 1942)

https://www.naistenaani.fi/eila-kivikkaho-runoilija-kaantaja-sortavalasta/

UHMA

2019-05-09T13:50:56+03:00

Kun kaikki latvat kaaadetaan,
jää juuret, juuret jää.
Sanoitko muisto,
enemmän on ikävöinti tää.
Ja kuumempaa kuin kyyneleet
tai tuska milloinkaan,
se sydän, itse sydän on,
ei mikään soihduistaan.

Kun kaikki joet padotaan
jää lähde, lähteet jää.
Sanoitko toivo,
enemmän on kapinointi tää.
Kun kaikki sanat hillitsee
se suu mi kerran huus,
jää korkoa korolle,
varokaa,
jää uhman hiljaisuus.

(Eila Kivikk´aho)