Tarinoita
Huilutarina
Kerran, kauan ennen kuin ihmiset olivat suunnitelleet soittimia tuomaan musiikkia koteihinsa, eli vanha mies. Hän asui pienessä kylässä perheensä kanssa melko pienessä mökissä. Se ei kuitenkaan häntä haitannut, koska mies vietti mieluiten päivänsä ulkona. Hän rakasti kävellä metsien halki, alas joen varrelle ja niitylle, jotka ympäröivät kylää. Vanhan miehen lempipuuhaa oli kuunnella linnunlaulua. Hän kuunteli lintujen laulua aamulla lammen rannalla, kun linnut lensivät edestakaisin ja kävivät vuorotellen juomassa.
Sitten mies käveli mäkeä ylös metsään kuullakseen lisää linnunlaulua. Metsässä hän näki pienen linnun, joka lenteli ympäriinsä, kävi ruokkimassa poikasiaan ja lauleli samalla hämmästyttävän kauniisti.
Iltapäivällä mies makasi niityllä ruohikon keskellä ja katseli ylös taivaalle. Siellä hän näki lintujen leikkivän taivaalla. Hän päätti jäädä niitylle lepäämään ja katselemaan lintuja. Mies taittoi heinikosta yhden heinänkorren ja laittoi sen suuhunsa. Hän asetti hatun silmilleen ja päätti käydä päivälevolle. Samalla hän puhalsi heinänkorteen varovasti ja hämmästyksekseen huomasi, että puhaltamisesta lähti humiseva ääni. Linnut kuulivat miehen soiton ja hyppivät iloisesti hänen päänsä ympärillä laulaen mukana.
Vanha mies toivoi, että hän voisi tuoda tuon kauniin linnunlaulun kotiin, jossa hän voisi kuunnella sitä milloin tahansa. Kotiin palattuaan mies alkoi pohtia, voisiko hän käyttää jotain muuta kuin heinänkortta soittamiseen. Jotta soitto muistuttaisi linnunlaulua, äänen tulisi olla vakaampaa ja soljuvampaa. Materiaalin pitäisi olla jotain kestävää.
Eräänä päivänä istuessaan puutarhassaan, mies huomasi jalkojensa lähellä muutamia pieniä oksia, jotka syysmyrskyssä olivat pudonneet vanhasta päärynäpuusta. Oksat olivat jo alkaneet rapistua. Hän nosti yhden ja huomasi sen olevan kooltaan samanlainen kuin hänen puhaltamansa heinänkorsi. Oksan molemmat päät olivat lahonneet jättäen reikiä. Hän laittoi oksan huulilleen ja puhalsi siihen, kuten hän oli tehnyt heinänkorrelle. Hänen puhalluksensa loi oksaan uuden reiän kohtaan, jossa puu oli heikkoa. Hän puhalsi uudestaan, nyt tällä kolmannella reiällä, ja yllätykseksi hän kuuli ihanan äänen. Vanha mies hyppäsi ylös ja tanssi ympäriinsä puhaltaen puista oksaansa. Hän puhalsi niin paljon, että muodostui toinen reikä. Tällä oli eri äänensävy.
Idea alkoi muodostua vanhan miehen mielessä. Mitä jos hän ottaisi tukevan oksan suoraan päärynäpuusta ja kaivertaisi siihen reikiä? Hänellä olisi musiikkia käden ulottuvilla milloin tahansa! Sinä iltapäivänä hän etsi puusta täydellisen pienen oksan. Hän vietti seuraavan päivän leikkaamalla ja kaivertamalla oksansa sopivan kokoiseksi käsissään. Hän loi ylimmän reiän, johon tuli aukko puhaltamista varten ja sitten alemman reiän, josta ilma virtasi ulos. Hän muisti kaksi eri ääntä, jotka lahonnut oksa sai aikaan, ja hän muisti, että reikiä oli eri paikoissa oksassa. Mitä jos hän voisi tehdä eri äänensävyjä, jotka vastaisivat hänen lempilintujensa laulua?
Innoissaan mies meni metsään yrittämään. Ensimmäisenä hän näki mustarastaan. Hän kuunteli linnun laulua ja työsti oksaansa, kunnes hän sai juuri oikeanlaisen äänensävyn. Sitten hän löysi tikan kylän reunalta vanhasta puusta. Tikkaa kuunnellen, mies kaiversi oksaan toisen reiän. Sitten kyyhkysen ja muiden lintujen. Hän teki oksaan yhteensä seitsemän reikää. Jokaisella oli oma äänensä. Nyt hän pystyi soittamaan kaikki kauniit linnunlaulut ja tuomaan musiikin kotiinsa!
Mies rakasti soittaa tuota kaunista päärynäpuista soitinta. Hiljalleen tieto linnunlaulua muistuttavasta musiikista kiiri koko kylään ja ihmisiä virtasi vanhan miehen mökkiin kuuntelemaan hänen soittoaan. Kylästä tieto levisi läheisiin kyliin ja jopa kaupunkeihin asti. Kaikkialta virtasi ihmisiä kuuntelemaan kaunista soittoa. Pian mies ymmärsi, että ihmiset kaipasivat musiikkia elämäänsä ja niinpä hän alkoi valmistaa lisää soittimia päärynäpuunsa oksista. Koska soittimien kysyntä oli valtava, hän opetti lapsensakin valmistamaan niitä. Vuosien kuluessa soittimia alettiin kutsua huiluiksi ja vanhan miehen suvusta tuli kuuluisa huilujen rakentajasuku. Linnunlaulua muistuttava soitto levisi joka puolelle maailmaa.
Soi huiluni,
laula huiluni päärynäpuinen.
Minä lämmitän sinua käsilläni,
jotta soittaisit iloksi muiden.
Soi huiluni,
laula huiluni päärynäpuinen.
Auringonkukkatarina
Olipa kerran iso äitiauringonkukka. Siinä oli paljon pikkuisia siemeniä, yhtä paljon kuin teitä lapsia täällä ja vielä enemmänkin. Pari auringonkukansiementä oli jo aivan tummaa, koska aurinko oli ruskettanut ne. Ne olivat kaikkein ylimpänä ja odottivat herkeämättä päästäkseen hyppäämään pois auringonkukkaäidin luota.
”Hei sinä siellä!”, huusi eräs niistä, ”Älä siinä isottele!” Mutta toinen siemen vastasi: ”Mitä, itse olet liian paksu! Siksi on niin ahdasta.” Ne ryhtyivät oitis tappelemaan, ja ympärillä olevat siemenet avustivat. Vähän aikaa nahisteltiin ja sitten, hei vain, yksi niistä putosi alas. Hei vain, sitten toinen ja sitten taas toinen ja taas!
Pieni siemen Murhemieli oli katsellut tätä menoa hyvin huolekkaasti. Se näki, kuinka siemenet tippuivat yksi toisensa jälkeen syvyyteen. Se sulki silmänsä, oikein lujasi. Se sulki silmänsä, oikein lujasti. Sitä pyörrytti ajatellakin, että ne kaikki olivat tippuneet kuiluun, johon se itse ei uskaltanut edes katsoa. Toista oli hilpeän perhe Ilomielen joukossa. Kaikki sen siemenet nauroivat ja olisivat mielellään hypänneet raikkaaseen ilmaan, jos vain, niin, jos vain… jos matka ei olisi ollut niin pitkä. Jos hyppää oikein korkealta, se vaatii kyllä rohkeutta, vai mitä? Kun sitten tuuli kerran keinutti kukkaa oikein suloisesti, siemenet rohkaisivat mielensä. ”Tulkaa, otetaan toisiamme kädestä kiinni”, ne huusivat. ”Nyt lennetään.” Ja ne lensivät korkeassa kaaressa halki ilman aina maahan asti ja heittivät päälle päätteeksi vielä monta kuperkeikkaa.
Pikkuinen Murhemieli oli katsellut tätäkin ja pelännyt taas kauheasti. ”Ei, minä en kyllä hyppää, en totisesti!” Tuskin pieni siemen oli päässyt ajatuksissaan niin pitkälle, kun paikalle lensi musta lintua ja tarttui kynsillään kukkaan. Lintu räpäytti toista silmäänsä ja alkoi nokkia pik, pik. Pikku siemen oli vähällä mennä saman tien, mutta se taisteli kaikin voimin vastaan ja puri hampaansa yhteen: ”Ei, en kyllä anna linnun nielaista itseäni, en, en!” Onneksi lintu lensi lopulta tiehensä, ja pikku siemen pelastui.
”Mikä ihmeen meteli täällä oikein on?” ihmetteli perhe Pyöryläinen, joka sekin asusti auringonkukassa. ”Ei saa edes nukkua rauhassa. Melkein tässä tärinässä putoaa”, kuului joukosta. Ja joku toinen sanoi: ”Ajatella, jos se lintu olisi nielaissut meidät” Ja taas joku toinen: ”No eihän se nyt mitään olisi ollut, linnun mahassa on ainakin lämmintä” ja niin ne jutustelivat, kunnes torkahtivat taas. Niiden olopaikka oli kaikkein alimpana siinä mihin suuren pyöreän kukan mehu kerääntyi ja maistui hyvältä.
Yhtäkkiä lensi jotain ilman halki. Mikä se oli? Se oli se pieni vapiseva Murhemieli, jota musta lintu oli kohdellut niin kaltoin. Nyt se oli yhtäkkiä hypännyt ilmaan, aivan omasta aloitteestaan. Mutta miksi? Sitä se ei ole kertonut kenellekään. Mutta todennäköisesti se pelkästi sitä, että lintu saattaisi palata takaisin ja siitä se sai pontta hyppäämiseen.
Pian alkoi sataa, ja sehän sopi hyvin perhe Pyöryläiselle. ”Kappas vain, on alkanut sataa, se tietää etanoita!” Ja niin ne liukuivat, yksi toisensa perästä pitkin limaista liukasta vartta maahan, kunnes kaikki olivat ehtineet perille.
”Mitäs nyt tehdään?” ihmettelivät kaikki kukan siemenet. ”Me tahdomme takaisin ylös” ne huusivat, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miten ne muka pääsisivät ylös? ”Minä tiedän!” huusi eräs niistä ruskeaksi paahtuneista siemenistä. ”Me teemme oman suuren auringonkukkamme. Täytyy vain ensin työntää pää maahan. Tulkaa!”
Niin ne tekivät, ja auringonkukat alkoivat kasvaa. Niistä tuli kauniita, loistavia kukkia. Mutta aivan yksin ne eivät selviytyneet työstään. Ne saivat apua, ja kukahan niitä mahtoi auttaa? Siitä puhumme vasta huomenna.
Tarina on kirjasta Seitsenvuotias lapsi -koulukypsyys. Kirjoittanut Hermann Koepke.
”Pieni siemen maahan uppoaa,
kohta sieltä varsi kohoaa,
aurinko kun vielä lämmittää,
puhkee kukka nupustaan.
Auringonkukka, auringonkukka,
kaunis keltainen, suuri iloinen.”
