4. Planktonin mielenkiintoinen mikromaailma

Plankton

BI7_plankton_jsalomaa.pngPlanktonilla tarkoitetaan pienenpieniä, monenlaisia vedessä eläviä eliöitä. Suurinta osaa niistä ei voi nähdä ilman mikroskooppia, mutta osa esimerkiksi vesikirpuista on nähtävissä myös paljain silmin. Pienetkin planktonit voivat muodostaa joskus massaesiintymiä, jolloin esiintymä voi värjätä veden vihreäksi tai punaiseksi. Plankton keijuu vedessä eli se ei aktiivisesti ui eikä toisaalta kellu veden pinnalla vaan keijuu vapaasti veden virtausten kuljettamana. Planktonia voidaankin nimittää myös keijustoksi.planktonhaavi_esp_2013_ 227 (2)_p.jpg

Plankton voidaan jakaa kasvi- ja eläinplanktoniin. Kasviplankton kykenee itse tuottamaan oman energiansa yhteyttämällä auringonvalon avulla ja niitä kutsutaankin omavaraisiksi. Eläinplankton puolestaan saa energiansa käyttämällä ravintonaan kasviplanktonia tai muita eläinplanktoneja. Ne ovat siis toisenvaraisia kuluttajia.

Suuri osa planktonista on yksisoluisia ja ne kuuluvat eliökunnan sukupuussa alkueliöihin. Ne lisääntyvät suvuttomasti. Koska ne ovat vain yhden solun kokoisia, ja jakautumalla yksilömäärä aina kaksinkertaistuu, lisääntyminen voi olla hyvin nopeaa suotuisissa olosuhteissa.

Eläinplanktoniin kuuluu runsaasti monisoluisia eliöitä ja kuuluvat eliökunnan sukupuussa nimensä mukaisesti eläimiin. Eläinplanktonilla lisääntyminen tapahtuu myös suvuttomasti erilaisten munien avulla. Jälkeläiset ovat täten suoria kopioita naaraasta. Tämänkaltainen lisääntyminen on tehokasta sillä lisääntymiseen ei tarvita lainkaan koiraita.

Hyvin monet vedessä elävät eläimet käyttävät planktonia ravintonaan.

Kasviplankton

BI7_kasviplankton_jsalomaa.pngKasviplanktoniin kuuluvat eliöt ovat omavaraisia eli ne tuottavat itse oman energiansa yhteyttämällä vettä ja hiilidioksidia auringon valon avulla sokeriksi. Kasviplanktonin määrä maailman merissä ja makeissa vesissä on valtava. Tästä johtuen niillä on suuri merkitys osana ravintoketjuja ja -verkkoja. Tuottaessaan itselleen sokereita kasviplanktonit sitovat ilmakehästä hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Kasviplanktonilla on suuri merkitys veden happipitoisuuteen.

Kasviplanktonia on kaikkialla vedessä, mutta yhteyttäminen auringon avulla onnistuu vain aivan veden pintaosissa.

Kasviplanktoniin kuuluvat mm.

  • sinilevät eli syanobakteerit
  • viherlevät
  • piilevät
  • panssarilevät
  • nielulevät

Osa kasviplanktonista tuottaa myrkkyjä. Yleensä näistä myrkyistä ei ole haittaa, mutta massaesiintymissä myös myrkkyjen määrät voivat nousta ihmistäkin haittaavalle tasolle. Esimerkiksi osa syanobakteerien eli sinilevien massaesiintymistä sisältää ihmisille ja muille eläimille haitallisia myrkkyjä.

Kasviplanktonia tutkitaan paljon, sillä lajistossa tapahtuvat muutokset kertovat veden laadun muutoksista. Osa lajeista on hyvin herkkiä esimerkiksi liiallisille ravinteille, jolloin niiden katoaminen viestii ravinteiden runsastumisesta eli rehevöitymisestä. Rehevöityvässä vedessä kasvaa ensin piilevien ja myöhemmin syanobakteerien määrä.

sinileva_sveistola_eoppi_1374_peda.jpg
Syanobakteerien massaesiintymisen eli kukinnan voi havaita paljain silmin.

Kasviplanktonopas
  • voit tunnistaa kuvien avulla kasviplanktonia näytteistäsi




Sinilevät eli syanobakteerit eli sinibakteerit

_DSC9051_peda.jpg
  • Yksisoluisia, jotka voivat esiintyä rihmamaisina solurykelminä eli yhdyskuntina.
  • Rihmakimput näyttävät vedessä paljain silmin katsottuna sinivihreiltä, ruskeilta tai kellertäviltä hiutaleilta.
  • Mikroskoopissa rihmat erottuvat selvemmin.
  • Ei selvärajaista tumaa.
  • Soluelimet ovat hajallaan, kuten bakteereilla.
  • Sisältävät yhteyttämisväriaineita ja pystyvät siten tuottamaan yhteyttäessään happea.
  • Väriaineiden runsaussuhteet määräävät eri sinilevälajien värin.
  • Lisääntyvät jakautumalla kahtia.
  • Levien runsaus riippuu kesän sääolosuhteista. Tyynellä ja lämpimällä säällä, ravinteikkaissa vesissä niiden määrä voi runsastua nopeasti.
  • Osa sinilevälajeista on myrkyllisiä. Myrkky vapautuu levien rikkoutuessa esim. heitettäessä vettä kiukaalle. Sisältävät maksa- ja hermomyrkkyä.

Viherlevät

_DSC9178_peda.jpg
  • Yksi- tai monisoluisia, jotka muodostavat pieniä rihmamaisia yhdyskuntia.
  • Väriltään kirkkaanvihreitä.
  • Tuma tai useita tumia sekä soluseinä.
  • Siimattomia tai siimallisia lajeja.
  • Kuuluvat kasveihin.
  • Suurin osa lajeista lisääntyy suvuttomasti jakautumalla.
  • Sisältävät yhteyttämisväriaineita, joten pystyvät tuottamaan yhteyttäessään happea.

Piilevät

_DSC9200_peda.jpg
  • Yksisoluisia leviä, jotka elävät yksittäin tai yhdyskuntina.
  • Tumallisia.
  • Väriltään ruskeita.
  • Soluseinä pektiiniä, jossa on runsaasti piitä.
  • Solu rakentuu kahdesta puoliskosta, jossa on lajityypillisiä kuvioita.
  • Ovat painavan kuorensa vuoksi riippuvaisia veden pystysuuntaisista virtauksista.
  • Lisääntyvät suvuttomasti jakautumalla muutaman tunnin välein suotuisissa oloissa (kun riittävästi ravinteita ja pii-alkuainetta).
  • Runsaimmillaan viileissä vesissä keväällä ja syksyllä.
  • Runsaan esiintymisen yleinen haitta on verkkojen limoittuminen.

Eläinplankton

DSC03850_peda.jpgEläinplanktoniin kuuluvat hyvin pienet toisenvaraiset vedessä elävät eliöt. Osa niistä on yksisoluisia alkueläimiä, kuten ripsieläimet. Eläinplanktoniin kuuluu myös monisoluisia pienikokoisia äyriäisiä, kuten hankajalkaisia ja vesikirppuja. Myös rataseläimet kuuluvat eläinplanktoniin.

Pienimmät eläinplanktonit ovat noin 50 mikrometrin kokoisia ja suurimmat muutamia millimetrejä. Yhteistä niille on keijuminen eli kulkeutuminen vapaasti veden virtauksien mukana. Osa kykenee kyllä osittain liikkumaan itsekin, mutta uintimahdollisuudet ovat kovin rajatut eikä niistä ole todellista vastusta virtaavalle vedelle.

Toisenvaraisina eliöinä eläinplankton tarvitsee jonkin muun eliön tuottamia energialähteitä. Eläinplankton käyttääkin usein ravinnon lähteenään itseään pienempää kasviplanktonia tai eläinplanktonia. Osa niistä on siis petoja. Pääosin eläinplanktoniin kuuluvat eliöt ovat ensimmäisen asteen kuluttajia. Eläinplankton itse on monien eläinten ravintoa. Erityisesti kalanpoikaset saavat tarvitsemansa ravinnon eläinplanktonista.

Yleisesti eläinplanktoniin luetaan kuuluvan vain pienikokoiset eläimet. Vesissämme on kuitenkin useita suurikokoisia lajeja, jotka voidaan katsoa kuuluvan keijustoon eli planktoniin. Valtamerissä monien kalojen poikaset ja rapujen toukkavaiheet ovat planktisia eli liikkuvat virtauksien mukana. Suurimpiin planktisiin eläimiin kuuluvat meduusat, esimerkiksi Itämerellä tavattava korvameduusa. Suuret meduusat kykenevät uimaan, mutta pääosin nekin kulkeutuvat virtauksien mukana.

IMG_8960_peda.jpg
Korvameduusoja näkee Itämeressä loppukesällä ja syksyllä.




Vesikirppu

DSC03813_peda.jpg
  • Äyriäinen
  • Pituus 1-2 millimetriä.
  • Monella vesikirppulajilla on takkimainen selkäkilpi, kaulamainen painauma, otsapiikki
  • Uima-antennat ovat pitkät ja haaroittuneet. Se käyttää niitä uimiseen ja saalistukseen.
  • Antennojen alaslyönti saa aikaiseksi nykivän liikkeen.
  • Silmä on pariton, kahden silmän yhteensulautumisesta muodostunut musta verkkosilmä.
  • Voivat lisääntyä partenogeneettisesti eli ilman hedelmöitystä.
  • Suvullinen lisääntyminen on tavallista syksyisin tai muuten epäedullisissa ympäristöolosuhteissa.
  • Hedelmöitys tuottaa munia, jotka voivat säilyä talven tai kuivan kauden yli.
  • Ne syövät kasvi- ja eläinplanktonia.
  • Ovat itse tärkeää eläinplanktonravintoa kaloille, esimerkiksi muikulle ja siialle.

Ks. Ylen video

Hankajalkainen

_DSC9018_peda-2.jpg
  • Äyriäinen
  • Pituus n. 1 mm.
  • Tuntoantennat
  • Yksi silmä
  • Hankajalat
  • Monta muodonvaihdosta, joiden aikana ne vaihtavat kuorensa.
  • Sukukypsä aikuinen ei enää luo kuortaan.
  • Ovat tärkeää kalojen ravintoa.

Tohvelieläin

shutterstock_92793049_peda.jpg
  • Yksisoluinen
  • Kuuluu ripsieläimiin
  • Pituus 0,1-0,3 mm
  • Pintaa peittävät ripset, joita se käyttää liikkumiseen.
  • Solusuu ja hylkyaukko
  • Erilaisia soluelimiä ovat mm. tuma ja ravintorakko.